Teen työtä terapeuttina, ja työni on näköalapaikka asioihin, joiden äärellä ihmiset elämässään painiskelevat. Paljon on ahdistuneisuutta, pelkoja, uupumusta ja masentuneisuutta – joille on aina jokin ihan oikea syy.
Työssäni liikutaan uskomattoman monen teeman äärellä. Hyvin usein nämä teemat koskettavat myös omaa elämääni, joko nykyhetkeä tai menneisyyttä. Tuo yhteinen kosketuspinta auttaa minua samaistumaan edes jollain tavalla siihen, mitä asiakkaani sillä hetkellä kokee.
Eräs näistä teemoista on väkivalta. Väkivalta perheessä on niin yleistä, etten voi enää olla kirjoittamatta siitä.
Minulla itselläni on kokemusta siitä, mitä väkivalta on. Kirjoitan kokemuksistani joskus ihan avoimesti, mutta vielä ei ole sen aika. Kokemuksista on jo vuosikymmeniä aikaa, mutta se jätti minuun niin ison jäljen, että olen joutunut paikkaamaan sitä koko aikuisikäni. Nyt kun olen haavani saanut paikattua, on ollut aikaa ja halua lukea muidenkin kokemuksia.
Luin ajatusteni tueksi ja laajennukseksi kirjan ”Miksi se ei vain lähde? Väkivaltainen parisuhde ja miten siitä pääsee irti” (Riina-Maria Metso, Atena 2018). Tartuin kirjaan, koska mietin, miksi ne, jotka joutuvat parisuhteessaan kokemaan henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa, jäävät eivätkä lähde. Tarkoitan sitä, kun tulee ensimmäinen lyönti, tukistus, potku. Miksi suhteeseen jäädään odottamaan sitä että tilanne jollain tavalla korjaantuu?
Minua puhutteli erään kokijan toteamus siitä, että hän toivoi aina lopulta, että tarinalla olisi onnellinen loppu. Sitä ei koskaan tullut, vaikka kuinka toivoi ja odotti. Mitäpä jos onkin aina ihan hyvä syy lähteä? Syyksi riittää, että suhteessa on paha olla – vaikkei olisi edes väkivaltaa. On niitäkin tilanteita, ettei ihminen voi valita – esimerkiksi lapsi ei voi valita, jääkö hän vai lähteekö.
Kirjasta jäi erityisesti mieleeni se, että tarinansa kertoneet naiset puhuivat siitä, miten henkinen väkivalta on lopulta pahempaa kuin fyysinen. Henkistä väkivaltaa on voinut olla suhteessa jo niin pitkään ja salakavalasti, ettei enää tiedä, mikä on normaalia ja mikä ei.
Henkinen väkivalta hiipii suhteeseen usein niin, ettei sen uhri tajua sitä. Henkinen väkivalta on kaikenlaista manipulointia, alistamista, uhkailua, pelon lietsontaa, hylkäämistä, torjuntaa, sääntöjä, kyttäämistä ja kontrollointia. Jos jotenkin voisi kaiken tiivistää, voisi sanoa, että väkivaltaisen ihmisen mottona on: ”Hajoita ja hallitse”.
Henkistä (ja hengellistä) väkivaltaa on vaikea todentaa ja todistaa. Harmillisinta on se, että väärinkohtelu voi alkaa tuntua normaalilta.
Käsittämätöntä onkin aina se, miten väkivallan uhri lopulta tuntee itsensä syylliseksi. Ja totta kai tuntee, koska väkivallan tekijä oikeuttaa väkivaltansa sillä, että toinen teki jotain sellaista, joka sai väkivallan aikaan. Väkivallassa on jotain samaa kuin riippuvuuksista kärsivän käytöksessä. Syyllistäminen kielii siitä, ettei väkivaltaa harjoittava ota vastuuta teoistaan vaan sysää sen toisen kannettavaksi.
Väkivaltaa kokevan itsetunto on usein hajotettu niin, ettei uhrilla ole enää voimia nousta vastustamaan väkivaltaa. Eikä uskallustakaan. Moni väkivaltaa kokeva puolustelee esimerkiksi väkivaltaista puolisoa. Tällä tavalla väkivaltaa kokeva kietoutuu häpeän, valheiden ja peittelyn verkkoon, josta voi olla vaikea rimpuilla irti.
Kolmas nainen laulaa:
”Viime yönä naapurissa
Vaimo hakattiin
Siellä vaimokulta piestiin
Henki hieveriin
Levotonta koiranunta meillä nukuttiin
Eikä kuultu mitään
Ei kuultu mitään
Yöpaidassaan tytär hiipi rappukäytävään
Se meni pommisuojaan
Suojaan isältään
En oo kuullu mitään
Jos multa kysytään
En ala sekaantumaan
Toisten elämään…” (Laulusta: En oo kuullut mitään)
Haluaisin sanoa kaikille väkivaltaa kokeville: älä anna kohdella itseäsi väärin. Älä ummista silmiäsi siltä, mitä koet. Puhu, hae apua ja anna totuuden tulla päivänvaloon. Ja sinä joka tiedät väkivallasta, mutta et puutu tai sekaannu toisten elämään – voisitko saada apua sille, jonka tiedät elävän väkivallan alla, onpa kyse sitten eläimestä, lapsesta tai aikuisesta? Kenenkään ei pidä joutua elämään pelossa.
Väkivalta jättää aina traumajäljen. Pelko aiheuttaa valtavasti stressiä ja vaikuttaa ihmiseen hyvin kokonaisvaltaisesti. Oikeilla työvälineillä väkivallastakin voi toipua.
Kurkkaa Miian kirja:
