Onko tuttu hommeli: jokin ei tunnu hyvältä tai oikealta, tai tuntuu jotenkin pahalta, mutta sivuutat olosi ja teet vaan? Ikään kuin omaan tunteeseesi ei olisi lupa tai se ei olisi validi. Silloin herkästi vääntyy mutkalle ja tekee kompromisseja siitä mikä olisi itselle hyväksi. Samalla luulee olevansa itsekäs, jos ei aina ensimmäisenä huomioi toisia.
Olen todellakin itse sivuuttanut omaa sisäistä tunnettani, koska olen mm. luullut saavani siten jonkin ihmissuhteen toimimaan, konfliktin ratkaistua, yhteyttä luotua tai ylläpidettyä tai “päästäkseni eteenpäin”. Rajojamme ja olojamme sivuuttamalla haemme aina tosi luonnollisten tarpeidemme täyttymistä, eli taustalla on tavallaan hvyä tarkoitus. Tunnetta turvasta, hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, yhteenkuulumisesta, siitä että olemme ihan okei.
Itsensä sivuuttaminen on selviytymiskeino, johon sisältyy uskomus, että omat tunteet ja tarpeet eivät ole tärkeitä, ja saadakseen mitä tarvitsee ne pitää ohittaa. Se on siis läheisriippuvainen toimintamalli, jossa omien tarpeiden täyttyminen riippuu ulkoisesta. Tietysti saamme tarvita – ja tarvitsemmekin toisia – mutta riippuvuus vie meiltä elämänvoimaa. Paradoksaalisesti myös yksinpärjääminen ja muille avautumattomuus on selviytymiskeino – ja osa itsemme sivuuttamista.
Kun sivuuttaa itseään, oman arvon ja turvan tunne nakertuilee ja murustuu. Se pitää oloa itsestä vähän pienenä ja riittämättömänä. Itsensä ohittaminen on sitä, että vaikka jokin tuntuisi pahalta tai ei ihan oikealta, pyyhältää vain eteenpäin. Silloin pidä omaa oloaan kovin tärkeänä, eikä luota sisäiseen tunteeseensa. Ehkä ei ihan edes huomaa oloaan. Ajattelee vain,että “kyllähän mun nyt täytyy”. Ahdistuspäissään yrittää saada tilanteet rauhoittumaan hommelit haltuun, ja tehdä sitä mitä “pitää”.
Mutta kun sivuuttaa itseään ja tekee jotain mikä ei oikeasti oikein tunnu hyvältä (ja usein sen jollain tapaa tunnistaa), vahvistaa sitä alitajuista uskomusta, että mun pitää luopua itsestäni – tehdä kompromissi – saadakseni mitä tarvitsen. Se kuluttaa energiaa ja syö turvan kokemusta. Jatkamme sitä, koska uskomme,että jossain vaiheessa olo helpottuu. Samalla annamme voimamme pois.
Itsensä sivuuttamisen selviytymiskeino syntyy, kun on oppinut nielemään ja piilottamaan olonsa. On oppinut uskomaan, että pitää ponnistella tai sivuuttaa itseään, tai että omat tunteet tai tarpeet eivät ole tärkeitä. Se synnyttää tunnetta, etten kelpaa omana itsenäni. En ihan riitä, enkä ihan saa levätä ja olla vaan mä.
Oma voima ja sisäinen turva alkaa löytyä, kun opettelee toimimaan sen mukaan, miltä asiat omassa kehossa ja olossa tuntuvat. Oppii ottamaan koppia sisäisestä kokemuksestaan. Opettelee rajaamaan, pyytämään ja tarvitsemaan. Ei niin kovin syytä tai vastuuta muita olostaan, vaan on itselleen turvallisempi henkilö.
Itsensä sivuuttamisesta oppii pois, kun interoseptio eli kyky aistia kehon tuntemuksia, omia oloja ja tarpeita sisältä päin vahvistuu. Sen myötä voi opetella kysymään itseltään: “Mitä tämä olo mussa nyt tarvitsee, kuinka voin itseäni nyt jeesata?” Interoseptio on sisäisen turvan elementti joka alkaa syntyä, kun opimme rauhoittamaan hermostoamme ja vähän pysähtymään itsemme kanssa kuulolle. Kun oppii tunnustelemaan ja kuulemaan itseään “sisältäpäin”, ja harjoittelee olonsa huomioimista ja kunnioittamista eri tilanteissa, sisäinen turva ja lempeä riippumattomuus alkavat vahvistua.
Olennainen steppi on siis oppia laskeutumaan kehoon – ja alkaa kokea sisäisiä tuntemuksia, meidän joota ja ei:tä. Siihen tarvitaan, että aivot kytkeytyvät usein “onlineen”. Se vahvistaa turvaa, sydänvoimautumista, syvempää yhteyttä itseen. Allaolevalla videolla kerron hommasta lisää.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
