Mitä vaikeampi tilanne, sitä tärkeämpää on toisen ihmisen kunnioittaminen

Epävarmuuden sietokyky on inhimillisyyden peruspilareita. Se on kuin kokeneen judokan tasapainoinen asento, jota vastustajan liikkeet eivät horjuta. Tasapainon puuttuessa elo tuntuu uhatulta, ja uhattu ihminen antaa liskonaivoilleen vallan. Kun työ tai ihmissuhteet horjuvat ja maailma pyörii kaaoksessa, oikea ajattelu sammuu. ”On tehtävä jotain. HETI!”

”Yhteiskuntasopimus.”

”Kreikan tragikomedia.”

”Mielenilmauksia erivärisissä kuplissa.”

”Suvaitsemattomuutta somessa.”

Jotkut surffaavat epätoivoisesti aallon harjalla pysyäkseen ja toiset tarttuvat kiekkomailaan saadakseen hallinnan tunteen edes jostain konkreettisesta.

Hallinnan tunne on mielenkiintoinen asia. Se on toisaalta tarpeellinen jaksamiselle, mutta yhdistyessään vahvaan pelkoon sen tarve voi karata käsistä.

Silloin turvaa saadakseen joutuu yliyksinkertaistamaan kokemaansa ja tulkitsemaan maailmaa hyvin tiukasti rajaten. Kolmen kohdan listat ovat muodissa. Näkökenttä kapenee. Ja kun riittävästi yksinkertaistaa ja mustavalkoistaa, voi parhaassa tapauksessa tuntea maailman ympärillään lopulta olevan ennustettavissa.

Kunnes koittaa se hetki, jolloin tajuaa hallinnan tarpeen olleen lumelääke. Parhaimmillaan se on varjellut epäonnistumisilta ja pahimmillaan suodattanut ihmisen elävien kirjoista. Joskus ne ovat yksi ja sama. Riskien karsinta on mahdollisuuksien rajoittamista. Hyvin suunniteltu onkin puoliksi hukattu.

Viisaus on tässä; on hyvin vähän absoluuttisesti huonoja ja absoluuttisesti hyviä asioita. Tietenkin niitäkin on. Totta kai. Mutta. Elämä parhaimmillaan kuhisee valintojen rajapinnalla. Kun viisivuotiaan fillari pysyy jännityksestä huolimatta pystyssä, tai ihmissuhteeseen uskaltaa heittäytyä, vaikka tekisi mieli huutaa pelosta, syntyykin voittajan tunne. Riskinotosta. ”Maailma on tässä, ota ja elä!”

Peloille ja intohimoille on paikkansa. Ne ravistavat ihmisen hereille autopilotilta. Herännyt ihminen ihmettelee ja nostaa tietoisuutensa tasoa. Ottaa selvää asioista ja katselee niitä kärsivällisesti eri kulmista. Kuulee, oikeasti kuulee, toisia ihmisiä ja ymmärtää, miten erilaiset elämänkokemukset ja koettelemukset ovat muokanneet erilaisia tapoja reagoida asioihin. Nämä selviytymisstrategiat ovat joskus repiviä joskus rakentavia, olennaista on ymmärtää, että kaikille niille on syynsä. Ovat sitten hyviä tai huonoja.

Kun ymmärrys kasvaa riittävästi, voi siirtyä reagoinnista tarkasteluun ja olemassa olevien asioiden hyväksymiseen. Silti ilmiöiden olemassaolon hyväksyminen ei tarkoita, etteikö asiasta voisi olla eri mieltä ja ettei asioita haluaisi muuttaa. Voi pistää itsensä likoon sen puolesta, minkä kokee oikeaksi. Voimakkaastikin.

Ennen kuin voi muuttaa mitään, pitää kuitenkin hyväksyä muutettavan asian olemassaolo. ”Tuossa se on ja tuolta näyttää. Mitenköhän siihen voisi vaikuttaa? Mistä se on tullut ja miksi? Mikä on sen tarina?”

Vaikka elämä edellyttääkin kuolemaa ja inhimillisen kasvun dynamiikka myös koettelemuksia, on yksi asia jonka nimeen vannon. Kanssaihmisten kunnioittaminen. Ristiriitaisissakin tilanteissa, ja erityisesti niissä.

Suvaitsevaisuudella on oma tarinansa, samoin kuin suvaitsemattomuudellakin. Suvaitsevaisuus voi olla selviytymistarina, jolle ei näe vaihtoehtoa. Aivan kuten suvaitsemattomuuskin. Mikään tarina ei ole elämälle vieras, mutta vaihtoehdottomuus on. Elämä löytää aina uomansa. Kaikelle on vaihtoehtoja.

Yhteiskuntasopimus voi tavoitella yhteistä hyvää tai olla oman edun tavoittelua räikeimmillään. Tai sekä-että.

Samat asiat nostavat eri ihmisille pintaan erilaisia reaktioita, kunkin omasta tarinasta käsin oikeaksi perusteltuna. Ristiriidoista huolimatta dialogi ja keskinäinen kunnioitus olisi kuitenkin saatava aikaiseksi, jos halutaan aidosti kestäviä ratkaisuja.

En silti usko puhtaaseen relativismiin. On olemassa testejä, joiden perusteella pystyy arvioimaan toimintansa oikeellisuutta ja oikeutusta.

”Mikä on oikea motiivi ajatuksilleni ja teoilleni? Torjunko pelkoa vai onko vaikuttimeni aidosti palvella ihmisiä,  itseäni  ja maailmaa jonka jaamme.”

Jos tuo näyttää pumpulipilvikuplalta, niin eikö se sittenkin ole jollain tavoin tolkullisempi motivaation tulkinta, kuin se iänikuinen ”fight or flight”? Ilman minkäänlaista teoreettista viitekehystä, uskon ihmisen olevan jo aavistuksen kehittyneemmällä tasolla. Ainakin parhaina päivinään.

Elämän paradokseja on sekin, että rakkaus voi olla pelottavampaa kuin viha. Rohkeutta voi osoittaa niin monella tavalla.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: