Miksi en osaa olla onnellinen, vaikka kuinka yritän?

Miksi en osaa olla onnellinen? Ajatuksillaan pitäisi pystyä muuttamaan tunteitaan myönteisimmiksi, mutta miksi oloni on yhä alakuloinen ja ankea? Minunhan pitäisi jo osata vaikuttaa mieleeni niin, että olisin tyynempi ja rauhallisempi?

Itsensä kehittämisen polulla voimme välillä joutua melkoiseen vaatimusten myrskynsilmään tai ankeuden sumuun itsemme kanssa. Olemme saattaneet jo pitkäänkin harjoittaa myönteistä ajattelua ja pyrkineet kohti parempaa oloa. Olemme poimineet sopivalta kuulostavia ohjeita ja yrittäneet tunnollisesti noudattaa niitä. Ja siitä huolimatta kipuilemme, putoamme suruun, lamaannukseen tai kiukkuun, joten uskomme epäonnistuneemme ja olemme pettyneitä itseemme.

Haluaisimme niin kovasti olla kehittyneempiä yksilöitä, jotka ovat seesteisiä ja onnellisia, mutta tunnemme juuttuvamme yhä syvemmälle tunteiden suohon. Vaatiessamme itseltämme alituista auvoa ja tyyneyttä tyytymättömyys itseemme voi jopa kasvaa. Saatamme miettiä, olisiko siitenkin viisaampaa heittää kaikki self help -kirjat ja kehittävät podcastit menemään ja antaa vain itsensä olla juuri niin ankea kuin on.

Jos pyrimme koko ajan pysymään onnellisuuden ja henkisyyden aallonharjalla, unohdamme oman ihmisyytemme. Pinnistelemme kohti onnea ja puristamme itsetehtyä myönteisyyttä, jolloin aivomme vain stressaantuvat eikä levollisuudelle ja seesteisyydelle ole tilaa.

Henkisen kehittymisen polulla – niin kuin kaikessa muussakin tekemisissämme ja pyrkimyksissämme – ego ottaa usein vallan. Kun ego huomaa halumme kehittymiseen, niin se lähtee pyrkimään samaan suuntaan. Kun se ryhtyy suorittamaan henkisyyttä ja vaatimaan pysyvää onnea, viereemme ilmestyy mittatikku, jolla ego mittaa kehittymisemme ja osaavuutemme määrää. Koska emme ylety henkistyneen egomme vaatimuksiin, tuloksena on huonommuuden ja riittämättömyyden tunne.

Egomme saa meidät unohtamaan, ettei onnellisuutta voi vaatia tai ihmisenä kasvamista ei voi suorittaa.

Ihmisenä kehittymisessä ja henkisessä kasvussa ei mitata osaamistamme tai kyvykkyyttämme tai onnellisuustaitojamme. Itse asiassa siinä ei kasveta millään muotoa määrällisesti, ei isommaksi, ei paremmaksi, ei kypsemmäksi eikä henkisemmäksi. Mikään ei lisäänny eikä vahvistu, mihinkään ei tarvitse pyrkiä eikä mitään tarvitse oppia.

Sen sijaan luovumme opituista säännöistä ja egon vaatimuksista ja hyväksymme itsemme juuri siinä hetkessä sellaisina kuin olemme. Henkinen kasvu ei siis ole kasvua laisinkaan, vaan se on ihmisyyden hyväksymistä ja todellisen minuutemme muistamista.

Henkisessä kasvussa avaudutaan sille, mikä on jo olemassa. Henkisyys tarkoittaa sen tiedostamista, mikä on jo meissä. Avain tyyneyteen ja tasapainoon on rentoutuminen ja hyväksyminen. Kun hiljennymme ja antaudumme olemaan, aistimme sisällämme syvän levollisuuden, jossa tiedämme kaiken olevan hyvin. Olemme yhteydessä todelliseen minuuteemme ja sen kautta koko universumin läpi virtaavaan rakkauden energiaan.

Henkisyys ei poista sitä, etteikö minulla ihmisenä olisi huonoja päiviä ja ankeita olotiloja. Mutta henkisyys sallii ja hyväksyy ihmisyyden ja sen aaltoliikkeen, jossa ego välillä vie meitä tummiin vesiin ja jossa välillä avaudumme rakkauden valoon.

Ihmisenä kasvaminen on todellisessa minuudessa virtaavan rakkauden muistamista.

Henkisyys on itsemme hyväksymistä niin inhimillisinä ihmisinä kuin rakkauden energiana. Se on luottamusta siihen, että hankalinakin hetkinä todellinen minuutemme on rakkautta, johon voimme kytkeytyä heti kun muistamme sen olemassaolon.