Tänään hehkutan maa-artisokkaa! Tämä tosi mahtavan makuinen mukula on aivan liian vähän käytetty ja se aina yllättää vahvalla, mutta samettisella maullaan. Maa-artisokkaa kutsuisin terveysperunaksi, sillä se – toisin kuin peruna – ei rasita lainkaan insuliiniaineenvaihduntaamme.
Runokuva: Ihminen ihmiselle
Jokainen kerta kun nykäiset vastaantulijaa hihasta ja saat hänen huomionsa, hän nostaa sielusi korkeudelle taskustaan peilin. Jotkin meistä nauttivat huomiosta ja sen tuomasta persoonansa piirteitä vahvistavasta vuorovaikutuksesta, mutta mitä syvemmin tunnemme toista ihmistä, sekä toista ihmistä kohtaan, sen suuremmaksi käy tuo ”peili”, jota jok’ikinen vastaantulija kantaa mukanaan. Sen alastomammiksi tulemme, meille itsellemme.
Miksi pelkäämme kohdata toista ihmistä?
Olla alaston, on olla haavoittuvainen. Oli tunne mikä hyvänsä jonka toinen meissä herättää, se nousee meistä itsestämme. Kun vuorovaikutuksen toinen osapuoli saa sinut vaikkapa hermostumaan, hän painaa sinussa ”kipupistettä” jollakin sanomisellaan tai tekemisellään, ja tällöin peilaat hänen kauttaan jotain itsestäsi. Samoin kun huomaat jotain kaunista tai ihastuttavaa.
Kuka on toinen ihminen?
Lopulta kaikki ympärilläsi opettaa sinua itsestäsi. Mitä vahvempi reaktio, sen vahvempi yhteys sinulla on juuri sillä hetkellä itseesi, perimmäiseen olemukseesi. Ehkä toinen ihminen ärsyttää sinua, sillä hänessä on jokin piirre, jonka tunnistat itsessäsi ja jota et haluaisi kokea. Ehkä tiedostat tuon tunteen alkuperän, ja vaikka et tiedostaisikaan, on tuo toinen ihminen juuri antanut sinulle jotain arvokasta. Voiko toinen todella antaa sinulle enempää kuin osan itseäsi?
Olla ihminen ihmiselle, alastomana, kysyy rohkeutta. Olla itsensä vailla verhoa tässä ajassa, jossa olemme tottuneet yrittämään olla jotain, jonka oletamme olevan sitä jotain, voi vaatia monta kyyneltä ja vapautettua naurua. Mutta lopulta, voitko olla yhtään enempää tai vähempää kuin se, mitä olet paljaimmillasi. Kun olet läsnä toiselle puhtaasti ja sallit toisen olla sinulle, se on enemmän ja vähemmän kuin yksikään voi toivoa tai pyytää.
Juoksen, koska on joulu
Hulisen ja höyryän. Joulua. Lahjoja, joulutervehdyksiä ja tietenkin ruokaa. Minulle, niinkuin monelle meistä, se on reipastahtinen joulun sävel. Ja kuin varmuuden vuoksi, kaikki tuntuu tietysti jääneen viimetippaan – tai ainakin lähelle. Tulen kotiin ja tipahdan sohvalle. Poikki -fiilis, vaikka olenkin saanut pääosin ystävällistä palvelua.
Kömmin keittiöön. Haluan kunnon maitokaakaon. Kattila hellalle ja täysimaitoa kiitos. Onneksi on. Jaa – siis miksi kaahotan? Miksi juoksen, törmäilen, yritän ehtiä, keksiä ja jaksaa? Siksi, että on joulu. Niinpä – haluan osoittaa ihmisille ympärilläni, että he ovat tärkeitä. Ovat siis olleet tärkeitä ympäri vuoden, mutta näin jouluna taidan muistaa sen jotenkin selvemmin. Eihän tilanne kuitenkaan ole oleellisesti erilainen kuin vaikkapa syyskuun 12 päivänä. Tai minä muuna päivänä tahansa. Onko tässä kyseessä jokin joulutauti, jota ilmeisesti joulukalenterit levittävät. Siksihän niissä varmaan on luukkujakin.
Maito kiehuu, kaakao on kohta valmis. Sopiva kaakaoseos joukkoon, hetki rauhallista sekoitusta ja odotusta. Hmmm – sitä se varmaan on. Haluan osoittaa kiitollisuuteni. Hei haloo! Siinähän se on. Kiitos. Sitä minä ainakin odotan. Enkä vaan jouluna. Ei sen puoleen, jouluherkutkin kiitoksella maustettuina ovat vielä parempia. Mutta kiitos – se on asia, joka saa sydämeni tärisemään. Varsinkin kun joku kertoo, tilanteesta tai kokemuksesta, jossa olen onnistunut antamaan merkitystä hänen elämäänsä. Kun sellaisen kuulee tai lukee, kollilla tulee kyynel silmään ja ääni alkaa täristä. Tapahtuu jotain suurta. Olen osa häntä ja hän on osa minua.
Maistan kaakaota. Aika kuumaa vielä. Mutta menee, kun vähän puhaltelen ja puraisen mukaan piparia. Niin, se kiitos ja kiitollisuus. Siinähän se on koko jutun ydin. Minulla on riittävästi kaikkea materiaa, mitä tarvitsen. Paketit on kivoja, mutta eivät niin merkittäviä. Enempi se ajatus. Tarvitsenko minä niitä paketteja? Entä tarvitsevatko mun pakettieni saajat niitä. Enpä oikein usko. Pienille lapsille niiden merkitys on ymmärrettävä. Mutta entä me aikuiset, pääosin materialla kyllästetyt ihmiset.
Pipari loppui. Ei hätää löytyy joulutorttuja. Tein itse – tai siis poikieni kanssa. Ja kyllä – niistä tuli hyviä. Entä jos keskittyisin tänä jouluna kiitosten antamiseen? Sanoihin, jotka annan nauttien hänen katseestaan. Tai edes pieneen viestiin tai puheluun. Kertoisin läheisille ja ystävilleni, miten paljon he minulle merkitsevät. Kiittäisin avoimuudesta ja rehellisyydestä. Luottamuksesta ja kuuntelusta. Kärsivällisyydestä, erityisesti silloin, kun sitä on minulta puuttunut. Kiittäisin halauksista, joita olen saanut. Kertoisin miten suuri merkitys näillä asioilla on minulle ollut. Miten ne ovat melkein pysäyttäneet sydämeni ja saaneet minut tuntemaan itseni ihmiseksi. Sellaiseksi joka on hyväksytty sellaisena kuin on. Voinko saada sellaista paketista? Kiitos kaikki ystäväni. Nyt kerään rohkeutta kertoa tämän kaiken teille.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Tiedät, että tarvitset haasteita ja kasvua
Jos olemme turvallisuutta etsiessämme kitkeneet elämämme haasteet ja rikkaruohot, alkaa tasapaksuus aiheuttaa ristiriitaa sielumme pyrkiessä laajempaan yhteyteen itsensä kanssa.
Kuten minkä tahansa elollisen kohdalla, myös ihmisen elinehtona on kehittyminen, laajentuminen ja kasvu. Psyykemme on tietoinen tästä universaalista totuudesta ja sisäinen äänemme kehoittaa meitä hakeutumaan niin fyysisen, psyykkisen kuin henkisenkin kasvun äärelle.
Mitä korkeammalle siirrymme tarpeiden käsittelyssä, sitä syvällisempiin tarpeisiin kytkeydymme. Syvällisyys ei silti ole synonyymi huuhaalle, vaan kyse on persoonamme perustarpeesta. Tarpeita voidaan tarkastella myös kehittymisen näkökulmasta. Henkilö joka on tietoisesti työstänyt varmuuden, vaihtelun, merkityksellisyyden sekä yhteyden & rakkauden tarpeensa terveille säännöille ja tasapainoon, on usein luonnostaan altis katsomaan asioita kasvun ja kehittymisen näkökulmasta. Pelonomaisen tarpeiden täyttämisen sijaan elämä saattaa alkaa näyttäytyä oppimatkana ja mielenkiintoisena haasteena, jota ei ole tarkoituskaan pystyä ennakoimaan tai hallitsemaan täysin.
Kasvun tarve voi olla hallitsevana tarpeena myös ilman taustalla olevaa kehityskaarta. Samoin kasvu voi olla keino etsiä itselleen turvallisuutta, vaihtelua sekä merkityksellisyyttä
Jos katsoisit elämäsi haasteita ja epäturvallisuuksia kasvun näkökulmasta, muuttaisiko se kokemustasi niistä? Entä jos merkityksettömyyden tunteemme kertoisivat mahdollisuudesta löytää merkitys laajemmista ja kestävämmistä perusteista? Tai jos kokemuksemme rakkauden puutteesta kertoisikin kyvyttömyydestämme rakastaa, olisiko kokemuksesi elämästä erilainen?
Kasvun tarpeen tunnistaminen ja sen sisällyttäminen arkea ohjaaviin asioihin on hyvä tapa muuttaa kokemustamme vaikeissa hetkissä. Ottaessasi yhteyden siihen osaan itseäsi joka haluaa kasvaa, sinun on helpompaa ymmärtää ja vastaanottaa elämä silloinkin kun haluaisit kääntää vaikeuksille selkäsi.
Kurkkaa Aaron uutuuskirja Rohkea elämä, joka kertoo rohkeudesta elää omannäköistä elämää.
Kuinka saisin omanarvontuntoni takaisin eron jälkeen? – Psykologi vastaa
Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastaa Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin. Voit esittää Helille oman kysymyksesi Hidasta elämää -keskustelupalstalla tässä keskusteluketjussa.
Kysymys:
”Olen eroamassa 30 vuotta kestäneestä suhteesta. Mieheni on enemmän tai vähemmän narsistinen, riippuen aina vuodenajoista. Olen koko tämän ajan kestänyt ja keksinyt aina ”hyviä” selityksiä, miksi minun pitää jaksaa. Milloin hyvä syy jatkaa on ollut lapset, milloin mieheni suku tai mieheni terveydentila.
Olen itse sairastunut näiden vuosien aikana ja jouduin nuorena eläkkeelle. Nyt pyytäisinkin apua siihen, miten saisin omanarvontuntoni takaisin ja miten oppisin olemaan syyttämättä itseäni?”
Kysyjänä nimimerkki Elämä edessä
Helin vastaus:
Kiitos kysymyksestäsi nimimerkki Elämä edessä. Aihe koskettaa monia, jotka kokoavat omanarvontuntoaan henkisesti ja/tai fyysisesti vahingoittavan suhteen jälkeen. Toivottavasti sallit, että käytän termiä väkivaltainen suhde, jolla tarkoitan vääränlaista ja vahingoittavaa henkistä ja/tai fyysistä vallankäyttöä suhteessa.
Kylmän ja kuuman vaihtelu pitää toivoa yllä
Alistavassa suhteessa itsetunto on aina koetuksella. Haitallinen vallankäyttö nujertaa kohdettaan vähitellen, saa epäilemään ja syyttämään itseään, häpeämään itseään ja omaa tilannetta. Tyypillisesti väkivaltaisessa suhteessa kylmä ja kuuma vaihtelee: välillä toinen on arvosteleva, ilkeä ja kylmä, mutta juuri kun uhri on saamassa tarpeekseen, niin tekijä muuttuu taas mukavaksi, katuvaksi ja lupaa muutosta. Näin toivo pysyy yllä usein vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen.
Käsittele kokemuksesi luotettavan ihmisen kanssa
Kysyt, miten saisit omanarvontuntosi takaisin ja oppisit olemaan syyttämättä itseäsi. Se tulee vaatimaan oman aikansa, mutta eheytyminen on täysin mahdollista.
Pidä etäisyyttä entiseen puolisoosi, jotta hän ei enää pääse vahingoittamaan Sinua. Käy läpi tunteet, ajatukset ja kokemukset luotettavan ystävän tai ammattiauttajan kanssa. Käsityksesi tavanomaisesta toista arvostavasta kanssakäymisestä on saattanut hämärtyä suhteenne aikana. Sen vuoksi suosittelen toista ihmistä peiliksi, joka heijastaa kokemuksiasi takaisin ja auttaa näkemään mitä oikein on tapahtunut, mikä on ollut ”normaalia” ja missä kohtaa on tehty väärin. Todennäköisesti moni asia valkenee Sinulle vasta eronne jälkeen, kun olet saanut rauhassa käsitellä ja sulatella kokemuksiasi.
Narsismin ymmärtäminen voi tuoda helpotusta
Kerrot että puolisosi oli enemmän tai vähemmän narsistinen. Narsismilla tarkoitetaan yleensä itsekeskeistä ja toisia hyväksikäyttävää henkilöä, jolla on suuret käsitykset itsestään. Narsistinen henkilö ei kestä kritiikkiä ja syyttää muita myös omista puutteistaan, on ylimielinen ja kateellinen (tai syyttää muita kateudesta).
Narsisti alistaa toisen, yleensä perheenjäsenen tai työtoverin ja saa uhrin tuntemaan itsensä huonoksi ja ongelmien aiheuttajaksi. Narsismista puhuttaessa on kuitenkin oltava varovainen, koska narsistinen persoonallisuushäiriö on psykiatrinen diagnoosi, jonka arviointi on syytä jättää lääkärille. Meillä kaikilla ihmisillä on jonkinasteisia narsistisia piirteitä (asteikolla 0–100%) ja mitä voimakkaampia ne ovat, sitä enemmän niistä on haittaa lähipiirille. Varsinainen narsistinen persoonallisuushäiriö on arviolta 1%:lla ihmisistä.
Narsismin ymmärtäminen voi kuitenkin tuoda paljon helpotusta hankalassa ihmissuhteessa eläneelle, koska se auttaa tajuamaan monia hyvinkin epäinhimillisiä ja käsittämättömiä käyttäytymispiirteitä. Tämä on myös tärkeää siksi, että voi omalta osaltaan ehkäistä joutumista narsistin uhriksi uudestaan.
Suosittelen avuksi kirjallisuutta mm. Naimisissa narsistin kanssa, Joutsiniemi, Kaulio, Mäkelä ym. ja Narsismin tiedostaminen – toipumisopas narsistille ja uhrille, Paula Salomaa.
Opettele suojelemaan itseäsi
Omanarvontuntosi voi palautua vähitellen. Pysy tietoisena siitä, ettet ryhdy enää alistavaan suhteeseen, vaan opettelet suojelemaan itseäsi ja pitämään etäisyyttä vahingoittaviin ihmisiin. Kuten nimimerkkisi sanoo, Elämä on edessä. Nauti vapaudestasi!
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Resepti: Inkivääri-kookos kala
Joitain vuosia sitten Filippiineillä matkustaessani söin aivan ihanaa inkivääri-kookos kalaa. Heti kotiin päästyäni, kehittelin siitä oman suomi-versioni. Tämä resepti onkin kulkenut sen jälkeen sinnikkäästi mukanani ja aina aika-ajoin sitä teen. Tämä hengitystiet aukaiseva kalaruoka jotenkin aina yllättää hyvällä maullaan ja todistaa sen, että kyllä kalaakin voi välillä rohkeammin maustaa.
Tämä ruoka on todella helppo valmistaa ja myös ravintoarvot ovat kohdallaan. Lisäksi kookosmaito, sekä mausteena toimivat inkivääri ja chili tekevät tästä todellista terveysruokaa. Suosittelen.
Kookos-inkivääri kala
400 g seitiä (tai jotain muuta vaaleaa kalaa)
10 cm pätkä purjoa tai 1 sipuli
inkivääriä (sellainen miehen peukalon kokoinen pala)
½ kiinankaali (n. 400g)
4 kynttä valkosipulia
½ sitruunan mehu
½ tl ruususuolaa
1 chilipalko (reilumminkin voi laittaa)
4 dl paksua kookosmaitoa
vettä tarvittaessa
mustapippuria ja intiaanisokeria
Voitele vuoka kookosöljyllä tai voilla. Suikaloi kiinankaali ja purjo. Kuori inkivääri ja suikaloi se kuorimaveitsellä. Freesaa sipuli, kaali ja inkivääri kevyesti pannulla voissa Levitä seos vuoan pohjalle (jos haluat välttää paistamista, voit laittaa ainekset myös suoraan vuokaan freesaamatta). Pilko sulatettu seiti ja asettele se vuokaan kaalipedin päälle. Ripottele silputtu valkosipuli, suola ja chili kalan päälle.
Lopuksi lisää sitruunamehu ja kookosmaito. Ripottele pinnalle vielä hieman mustapippuria ja intiaanisokeria ja paista uunissa 180 – 200 asteessa noin tunti. Jos ruoka kuivuu liikaa paiston aikana, lisää tarvittaessa hiukan vettä. Tarjoa keitetyn quinoan tai riisin kera!
Vinkki! Seitiä ostaessa kannattaa suosia Barentsinmeren seitiä, sillä Pohjanmeren ja sitä eteläisemmät seitikannat ovat ylikalastettuja.
Uskallatko rakastaa vai tyydytkö yhteyteen?
Moni meistä tyytyy yhteyteen. Rakkaus on yhteyttä ilman ehtoja, avautumista ilman rajoja.
”Minusta tuntuu kuin antaisin itselleni rakkautta, kuin hyväksyisin itseni kun haen jälleen herkuteltavaa kaupasta. Töissä minusta ei tunnu siltä, että minusta välitetään mutta kotona tv:n ja herkkujen kanssa en koe itseäni yksinäiseksi.”
Jokainen meistä kaipaa tunnetta siitä, että olemme yhteydessä toiseen ihmiseen tai ihmisiin.
Samoin tarvitsemme kokemuksen siitä, että olemme yhteydessä itseemme. Rakkaus on tämän yhteyden syvä muoto, parhaimmillaan vailla ehtoja tai rajoitteita. Toisinaan törmään ihmiseen, joka ei usko yhteyden tai rakkauden kuuluvan hänen tarpeisiinsa. Keino kokea yhteyttä löytyy silti aina viskipaukkuun, iltakävelyyn tai koira harrastukseen piilotettuna. Jopa suomalainen raavas mies etsii itselleen tavan kokea yhteyttä!
Meissä jokaisessa on asioita, joista emme ole ylpeitä. Oman inhimillisyyden tunnustaminen on monelle turvattoman tuntuista. Turvallisuuden tarvetta täyttäessämme saatamme päätyä välttelemään todellista avautumista.
Ihminen, jota yhteyden ja rakkauden tarve ohjaa vahvimmin, on usein taipuvainen luopumaan omista tarpeistaan ja rajoistaan. Jos yhteyden ja rakkauden kokemus on riippuvainen ulkoisista asioista, se voi estää meitä pitämästä huolta itsestämme. On hyvä ymmärtää, että vaikka rakkaus on pyyteetöntä, se ei koskaan edellytä itseämme vastaan rikkomista.
Kokemuksemme yhteyden syntymisestä kahden ihmisen välillä ovat hyvin samankaltaisia. Syvyys, jolla antaudumme kokemaan yhteyttä, eroaa ihmisten välillä. Mitä avoimpia olemme, sen enemmän voimme kokea yhteyttä.
Yhteys on meille elintärkeää.
Miten ja minkä avulla sinä koet yhteyttä? Entä onko yhteyden kokeminen sinulle mahdollista ilman toista ihmistä?
Lue alta asiakkaani kertomus siitä, miten turvallisuuden tarve vaikutti yhteyteen ja rakkauteen hänen elämässään.
Elämäni alkuvaiheilla tein päätöksen siitä, että en avaa sydäntäni tilanteissa joissa olen vaarassa joutua loukatuksi. Turvallisuus asettui elämääni ohjaavaksi asiaksi. Kun synnytin ensimmäisen lapseni 11 vuotta sitten, säikähdin vaikeassa synnytyksessä lapseni mahdollista menetystä. Kävin sen mielessäni läpi useita kertoja ja tietämättäni tein jälleen päätöksen sulkea sydämeni.
Nyt yksitoista vuotta myöhemmin, ymmärtäessäni itseäni ja motiivejani, tiedostin, etten koskaan ole rakastanut lastani. En ole koskaan antanut itseni tuntea avoimesti rakkautta, tai antanut hänelle mahdollisuutta siihen.
Valmennuksen jälkeen kävelin rakkaani luo ja pyysin hänet sängylle makaamaan kanssani. Vedin hänet lähelleni ja aloitin kertomukseni siitä, miksi en ole koskaan antanut hänelle rakkautta. Kyyneleet kostuttivat silmäni ja rakkaus täytti sydämeni tuntiessani poikani kyyneleet ja vapinan kainaloani vasten. Se oli ensimmäinen kerta kun me saimme rakastaa toisiamme. Ensimmäinen kerta kun olin hänelle läsnä. – E.H, äiti Kokkolasta
Sattumat ovat arjen ihmeitä
Onko sinulle koskaan käynyt niin, että ajattelit jotakuta, joka jo kohta soitti? Tai että yhtäkkiä tuli olo, että piti kääntyä juuri sen kaupan parkkipaikalle, jossa et ikinä käy ja kaupassa tapasit ystävän, jolla oli sinulle tärkeää sanottavaa? Ja silloin, kun kengännauhasi aukesi ja aloit solmia sitä, huomasit maassa höyhenen tai neliapilan – merkin. Tai että pyörän ketjujen irrottua vältyit näkemästä onnettomuuden, joka olisi tapahtunut juuri silmiesi edessä, jos olisit saanut jatkaa matkaa esteettä.
Tapahtuuko sinulle koskaan sattumia, kummallisia yhteen tulemia, jotka hetkeksi pysäyttävät, mutta joille ei tule annettua paljoakaan painoarvoa?
Itse en enää usko sattumiin. Elämä on täynnä pieniä yksityiskohtia, joihin huomiota kiinnittämällä elämästä tulee varsin mielenkiintoista. Hetken pysähdys pienten merkillisten ”sattumien” kohdalla tekee hetkistä ihmeellisiä, ihmeitä. Ja kuka niitä järjestää? Maailmankaikkeus, Jumala, Viisaus, Enkelit, ehkä joku niistä – itse saat päättää.
Oli miten oli, eihän niitä ihmeitä näe, jos on kauhee kiire. Sanonko taas? Jos on kiire, et näe etkä kuule. Et itseäsi, et läheisiäsi, et pieniä ihmeitä ympärilläsi. Sinä itse olet ihme, suuri ihme. Voisiko ollakin niin, että ”sattumilla” on sanomansa, joka liittyy edelliseen lauseeseen?
Haluan esittää toisenkin kysymyksen: ”Muistatko, kuka olet?” Miten nämä kaksi; ihmeelliset sattumat ja itsensä muistaminen liittyvät yhteen? Mitäkö on itsensä muistaminen? Sen muistamista, mikä minä todella olen, sen muistamista, mistä minä pidän ja mitkä asiat tekevät minusta onnellisen iloisen ja rakastavan ihmisen. Alkuperäinen minä ei ole stressaantunut, ei katkera, ei jatkuvasti kireä eikä kiukkuinen eikä ihan hukassa itsensä kanssa.
Voisiko olla niin, että ihmeet on tarkoitettu lahjaksi juuri sinulle ja minulle? – arjen avuksi muistamisen tai herättelyn tiellä. Ihmetellä osaa vain se, joka on hereillä. Heräämisellä tarkoitan heräämistä tähän hetkeen, kulloinkin käsillä olevaan hetkeen eikä yhtään enempään. Ihmeet voivat toimia myös suunnannäyttäjinä tai avoimien ovien osoittajina. Itse koen, että ne ovat aina merkityksellisiä tavalla tai toisella – vain sinä ja minä, me kokijat, itse tiedämme, mitä viestiä ne kantavat mukanaan.
Kun kulkee nenä maassa, pää pikkuisen pilvissä, käsi kosketuksessa kiinni, silmät auki ja korvat kuulevina, voi tästäkin päivästä tulla ”se erityisen ihmeellinen päivä”. Kannattaa kokeilla.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Joka aamu tuntuu, että jotakin on unohtunut – Mutta tänään en unohda rakastaa
Joka aamu tuntuu, että jotakin on unohtunut. Lasten vitamiinit, hammaspesut, pinnit, oma vesipullo, sopivat kengät, välipala, avain, taksirahaa. Ja pelko, ettei muista. Että jotakin unohtuu. Aamupusut ja halit, nyt alkaa uusi päivä.
Joka ilta takaraivossa jyskyttää, olenko muistanut kaiken. Muistinko pestä tukat, kasvattaa lapsiani arvojeni mukaan, sanoa kymmenennen kerran uhmaikäiselle että ei käy? Entä olenko antanut tämän päivän olla sellainen kuin se oli? Tehnyt niitä tekoja, joita haluaisin tehdä tai edes ajatellut itselleni mieluisia asioita? Tuntenut laajan skaalan tunteita ilosta suruun ja vihaan? Taisin muistaa.
Mutta sitten huomaan. Lukuisia valvottuja öitä pienten lasten kanssa, kipeitä niskoja, tuskaa hikeä, väsymyksen tuottamaa huimausta. Olen unohtanut jotakin tärkeää. Olen unohtanut rakastaa.
Mitä väliä, jos jonain aamuna unohtaa pestä lastensa hampaat, mutta muistaa rakastaa? Mitä väliä, jos unohtaa laittaa varavaatteet päiväkotireppuun, mutta ehtii huomata, että puolisolla on tänään vaikea aamu? Olla läsnä tunteella, mutta olla itselle armollinen ja antaa itselleen anteeksi, ettei muista, ettei jaksa, että unohtaa. Olla keskeneräinen unohtava ihminen, joka unohti laittaa pääsiäiskoristeet esille pääsiäisenä.
Mutta sillä on väliä, jos hoitaa lapset, mutta unohtaa parisuhteen, toisen aikuisen, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Sillä on väliä, että hoitaa muita, mutta ei muista itseään. Aika auttaa, oma aika, parisuhdeaika. Aika ei ole luksustuote, jota on vain harvoilla. Aikaa on ja siitä voi varastaa itselleen hetkiä, parisuhteelleen hetkiä. Oli se sitten kymmenen minuuttia tai kymmenen tuntia.
Tänään illalla ja huomenna aamulla kysyn taas itseltäni, mitä olen unohtanut ja mitä piti muistaa. Nyt tiedän: aiemmin olen unohtanut rakastaa, nyt en. Aiemmin olen unohtanut hoivata itseäni ja parisuhdettani, nyt en. Ainakaan tänään.
Onnen äärellä: Pieniä asioita
Eilen se fiilis taas iski! Se suorastaan tärähdyttävä, lämmin ja sisältäpäin kutkuttava onnentunne, kun ajelin iltaruuhkassa kohti kotia. Lunta tuprutti taivaan täydeltä ja taakse jääneen kirkon pihamaata valaisi isokokoinen joulupuu täydessä juhlaterässä. Takana oli tosin tunti tehokasta liikuntaa Bodypumpin muodossa, millä saattoi olla oma osansa hetkellisessä euforiassa. Liikunta nimittäin on yksi onnellisuuteni lisääjistä, ja parasta siinä on se, että liikunta kohottaa mielialaa välittömästi jo treenin aikana.
Onnen äärellä -blogini on ollut koko syksyn pahasti heitteillä, syynä on se, että olen kiivaasti muun arjen lomassa toteuttanut ja työstänyt erästä monivuotista unelmaani. Mutta nyt olen täällä taas! Ja siitä unelmastakin kerron myöhemmin, sillä tahdon kannustaa kaikkia ajattelemaan, että kun uskoo asiaansa ja on valmis tekemään kovasti töitä, moni haave ja unelma voi toteutua. Oikeasti!
Koska arki on ollut tämän ”ylimääräisen” unelmani takia kovin hektistä, ei aikaa ole liiennyt millekään kovin erikoisille jutuille koko syksynä. Esimerkiksi työn ja perheen ulkopuolinen sosiaalisuus on huipentunut lähinnä iltaiseen facebookkailuun. Kuitenkin huolimatta siitä, että arki on ollut hyvin aikataulutettua, pitkälti rutiininomaista ja näin ollen hieman tasapaksuakin, tänä syksynä olen kokenut enemmän yhtäkkisiä onnen ja onnellisuuden tunteita kuin pitkään aikaan, jos koskaan. Juuri sellaisia kuin eilen! Nämä sisäistä rauhaa, tyyneyttä ja tyytyväisyyttäkin pirskahtelevat fiilikset ovat saattaneet yllättää ihan missä tahansa: ruokakaupan kassajonossa, sohvalla taaperon kainalossa tai kerrostalomme pihamaalla roskanvientireissulla.
Kun aloin kiinnittää noihin yhtäkkisiin onnentuntemuksiini huomiota jokin aika sitten, yllätyin ensin itsekin. Mietin, mistä tuo kaikki hyvä energia ja fiilis oikein kumpuavat, sillä mikään ei ollut näennäisesti muuttunut. Töissä oli yhä kiire, taapero heräili aina vain öisin, lottovoitto ei vieläkään ollut löytänyt luokseni ja autonkin kanssa oli ongelmia jatkuvasti. Arjen pienten ongelmien määrä tuntui olevan vakio, mutta silti tunsin itseni aika ajoin onnellisemmaksi kuin ikinä ennen.
Tulin siihen tulokseen, että olen saattanut oppia kuuntelemaan enemmän itseäni ja huomioimaan sisäistä voimaani, mutta ennen kaikkea uskon, että nuo hyvät tunteet kumpuavat viime aikaisesta keskittymisestä arjen pieniin asioihin. Kun elämässä ei tapahdu suurta, olen huomannut vaivatta kaiken sen pienen, mikä on, enkä ole pitänyt asioita itsestäänselvyyksinä.
Aikaisempi ajatukseni siitä, että onnellisuutta on turha hakea toisesta ihmisestä, tietystä tavarasta, tulevasta lomamatkasta tai uudesta asunnosta, on vain vahvistunut tämän syksyn myötä. Toki moni aineellinen asia tai vaikkapa rakastumisen tunne voivat hyvinkin nostaa onnellisuustasoamme hetkellisesti, mutta niiden varaan ei kannata nojautua, sillä sellaisista pilvilinnoista tulee kyllä kolinalla alas. Sitä paitsi ihminen tottuu salamannopeasti uuteen tilanteeseen ja se, mikä saattoi joskus tuntua ihmeeltä, alkaa usein ikävä kyllä tuntua pian tavalliselta. Tavaran ja toisen ihmisen sijaan kannattaakin katsoa sisäänpäin, ratkaisu on lähempänä kuin uskommekaan. Onni löytyy paitsi meistä itsestämme, myös pikku asioiden havaitsemisesta.
Jos elämäntilanne on haastava, voi onnellisuus tuntua todella kaukaiselta asialta. Sitä saattaa pursuta jopa vihaa tai katkeruutta, jolloin ei edes halua kuulla onnesta mitään, saati toisten onnellisuudesta. Kuitenkin myös hankalassa tilanteessa iloa voi saada niistä pienistä asioista. Eikä onnellisuus tarkoita sitä, että olisi vapaa kielteisistä tunteista. Toisinaan elämä vain ahdistaa ja joskus elämä voi jopa tuntua suoranaiselta kärsimykseltä, mutta itsellämme on aina valta valita. Voimme pyrkiä tuntemaan toisin. Jos onnellisuuden kokeminen ei juuri tällä hetkellä tunnu mahdolliselta, pakottaa ei itseään kannata. Sen aika koittaa kyllä.
Vaikka nämä onnen tunteet tupsahtelevat nykyään minuun milloin missäkin, minulla on silti tapana oikein kammeta niitä lisää arkeeni. Kun vain ehdin, otan hetken itselleni. Laitan silmät kiinni, rentoudun ja luon mielikuvia asioista, jotka tuovat minulle hyvää mieltä. Ajattelen rakkaudella sielunihmisiä, jotka valaisevat energiallaan arkeani. Kuvittelen itseni istumaan muovikassin päälle sateiselle rantakalliolle, hurjana pauhaavan meren äärelle, yhteen lempipaikoistani. Fiilistelen jotain biisiä, joka saa jalkani vipattamaan. Ajattelen värejä, joista saan voimaa, kuten sammaleenvihreää, auringonkeltaista ja paprikanoranssia. Mietin viimeistä treenihetkeäni, jossa ylitin itseni valitsemalla tankoon isommat painot kuin ikinä ennen.
Melko pienistä asioista se voi koostua, onni.
Onnellista viikonloppua!
P.s. Muista kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvistä asioista kirjoittelen toisessa blogissani. Voit seurata minua myös Facebookissa, tervetuloa!
Kilttejä tyttöjä ja ryövärintyttäriä
Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurmukhin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Se on hetki, jolloin polun kulkija kyseenalaistaa oppeja ja päämääriään. Luovuttaminen ja uuden opin etsiminen ovat näennäisen helppoja ratkaisuja, kun taas sitoutuminen ja uskollisuus auttavat kulkijan kokonaan uudelle tasolle.
”Älä töni siskoa! Tule tänne, älä mene karkuun! Ei saa koskea saksiin. Älä seiso pöydällä. Ei voi mennä ulos paljain jaloin loskakelillä. Ole kiltti äläkä itke heti, pyydä nätisti, jooko?”
Pienten lasten vanhemmat tuntevat joskus itsensä papukaijoiksi. Minä ainakin. On ikävää kieltää ja käskeä, sanoa ”ei” ja ”älä” monta kertaa päivän aikana. Olen miettinyt useasti, onko se tarpeellista.
Välillä kiellän taatusti turhistakin jutuista, siksi että olen mukavuudenhaluinen tai laiska: en jaksa siivota muovailuvahaa lattiaraoista tai jauhoja matolta. Niinpä nyt ei muovailla tai auteta lettutaikinan tekemisessä. Toisinaan kieltäminen on ehdottoman tarpeellista. En halua lapseni pilkkovan sormiaan keittiöveitsellä, koskevan kuumaan uuniin, vetävän kissaa hännästä tai katsovan leffoja joka päivä. Lisäksi, haluan myös lapseni tottelevan.
Rosa Meriläinen kirjoitti torstaina Hesarin nettisivuilla, miten hyvin kasvatetut tytöt eivät tottele. Kolumni sai facebookissa valtavasti jakoa ja tykkäystä sekä kirvoitti useamman vastakolumnin, kuten toimittaja Joanna Palménin blogitekstin.
Kolumnin tehokeino on kärjistys ja Meriläinen osaa tämän. Olen hänen kanssaan samaa mieltä monesta, mutten halua katsoa asiaa noin mustavalkoisesti.
Huonosti käyttäytyminen ei ole itseisarvo, eikä kasvatuksen perusta ole usuttaa yhä villimpiin tekoihin. Vanhempien velvollisuus on antaa lapsille aikaa tehdä ja kehittyä omassa tahdissaan, turvallisesti. Tyttö (tai poika) kasvaa hyvin, kun hänen sielullaan on tilaa ja hän löytää itse motivaation.
Jokainen kasvaa eri lailla. 2,5-vuotias tyttäreni pelästyi tänään, kun nauroin kovaa. Vuoden ikäinen tyttäreni taas kiipesi keittiöjakkaralle, jonka olin nostanut pöydälle, jottei hän pääsisi käsiksi siihen. Keikkuessaan ylimmällä portaalla, kattolampun korkeudella hän nauroi kovaa.
Uskon, että lapsille on opetettava kuria ja tottelevaisuutta. Ei voi komentaa tai ohjata muita, jos ei itse osaa totella. Vanhempien tehtävä on opettaa myös itsekuria, sillä ilman sitä tavoitteet ja unelmat jäävät saavuttamatta. Ilman tottelevaisuutta ei ole luonnetta. Ja eräs arvokkaimmista asioita, mitä lapselle voi antaa, on luonne: vahvuus ja syvälle ulottuvat juuret, joista kasvaa korkeaksi ja kauniiksi.
Arvojen välittäminen ja esimerkin antaminen ovat vanhemman tehtäviä, mutta lapsen sielua, syvää sisintä, persoonallisuutta ei saa tallata. Minä saatan olla kasvissyöjä ja löytää elämälleni suunnan jokapäiväisestä joogaharjoittelusta. Se vaikuttaa syvästi maailmankatsomukseeni ja siihen miten käyttäydyn. Lapseni pitävät tätä normaalina, mutta oppivat aikanaan, että on myös muunlaisia äitejä. Tyttäreni voivat vapaasti valita, mitä he haluavat elämässään toteuttaa. Mieheni kanssa voimme välittää heille omat arvomme, mutta heillä on omat matkansa, omat keinonsa matkan tekoon ja omat tehtävänsä tässä maailmassa. He menevät menojaan, kiiveten korkealle tai istuen hitaasti maisemaa seuraillen, mutta vanhemmat antavat mukaan ensivaiheen eväät.
Tottelemattomuus – tai kiltteys – voi johtua monesta. Jos se on pelolla aikaan saatua, on se väärin kummassakin tapauksessa. On ihan sama, onko tyttö kiltti vai rämäpää, kunhan hänellä on terve itsetunto, kyky ottaa huomioon muita ja seurata omaa polkuaan. Vanhemmuus ei ole helppoa kummassakaan tapauksessa, tosin rämäpään kanssa elämästä tulee vielä intensiivisempi arkielämän joogaharjoitus: lapset ovat parisuhteen ohella suurimpia opettajiamme ja reaktiomme kertovat enemmän meistä kuin lapsistamme.
Sääntöjä tässä maassa on aivan liikaa, eikä niiden noudattaminen ole mikään itseisarvo. On opittava käyttämään omaa päätään ja sydäntään ja tunnistettava ero oikean ja väärän välillä. Tähän ohjatakseen myös vanhemmilla on oltava näitä ominaisuuksia. Niin, ja kärsivällisyyttä. Itselleen ei äitinä tai isänä kannata myöskään olla liian ankara.
Kilteistä tytöistä tulee erilaisia kuin ryövärintyttäristä – tai sitten ihan samanlaisia. On otettava vastaan, mitä tulee. Kaikella mikä on, on oikeus olla olemassa.
Resepti: Bataatti-inkiväärikeitto
Syystalven pimeinä iltoina erilaiset keittoruoat pääsevät oikeuksiinsa. Niitä voi soveltaa vapaasti sen mukaan mitä kaapista sattuu löytymään. Oikeanlaisista aineksista valmistettuna keitot on kevyitä, ravitsevia ja lisäksi ne lämmittää!
