Kadotin ystäväporukkani valtavassa ulkoilmakonsertissa. Yritin soittaa, mutta puhelimen pirinä hukkui musiikkiin. Hetkessä tunsin oloni hyvin yksinäiseksi.
Tunne oli irrationaalisen voimakas: enhän ole vanhemmiltaan hukkaan ajautunut lapsi, vaan omilla jaloillaan seisova aikuinen. Seuraavassa hetkessä pohdin, miten tuhansien ihmisten keskellä edes voi tuntea itsensä yksinäiseksi.
Totuus on silti että helposti. Tilanne oli niin herkullinen, että halusin upota siihen syvemmälle. Mitä juuri nyt tapahtuu? Miksi minä koen lapsenkaltaista hylkäämistä keskellä väkijoukkoa?
~
Olin juuri paria päivää aiemmin pohtinut ihmisen erillisyyden kokemusta, ja huomasin että universumi toi minulle ystävällisesti lisämateriaalia pohdintoihini.
Pyrimme kovasti yhteyteen muiden ihmisten kanssa: janoamme hyväksyntää ja rakkautta, näkyväksi tulemista ja johonkin kuulumista. Tämä kaikki on täysin luonnollista ja kuuluu ihmiskokemukseen. Erillisyys tuntuu helposti yksinäisyydelle ja hylkäämiselle.
Syntymä on meille kaikille traumaattinen kokemus, ja isolla osalla ihmisistä menee koko elämä siitä toipumiseen. Näkijä Niina-Matilda Kuusisto puhuu tästä kirjoissaan. Hän toteaa, että moni meistä ihmettelee koko elämänsä sitä, ettei kuulu mihinkään, ei juurru mihinkään, eikä sielu ikään kuin asetu ja tyydy mihinkään.
Siinä ei sinällään ole mitään pahaa. Monille tämä tiedostamaton erillisyyden pelko kuitenkin tuottaa paljon kärsimystä elämään. Niin kuin minulle väkijoukossa.
~
Syntymä on antanut kaikille tuskallisen kokemuksen erillisyydestä. Mutta kun nyt kerran olemme täällä ja meidän on mahdollistaa ELÄÄ, on itse asiassa aika kummallista käyttää tätä ainutlaatuista mahdollisuutta jatkuvaan rimpuiluun.
Joogan oppien mukaan olemme valinneet syntyä juuri tähän aikaan ja paikkaan; täksi ihmiseksi. Jostakin syystä tarvitsemme siis juuri meille suotuja kokemuksia. (Eikä tämä ole fatalismia: meillä on jatkuvasti oman valinnan mahdollisuus; mitä teemme meille annetuilla palikoilla ja miten niihin suhtaudumme.)
Syntyessämme meillä on elävä mielikuva yhteydestä vähintäänkin äitiin. Olemme olleet lämmössä, rakkaudessa, ykseydessä… ja kun rysähtäen saavumme maailmaan, olemmekin yhtäkkiä riippuvaisia muiden rakkaudesta, huomiosta ja hyväksynnästä.
Monen elämässä tämä siis kummittelee tiedostamatta. Löydämme kenties rakkauden toisesta ihmisestä, mutta sitten tuleekin riita, muistamme erillisyytemme, ikään kuin testaamme yhteyttä. Tai vaihdamme jatkuvasti asuin- tai työpaikkaa. Nämä ovat perin kummallisia tapoja pyrkiä ”takaisin kotiin”.
~
Jos olemme riippuvaisia ulkoisesta rakkaudesta ja hyväksynnästä, meidät on tuomittu erillisyyteen. Portti ykseyteen ja rakkauteen on nimittäin ainoastaan sisimmässämme. Niin hullunkurista kuin se onkin, tätä ykseyttä ja rakkautta voi tuntea aidosti vain tunnustumalla oman erillisyytensä ja hakeutumalla sisäänpäin: viihtymällä omassa seurassaan, arvostaen ja rakastaen itseään ja elämäänsä. Sitä kautta avautuu kaikki muu.
Olemme lähtöisin Ikuisuudesta, täydestä tietoisuudesta, mutta paradoksaalista kyllä, vaikka – tai koska – tämä tietoisuus on täydellinen, puuttuu siltä nimenomaan kokemus erillisyydestä, kyky kokea itseään, kyky luoda yksilöllisen ihmisen tarinaa.
Olemme täällä kartuttamassa kokemuksia, tunnistamassa itseämme ja elämässä omanlaista elämää. Jos pyydämme siihen lupaa, oikeutusta, hyväksyntää ja rakkautta muilta, olemme sivuhenkilöitä muiden tarinoissa.
Voinko nauttia musiikista myös yksin? Luottaa siihen, että minä löydän ja minut löydetään? Tunnustaa, etten voi jatkuvasti olla yhdessä kenenkään kanssa, vaan erillisyyden kokemus on myös tie omaan voimaani?
Niina-Matilda Kuusiston sanoin: olemme eriytyneet tarkoituksella, jotta voisimme kokea ja hahmottaa kokonaisuuden hienoimmat detaljit, joiden avulla taas saamme vaikuttaa omaan todellisuuteemme.
Eriytymisen suuri lahja on omanlaisen tarinan luomisen mahdollisuus. Elätkö sinä omaa vai jonkun muun tarinaa? Se on tärkeää myös siksi, että se mitä meistä lopulta tähän maailmaan jää, ovat tarinat.
