Silmitön, näköalan sumentava raivo on mahdollista kenelle tahansa. Sekin on inhimillistä, eikä kovin kaukana kenestäkään meistä.
Kaikissa meissä asuu myös jonkinlainen peto. Se voi puskea esiin esimerkiksi silmittömänä häpeän tunteena, jolloin haluamme vajota maan alle, se voi tulla esiin niin järkyttävänä pelkona, ettemme näe ulospääsyä tai sellaisena vihana, joka mustaa kaiken muun.
Raivo on voimakas tunne, ja tunne on energiaa. Raivo (kuten muutkin tunteet) laittaa ihmisen toimimaan: hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä, huutamaan, paiskomaan astioita, vahingoittamaan itseään tai muita… Kaikki eivät kuitenkaan tee raivon vallassa peruuttamattomia asioita. Jotkut osaavat käsitellä tunteita.
Kukaan ei ole yhtä kuin tunteensa ja tunteet ovat ohimeneviä. Mutta jos raivon selättämiseen ei ole työkaluja, ihminen voi kokea itse olevansa tunne, jota hän tuntee – ja on vain niin täynnä omaa raivoaan ettei näe mitään muuta.
Ennen toimimista on hetki, jolloin voimme vielä valita. Voimme tunnistaa tunteen ”vain” tunteeksi, keskittyä siihen ja päästää irti. Näin tasapainoinen aikuinen toimii.
Emme ole kaiken aikaa tasapainossa ja kohtaamme elämässä monenlaisia vaikeuksia. Huolestuttavia eivät kuitenkaan ole tunteet, vaan kykymme käsitellä niitä. Jos ei ole työkaluja raivosta irti päästämiseen, minkäs teet.
Sinun tuomiosi ja arvostelusi tulevat aikanaan tuomitsemaan myös sinut, sanoi Yogi Bhajan.
Arvostelun ja tuomitsemisen sijaan tarvitsemme ihan oikeasti myötätuntoa. Tarvitsemme rauhaa. Tarvitsemme hengähdyshetkiä. Tarvitsemme yhteyttä toisiimme, ihan valtavan kipeästi.
Uutiset traagisista ja epätoivoisista väkivallanteoista ovat kerta kaikkiaan pysäyttäviä ja kertovat tästä ajasta. Oma ja läheisten paha olo pitää ottaa vakavasti, jotta kollektiivisesti koskettavia hätähuutoja ei tarvittaisi lisää.
Me olemme se yhteiskunta, jossa toisia ei tueta tarpeeksi. Kukaan meistä ei voi sulkea itseään päätöksiä tekevän tai vastuuta ottavan piirin ulkopuolelle. Olemme siinä kaikki yhtä lailla mukana.
Kauhistelun sijaan kannattaisi miettiä, mitä voimme tehdä.
Jospa aloittaisin antamalla itselleni sen lepohetken, jota kaipaan, etten väsy lisää? Jospa miettisin, miten teen omasta ja ympärilläni olevien ihmisten elämästä onnellisempaa, kiitollisempaa ja tyytyväisempää?
Jospa opettelisin sellaisia työkaluja, jotka auttavat minua lähemmäs todellista itseäni, etten luule olevani yhtä kuin se mitä esitän muille olevani tai yhtä kuin ohimenevät tunteeni? Ja ennen kaikkea – jospa opettaisin lapsilleni, että on muitakin tapoja kuin uuvuttaa itsensä elämällä?
Olemme kaikki osallisia yhteiskunnan kehityksessä. Auttaminen ei kuulu jollekin “viranomaistaholle” vaan ihmisille. Passiivisella hyväksynnällä annamme tämän jatkua. Ottamalla vastuun itsestämme ja omista teoistamme muutamme maailmaa.
Kukaan ei voi ottaa vastuuta muuta kuin itsestään (ja tiettyyn pisteeseen saakka lapsistaan). Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että individualismi ja itsensä eristäminen olisivat ratkaisuja. Vastuuta voi ottaa puhdistamalla omaa alitajuntaansa, päästämällä irti kuonasta jota kantaa mukanaan, keskittymällä läsnäoloon ja totuuteen sekä antautumalla myötätunnolle, yhteydelle ja kontaktille muiden ihmisten kanssa.
Yksi pieni askel voi olla sekin, että kysyy toiselta, onko kaikki hyvin. Jos intuitio kertoo tilanteessa olevan jotain kummallista, ei sitä kannata ohittaa.
Eräs tärkeimmistä asioita on itseensä tutustuminen ja omaan kasvuunsa sitoutuminen. Sitoudu tekemään elämästä onnellisempaa. Tänään. Nyt.
