Kuka sinä olet? Yksinäsi, ilman nimeä?

Kuka sinä olet, sinä yksinäsi, ilman nimeä? Tämä kysymys pysäytti minut totaalisesti lukiessani nuorena naisena ensimmäistä kertaa kirjaa Taru sormusten herrasta. Se sai minut vuosiksi pohtimaan, kuka minä oikeastaan olen.

Olin aiemmin määritellyt itseni elämässäni olevien ihmissuhteiden kautta. Minä olin tytär, olin vaimo, olin ystävä ja olin kummitäti. Mutta jos en saa ottaa muita ihmisiä huomioon, niin kuka oikeasti olen? Tiesin, että lapsi tarvitsee kehittyäkseen muita ihmisiä. Koska muut ihmiset toimivat hänelle peilinä, jonka avulla hän rakentaa identiteettiään. Mutta olin jo aikuinen. Tarvitsinko siis yhä peiliä tietääkseni, kuka minä olen?

Yhtä lailla saatoin määritellä itseni ammattini tai tekemisieni kautta. Olin opiskelija, olin puheterapeutti ja olin sunnuntaimaalari. Rooleja, joihin oli helppo samaistua. Mutta eihän minuutemme muutu, jos ammattimme tai harrastuksemme vaihtuvat. Toisin sanoen tekemiseni ei voi kertoa, kuka minä oikeasti olen.

Yritin löytää minuuttani myös kuvailemalla itseäni. Olin avoin, aktiivinen ja sosiaalinen. Meillä jokaisella on paljon hyviä luonteenvahvuuksia, joihin voimme samaistua. Mutta nuo luonteenpiirteet vain määrittelevät sitä, joka on jo olemassa. Kuka siis on se, joka on avoin ja sosiaalinen?

Usein puhuessamme kehostamme viittaamme siihen minänä. Olenpa minä väsyneen näköinen! Nyt minä olen punatukkainen. Voi ei, miten minä olen lihonut! Saatamme jopa uskoa, mitä sanomme, ja siten vaikutamme mielialaamme. Mutta jos vaihdan hiusteni väriä tai jos laihdun, niin minuuteni ei muutu mihinkään. Se, kuka olen, ei siis ole kehoni.

Sama juttu on ajatustemme kanssa. Ajatuksemme tuntuvat tulevan jostakin niin läheltä, että niihin on helppo samaistua. Pitää niitä osana minuuttaan. Mutta entä jos vaihdan mielipiteeni? Jos ryhdyn ajattelemaan asioita toisin, ei minuuteni muutu.  Joten ajatuksenikaan ei ole se, kuka olen.

Kielen rakenteet saavat meidät samaistumaan myös tunteisiimme. Milloin minä olen iloinen, milloin surullinen tai pettynyt. Tunteet ovatkin usein niin vahvoja, että koemme olevamme yhtä tunteittemme kanssa. Ikään kuin olisimme tunteittemme sisällä. Silloin on vaikea nähdä, mikseivät tunteet voisi olla minuutta. Mutta lopputulos on jälleen sama kuin aiemmin: minuus ei vaihdu, vaikka tunnetila vaihtuu.

Lisäksi käytämme omistusmuotoa puhuessamme tunteistamme tai ajatuksistamme, kuten minun tunteeni tai sinun ajatuksesi. Tällöin – ihan kieliopillisesti – minuus omistajana ei voi olla sama kuin omistettava.

Kuka minuuteni on?

Jokainen meistä tietää sisimmässään, että minuus on jotain pysyvämpää kuin hiusten väri, mielipide tai tunnetila. Minuutemme ei muutu edes vuosien saatossa. Tapamme toimia ja reagoida saattaa muuttua, mutta sisällämme on aina sama minuus. Kuka siis on tuo minuus?

Vuosien pohtimisen jälkeen löysin lopulta vastauksen kysymykseen:

Minä olen minä! Ainoastaan minä. Enkä mitään muuta.

Minuutta on lähes mahdoton kuvailla sanoilla. Se tuntuu olevan sanojen ja kuvailuiden yläpuolella. Myöskään tunteet eivät ylety todelliseen minuuteen. Harmonia ja mielenrauha ovat ehkä lähimpänä sitä olotilaa, jonka olen omassa todellisessa minuudessani kokenut virtaavan.

Uskon minuutemme olevan jonkinlaista energiaa, joka muodostuu puhtaasta rakkaudesta ja onnellisuudesta. Mielikuvissani meidän jokaisen minuus soi tuota rakkautta ja onnellisuutta kunkin omana kauniina sävelenään, jonka aistimme ja josta sen tunnistamme.

Vaikka minuutemme ei muutu, saatamme kokea ihmisinä kehittyvän tai kasvavan. Minullakin on ollut toiveena kasvaa siksi ihmiseksi, joksi minut on tarkoitettu tänne olemaan. Siis olemaan enemmän todellisen minuuteni kaltainen. Niinpä ego-minäni on vimmatusti yrittänyt kasvattaa ja kouluttaa minusta parempaa ihmistä.

Mutta nykyisin ymmärrän, että kasvu ja kehittyminen eivät tarkoita itseni muuttamista paremmaksi. Vaan uskallusta antautua lähemmäs aitoa itseäni, aitoa todellista minuuttani.

Todellisen minuutemme ei tarvitse kasvaa tai kehittyä. Se on olemassaan ehjä, kaunis ja onnellinen. Ollaksemme yhteydessä tuohon todelliseen minuutemme, meidän tarvitsee ainoastaan hyväksyä sen olemassaolo.

Antautua olemaan juuri se minä, kuka minä olen. Kaikessa kauneudessaan.

Teksti pohjautuu osittain aiemmin Ilon ja onnellisuuden kuntosalilla julkaistuun harjoitteeseen.


Portti onnelliseen minuuteen -verkkokurssi
Matka minuuteen on matka onnellisuuteen. Siksi aikaa itselle ei ole turha toive. Löydä oma onnellisuutesi ja onnellinen minuutesi sekä keinot kytkeytyä siihen aina halutessasi.