On eräs keskustelu, joka on jäänyt mieleeni. Kävin sen vuosia sitten psykoterapeuttini kanssa.
Hän kysyi, mitä sillä kyseisellä hetkellä eniten tarvitsin.
Vastasin, että viikon loma olisi kiva.
Psykoterapeutti oli hetken hiljaa. Sitten hän kysyi, miten ajattelin viikon loman auttavan.
Kysymys sekoitti pakkani täysin.
Yritin tietenkin soperrella jotain siitä, että kai loma sentään jotain auttaisi. Sittenhän voisi levätä. Sitten voisi vihdoinkin rentoutua.
Terapeutti nyökytteli – ja esitti sitten muutaman tiukan vastakysymyksen:
”Antaisitko itsellesi luvan levätä?”
”Pystyisitkö rentoutumaan?”
”Lepäisitkö oikeasti?”
Ensimmäistä kertaa tajusin (ja myönsin), että en antaisi. En pystyisi. En lepäisi.
Vaikka en tekisi töitä, keksisin sen seitsemäntoista muuta asiaa, jotka pitää tai on suorastaan pakko tehdä. Syvällä sisimmässäni en antaisi itselleni lupaa levätä vaan vähintäänkin touhuilisin kaikkea näennäisen hyödyllistä vältelläkseni hankalia tunteita. Tai jos hetken lepäisinkin, tuntisin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten olisi edistämässä jotakin asiaa – vaikka sitten oikeaoppista palautumista.
Milloin voi levätä, jos ei edes silloin, kun siihen on mahdollisuus?
Keskustelu psykoterapeuttini kanssa muutti käsitykseni levosta, elämästä ja varsinkin itsestäni. Milloin voin levätä, jos en edes silloin, kun siihen olisi oikeasti edes pieni mahdollisuus?
Se oli ensimmäinen kerta, kun olin kasvokkain sisäisen suorittajani kanssa. Sen, joka pyörähti aina paikalle sättimään laiskuudesta, kun hetkeksi oikaisin sohvalle lukemaan kirjaa.
Silloin ymmärsin, ettei edes kauan kaipaamani loma auta mitään, jos on jatkuvassa suorittamisen tilassa ja kokee, että lepo pitää myös silloin ansaita tai että siitä kuuluu tuntea syyllisyyttä. Jos ei ole koskaan antanut itselleen lupaa levätä, ei se muutu kuin taikaiskusta viikonloppuna, joulunpyhinä, kesälomalla tai edes eläkkeellä.
Meistä moni haikailee levon ja loman perään. Eikä se ole mikään ihme tässä kiihtyvässä maailman menossa. Asiaa ei auta se, että suorituskulttuuri on saanut meidät uskomaan, että lepo pitää ansaita. Sen ajatusvääristymän on kuitenkin muututtava.
Lepo on perustarve
Lepoa ei ansaita suorittamalla. Lepo kuuluu elämään. Muistetaan siis tänäänkin, että lepääminen on yksi parhaista keinoista kapinoida suorituskeskeistä maailmaa vastaan.
Nyt. Ei vasta eläkkeellä tai haudassa.
Suosittelen aloittamaan sillä, että kohtaat sisäisen suorittajasi silmästä silmään kysyen itseltäsi:
Mitä teet silloin, kun sinulla olisi – edes pieni – mahdollisuus levätä?
Ole rehellinen. Vastaus voi nimittäin muuttaa elämäsi suunnan. Niin se teki minullakin.
