Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että ihmiset keskittyvät yhä enemmän itseensä, omiin tunteisiinsa, tarpeisiinsa, rajoihinsa ja oikeuksiinsa. Samalla moni kokee, että yhteisöllisyys on vähentynyt ja ihmiset vetäytyvät enemmän omiin oloihinsa.
On jopa esitetty ajatus, että elämme itsekkyyden aikaa. Mutta olemmeko todella muuttuneet itsekkäämmiksi?
Psykoterapeutti Emilia Kujala katsoo ilmiötä toisesta suunnasta uudessa Ahdistus-kirjassaan (Otava, 2026). Hänen mukaansa se, mikä voi näyttää itsekeskeisyydeltä, saattaakin joskus kertoa aivan muusta, esimerkiksi turvattomuudesta, kuormituksesta ja yrityksestä selvitä.
”Väite siitä, että elämme itsekkyyden aikaa, kertoo enemmän oireesta kuin sen syistä. Osuvampaa olisi sanoa, että elämme turvattomuuden aikaa.”
Epävarmuuden keskellä ihminen kaipaa hallinnan kokemusta
Epävarmuuden keskellä huomio saattaa kiinnittyä yhä voimakkaammin siihen, mihin itse pystyy vaikuttamaan. Se voi olla oma keho, hyvinvointi, työ, mieli, ihmissuhteet tai vaikkapa rajojen asettaminen.
Kujala kuvaa tätä kirjassaan kompensatorisen kontrollin käsitteen kautta. Kun turvallisuuden tunne järkkyy, tarve saada edes jokin osa elämästä hallintaan voi kasvaa. Hallinta ja turvallisuuden tunne eivät kuitenkaan ole sama asia.
Ihminen voi yrittää saavuttaa turvallisuuden tunnetta vaikkapa suorittamalla enemmän, kehittämällä itseään, aikatauluttamalla arkeaan tai pyrkimällä tekemään jatkuvasti oikeita valintoja. Hetkeksi voi saada tunteen siitä, että elämä pysyy omissa käsissä.
Mutta toisaalta keinot, joilla hallinnan tunnetta yritetään rakentaa, voivat Kujalan mukaan joskus viedä kauemmas todellisesta turvan kokemuksesta, jota syvällä sisimmässämme kaipaisimme.
Suorittaminen voi ruokkia samaa turvattomuutta, jota sillä yrittää helpottaa
Jos turvaa etsii suorittamisesta, syntyy helposti itseään ruokkiva kehä.
Mitä epävarmemmalta elämä tuntuu, sitä enemmän yrittää pärjätä, saada aikaan ja pitää asioita hallinnassa. Mitä enemmän suorittaa, sitä vähemmän voi jäädä tilaa levolle, yhteydelle ja kokemukselle siitä, ettei kaikesta tarvitse selvitä yksin.
Kujala kirjoittaa myös riittämättömyydestä, joka helposti kulkee suorittamisen rinnalla. Silloin ratkaisuksi ei välttämättä riitä se, että yrittää vakuuttaa itselleen olevansa riittävä.
Jos ympäristö samalla viestii, että ihmisen pitäisi jatkuvasti kasvaa, kehittyä, jaksaa ja tulla paremmaksi versioksi itsestään, ongelma ei ole vain yksilön sisäinen.
Siksi kysymystä uupumisesta ja pahoinvoinnista ei voi tarkastella pelkästään yksilön ominaisuutena tai kykynä huolehtia itsestään. Olennaista on kysyä myös, millaisissa olosuhteissa ihmiset yrittävät pärjätä.
Vetäytyminen ei aina kerro välinpitämättömyydestä
Itsekeskeisyydestä käytävässä keskustelussa yksi kiinnostava kysymys on se, miksi ihminen alkaa vetäytyä muiden seurasta.
Kujala muistuttaa, että pahoinvointi voi saada ihmisen vetäytymään enemmän omaan maailmaansa. Kun suuri osa voimista kuluu arjesta selviytymiseen, jaksaminen ei välttämättä riitä yhteyden ylläpitämiseen muiden kanssa.
Pitkittynyt stressi voi myös vaikuttaa siihen, miten näemme toiset ihmiset. Kuormittuneena muiden seura voi alkaa tuntua velvollisuudelta, johon ei juuri sillä hetkellä ole voimavaroja. Saatamme myös tulkita toisten sanat, ilmeet ja teot tavallista herkemmin kriittisiksi tai uhkaaviksi.
Silloin syntyy helposti lisää tilanteita, joissa yhteys katkeaa. Ja jos kohtaamiset tuntuvat kuormittavilta eivätkä palkitsevilta, seuraavalla kerralla voi tuntua helpommalta jäädä kotiin.
Sivustakatsojalle tämä voi näyttää itsekeskeisyydeltä. Ihmisen oma sisäinen kokemus voi kuitenkin olla, että hän vain yrittää pitää itsensä kasassa.
Entä jos itsekeskeisyys on seuraus eikä syy?
Kujala tiivistää ajatuksen näin:
”Se, mitä pidämme itsekeskeisyytenä, voi siksi olla pikemminkin pahoinvoinnin seuraus kuin syy siihen.”
Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö itsekkäitä ihmisiä olisi olemassa tai etteikö ihmisellä olisi vastuuta siitä, miten hän kohtelee muita. Näkökulma kutsuu kuitenkin katsomaan käyttäytymisen taakse.
Jos ihminen keskittyy voimakkaasti omaan jaksamiseensa, vetäytyy tai yrittää suojella rajojaan, kyse ei välttämättä ole siitä, ettei hän välittäisi muista. Joskus hänellä ei juuri sillä hetkellä yksinkertaisesti ole paljon annettavaa.
Emme myöskään näe toistemme taakkoja ja ponnisteluyrityksiä. Jollekin jo sängystä nouseminen voi olla saavutus. Toiselle työpäivän läpi pääseminen vie lähes kaiken energian. Ystäväporukan tapaamiseen saapuminen voi vaatia paljon enemmän kuin kukaan osaisi arvata. ”Älä ole niin itsekäs” -heitto voi silloin osua kipeästi.
Olemmeko sittenkään kadottaneet kykyä välittää?
Kujala nostaa kirjassaan esiin kiinnostavan huomion siitä, että nykyihmisen huoli ei suuntaudu ainoastaan hänen omaan elämäänsä.
Moni kantaa huolta ilmastosta, yhteiskunnan tulevaisuudesta, maailmantilanteen vakaudesta ja siitä, millaista maailmaa olemme jättämässä seuraaville sukupolville.
Jo tämä haastaa ajatuksen siitä, että olisimme kiinnostuneita vain itsestämme. Ehkä kysymys ei aina ole siitä, että välitämme vain itsestämme.
Voi olla, että moni meistä välittää paljonkin – mutta on samaan aikaan niin kuormittunut, ettei välittäminen enää helposti muutu toiminnaksi, läsnäoloksi tai yhteydeksi.
Itsekkyyskeskustelu kaipaa tätä kysymystä
Voimme toki kysyä, miksi ihmiset keskittyvät nykyään niin paljon itseensä, mutta sen rinnalle voisi nostaa toisenkin kysymyksen.
Miksi niin moni joutuu käyttämään suuren osan voimavaroistaan selviytymiseen ja oman elämänsä hallinnassa pitämiseen?
Jos itseen keskittyminen on ainakin joskus seurausta turvattomuudesta, ratkaisu ei välttämättä löydy siitä, että käskemme ihmisiä ajattelemaan vähemmän itseään.
Ehkä tarvitsemme myös enemmän turvaa, jotta meillä riittäisi jälleen voimia olla yhdessä ja tukea toisiamme.
Psykoterapeutti Emilia Kujalan Ahdistus-kirja tarkastelee ahdistusta paitsi yksilön kokemuksena myös suhteessa ympäröivään maailmaan, turvattomuuteen, suorittamiseen, hallinnan tarpeeseen ja yhteyteen.
Tutustu Ahdistus-kirjaan Hidasta elämää -puodissa TÄÄLLÄ.
