Se ihmissuhde joka meille on vaikein, opettaa meille eniten itsestämme. Kohdistamme tuskamme siihen ihmiseen, joka on sen valmis ottamaan vastaan, valmis sietämään sitä. Tämä vaikeaksi kokemamme ihminen on valmis odottamaan että käymme vaikeutemme läpi.
Istun vaikeana ravintolassa ja ojennan äidilleni lahjaksi lentolippuja Amsterdamiin. Olin unohtanut hänen syntymäpäivänsä ja häpeillen ostin kalliimman lahjan.
Vaikeroin myös siksi, että liput ovat meille molemmille. Viettäisin ensimmäistä kertaa aikuisiällä kolme päivää kaksin äitini kanssa. En tiedä mitään sen pelottavampaa.
En pystynyt katsomaan häntä silmiin, kun lahjaani ojensin. Hädin tuskin pystyin hengittämään.
Rakkaudessa olen ollut hyvä antaja mutta huono ottaja, ja se on suora reitti voimattomuuteen. Kun en antanut rakkauden ravita itseäni, maa jalkojeni alla alkoi kuivua ja halkeilla. Olin sitkeä elämän suorittaja ja kaivoin itseäni syvemmälle ja syvemmälle kuivaan kuoppaan.
Lapseni pelastivat minut, etenkin nuorin poikani, joka imi ahneesti minusta joka pisaran rakkautta, näyttäen esimerkillään, miten rakkautta otettiin itsevarmasti vastaan. Hän oli täydellisesti rakkauden arvoinen ja kehtasi pyytää vielä lisääkin! Hänen kanssaan koin ensimmäisen kerran, miten rakkaus voisi virrata täydellisesti, jos sille uskaltaisi antautua.
Tämä rakkaus nosti minua ylös kuopasta. Nousu on ollut täyttä vastakohtaa sinne laskeutumiseen. Suorittamisen tilalle on tullut rento luottamus ja pelottavan tyhjä olo on täyttynyt halulla ja toivolla kokea tämä rakkaus kaikkien kanssa.
On ollut helpottavaa myöntää, että rakkauden vastaanottaminen on minulle vaikeaa. Olen käynyt jos jonkinlaisissa hoidoissa haavaani voitelemassa. Matrix Birth Reimprinting -terapiassa palasin tunteissani kohtuun ja kun tunsin äitini valtavan rakkauden minua kohtaan, halusin kynsiä tieni ulos sieltä! Hyperventiloin ja kai laitoin jo silloin muurit pystyyn. Rakkautta minulle, en kestä! Tämä on ollut minussa jo ties montako elämää.
Uskon, että sielumme valitsee elämäntehtäväksemme sen työn, missä meillä itsellämme on eniten opittavaa. Minä teen työtäni äitien parissa, puhun äidinrakkaudesta ja antamisen ja vastaanottamisen tasapainosta. Korjaan näitä haavoja samalla itsessäni, opetan samalla itseäni. Olen työni ansiosta oppinut rakkaudesta sadoilta äideiltä, kylpenyt ja kipuillut heidän äidinrakkaudessaan ja siitä syystä kiitänyt kuoppaani ylös. Uskon koko sydämelläni siihen, mitä opetan, sillä on se on sielustani tulevaa syvää kaipausta rakkauden kotiin.
Minä tiedän. Nyt minun pitää uskaltaa kokea, vaikka se olisi kuinka vaikeaa.
Kun kirvelee sydäntä, sattuu ja pelottaa, tiedän, että tuskan jälkeen koittaa vapaus ja uusi elämä. Syntymä opettaa näiden viime hetkien kivuliaiden tilanteiden merkityksen. Synnytyksessä avautumisvaiheen siirtymävaihe, ne viimeiset sentit, ne ovat viimeinen koetinkivi ennen kuin olet aivan auki. Tunnet koko kirjon niin sanoinkuvaamattoman syviä tuntemuksia, ettei auta kuin heittäytyä ottamaan niitä vastaan, kohtamaan kaiken kuten se sinulle tulee. Ihan sama, kuolen tähän, ajattelee moni äiti tässä vaiheessa.
Ponnistusvaiheen polttava ”ring of fire” eli hetki ennen vauvan pään syntymistä on kuin haaste: ”Ponnista vielä kerran ja se on siinä! Uusi elämä alkaa.”
Tuntuu, että olen nyt siinä vaiheessa nousua, että voisin tulla kuopasta kokonaan ylös yhdellä ponnistuksella. Olen ollut tässä reunalla odottelemassa jo tuskastuttavan kauan. Ellen nouse, palan karrelle tässä tulessa. Tuntuu, että kuolen.
Olen ikävöinyt rakkautta koko elämäni, mutten ole kokenut olevani sen arvoinen. Olen vihdoin löytänyt halun kokea sitä vahvinta ja mahtavinta, kaiken parantavaa, kaiken korjaavaa luonnon suurinta voimaa joka on meissä kaikissa, mutta jota vastaan niin moni taistelee.
Olen antautunut sille jo lasteni kanssa, yritän kovasti mieheni kanssa ja mietin mistä se on kiinni, mitä pitää tehdä, että saan voiman siihen viimeiseen ponnistukseen, joka vapauttaa minut viimein sille kokonaan. Voin lukea kirjoja, käydä terapiassa, yrittää ymmärtää ja ratkaista ongelmaani hengästyksiin asti, pyörien tulessa.
Tai voin katsoa omaa äitiäni silmiin.
Hänen silmistään näen itseni. Hänen silmissään on valtavaa rakkautta ja alati lapsiltaan iskuja vastaan ottava äidin syvä ymmärrys ja kärsivällisyys. Jos haluan kivuta kuopastani, minun pitää katsoa äitini silmiin. Ne silmät ovat tallentaneet matkani tähän pisteeseen asti.
Pitää hyväksyä, että olen hävennyt äitiäni, eli olen hävennyt itseäni. Olen tuominnut äitini, eli olen tuominnut itseni. Olen syyttänyt häntä, eli en ole hyväksynyt itseäni. Olen ollut surullinen puuttuvasta idyllisestä äiti-tytär-suhteestamme, vaikka itse olen sitä paennut. Olen pelännyt kohdata häntä, koska en ole osannut kohdata itseäni. Olen vihannut häntä ja olen ollut ylpeä, että olen pärjännyt ilman häntä.
Koko tämän ajan äitini on odottanut minua.
Aina kun unohdan äitini, olen unohtanut itseni. Aina kun en voi katsoa omaa äitiäni silmiin, en voi katsoa itseäni silmiin. Olen vihdoin valmis antamaan itselleni anteeksi. Olen valmis katsomaan itseäni ja elämääni rehellisesti silmiin ja haluan uskoa, että ansaitsen rakkautta.
Lähden siis matkalle. Kotiin. Minuuteen. Rakkauteen.
Kiitos sinulle äitini. En voi käsittää kärsivällisyytesi määrää, vaikka tiedän, että pystyisin olemaan yhtä kärsivällinen omien lasteni kanssa. En voi käsittää, että olet vierellä hiljaa seurannut virheitäni ja kärsimystäni, ilman tarvetta korjata tai neuvoa minua, vaikka tiedän, että osaan jatkuvasti tehdä samaa omien lasteni kanssa.
Jokaisen lapsen on lähdettävä pesästä, mutta minulla oli liian kiire lähteä ja olen pysynyt poissa aivan liian kauan. Kiitos, että jaksat odottaa minua. Jaksan myös odottaa omia lapsiani takaisin kun he jonain päivänä lähtevät luotani. Kaikki lapset palaavat takaisin äitinsä syliin.
Anna anteeksi äitini. Anna anteeksi, jos matkamme ajan itken puhdistavia kotiin paluun kyyneliä. Otathan minut, aikuisen lapsesi syliisi?
Aion katsoa sinua silmiin.
Rakastan sinua. Rakastan minua.
