On suuri mysteeri miksi rakastumme juuri heihin, keihin rakastumme. Vai onko sittenkään?
Pariterapeutti ja kirjailija Harville Hendrix on tuonut esiin näkökulmaa, jossa valitsemme usein kumppaniksemme sellaisen henkilön, jonka kanssa alitajuiset haavamme rakkauden alueella tulevat näkyviksi. Tällöin tunnemme vetoa johonkin outoon tuttuuden tunteeseen joka usein myöhemmin avautuu tarkemmin: Tämä tuntuu tutulta siksi, että juuri tähän lapsuuden kodissani jo totuin.
Esimerkiksi:
Lapsena tunteilleni ei ollut tilaa – löydän itseni suhteesta jossa tunteilleni ei ole tilaa.
Lapsena koin jo turvattomuutta suhteessa äitiin/isään – löydän itseni suhteesta, jossa turvattomuus aktivoituu.
Lapsena opin selviytymään yksin – Aikuisissa suhteissani yritän edelleen selviytyä yksin.
Tällaisten asioiden havaitseminen tekee usein hemmetin kipeää. Kipu ei ole kuitenkaan rankaisemassa, vaan sen tarkoitus on auttaa meitä havahtumaan. Vaikka olisi teknisesti helpompaa syytellä toisia, se ei varsinaisesti vie meitä eteenpäin. Se mikä aidosti auttaa, on kääntyä sen puoleen, mikä olisi juuri minulle tässä kasvua? Onko meidän aidosti mahdollista kasvaa yhdessä? Voimmeko kumpikin tulla suhteessamme nähdyksi ja kuulluksi?
Lapsena emme voineet esim. vetää rajojamme, olla omalla puolellamme taikka edes tunnistaa oikeuttamme rakastavaan kohteluun. Aikuisena tämä on mahdollista, joskin se vaatii usein valtavasti harjoittelua.
Traumakemia on ilmiö, jossa ikäänkuin yhteensopivat haavat luovat kitkan joka tuntuu rakkaudelta, suorastaan pakottavalta sellaiselta.
Tyypillisiä elementtejä traumakemiassa:
- Kahden ihmisen haavat ikäänkuin tunnistavat toisensa
- Todella intensiivinen vetovoima ja vauhtisokeus
- Herättää voimakkaita hyvän olon ja voimakkaan kivun tunteita vuorotellen, arvaamattomasti ja repivästi
- Yrityksistä huolimatta tilannetta ei saada rauhoittumaan
- Toistuvat hylkäyskokemukset
- Jatkuvat turvattomuuden tunteet
- Kaavamaisuus: Lupauksia, hyvittelyä, pettymys, kiinnijääminen, repivyys.
Haluan uskoa, että kumppanien on mahdollista harjoitella yhdessä katkaisemaan tuhoisat kehät, mutta valitettavasti aina tämä ei ole mahdollista. Ei kaikkien kanssa.
Rakkaus ei ole vaan intohimoisen polttavaa tunnetta, se on ennen kaikkea valintaa ja sitoutumista olla suhteen puolella. Inhimilliseen rakkauteen kuuluu myös rajat. Aikuiseen rakkauteen kuuluu myös paljon harjoittelua: Miten voin juuri sinua rakastaa? Pystytkö rakastamaan minua, kuten minä tarvitsen?
Ja realiteettien nimissä: Kukaan ihminen ei ole täällä juuri sinua varten. Voimmeko kasvattaa suhteesta turvasataman, jossa kummallakin on tilaa eheytyä ja kasvaa – omana itsenään?
