Sivu 435 – Hidasta elämää

Paljon puhetta

Shakti Pad on Pohjois-Intian ikivanhaa gurmukhin kieltä ja tarkoittaa henkisellä polulla eteen tulevia koettelemuksia. Se on hetki, jolloin polun kulkija kyseenalaistaa oppeja ja päämääriään. Luovuttaminen ja uuden opin etsiminen ovat näennäisen helppoja ratkaisuja, kun taas sitoutuminen ja uskollisuus auttavat kulkijan kokonaan uudelle tasolle.

Kommunikointi on välttämätön, mutta vaikea laji. Erityisesti sanallisesti.

Jokainen puhuttu sana jää värähtelemään ilmaan. Sanoilla voi olla yhtä tuhoisa vaikutus kuin fyysisellä loukkaamisella. Sanoistaan joutuu vastuuseen. Sanat tallentuvat muistiin ja jäävät elämään, eikä niitä saa enää takaisin.

Kommunikoimme monilla muillakin tavoin kuin sanallisesti, mutta sanat ovat tapa tuoda älyllistä ajattelua julki. Harmillisen usein tuomme julki myös älytöntä ajattelua. Ainakin tuohtuneina, tai varsinkin raivon vallassa.

Mutta ihan arkipäiväinen puhekin on usein aggressiivista. ”Miks nää laatikot on edelleen tässä, montako kertaa sua pitää pyytää ne siirtämään? Mikset sä koskaan voi sanoa mulle mitään kaunista? Miksei näitä projekteja voi aikatauluttaa niin, että näistä olis jotain mahdollisuutta selviytyä?”

Tällaiset kysymykset siirtävät fokuksen itsen ulkopuolelle: miksi joku muu jättää jotakin tekemättä tai tekee väärin? Miksi minua kohdellaan näin? Minä en ole ansainnut tällaista.

Vastaanottajalle tällaiset kommentit ovat vaikeita. Kun työkaveri syyttää minua riittämättömästä ajasta tai puoliso tulee äreänä kotiin ja motkottaa eteisessä vastaan tulevasta roskapussista, nousee oma puolustus sotajalalle. On helppo vastata, ettei aikataulu ole minun vikani ja heittää syytös tehottomasta työstä takaisin. Tai kaataa puolison päälle koko kuorma siitä, miten raskas päivä minulla on ollut ja miten hänkään ei viime viikolla saanut roskia vietyä. Mutta keskittyä voisi myös olennaiseen.

Marshall B. Rosenbergin malli väkivallattomasta kommunikoinnista (Nonviolent Communication) on esimerkki suorasta, rehellisestä ja tuloksellisesta puheesta. Malli saattaa mennä liiankin pitkälle yksityiskohtiin, mutta pääpontti on hyvä: kyse on aina minun tarpeestani, joka ei tule täytetyksi.

Kun eteisessä vastaan tuleva roskapussi ärsyttää, kaipaan siisteyttä ja harmoniaa. Kun työkaveri valittaa jonkun muun laatimasta projektiaikataulusta, lienee kyseessä hänen tarpeensa tehdä työnsä hyvin ja arvostaa itseään sitä tehdessä. Kun puolison poissaoleva käytös ärsyttää, kaipaan huomiota, rakkautta ja hyväksyntää sellaisena kuin olen…

Lasten kanssa kärsivällisyyttä on usein helppo pidentää ja olla syyttämättä heitä omasta olotilasta, mutta puolison tai sukulaisten kanssa tai työpaikalla tai liikenteessä, pinna palaa helpommin. Ärsyyntyminen ja toisen syyttäminen johtaa todennäköisesti sanaharkkaan tai ainakin siihen, että molemmat pahoittavat mielensä. Harvemmin siitä hyvää seuraa.

Mitä, jos kokeilisi? Kun roskapussi lattialla ärsyttää, ottaisi hetken aikalisän ja miettisi miksi se ärsyttää. Ja mitä asialle voisi tehdä? Yksityiskohdan sijaan näkisinkin kokonaisuuden.

Ja toimiihan se toiseenkin suuntaan: kun puoliso kiukuttelee, asettuisin hetkeksi hänen asemaansa ja käyttäisin empatiakykyäni ymmärtääkseni, mitä hän mahtaa olla vailla. Kenties kysymys onkin halauksesta?

On huomattavasti hedelmällisempää keskittyä kertomaan, mitä itse tarvitsee kuin syyttää toista tämän vioista. Niin saattaa jopa saada haluamansa.

Joogisesti ajatellaan, että kommunikoimme tehdäksemme huomisesta paremman, emme pilataksemme tämän päivän. Puhutut sanat ovat mahdollisuus yhteisymmärrykselle. Siksi niitä ei kannata muuttaa sodaksi.

Ja kun kommunikoit, sinun on kommunikoitava myös uudelleen: perusteltava sanomisesi ja oltava niiden takana. Omaa polkuaan ei kannata tehdä turhan hankalaksi.

Jokainen voi voittaa?

Eri yhteyksissä ilmennyt tarve suurten kysymysten sanoittamiselle ihmisen mittaisessa mittakaavassa kirvoitti puheenvuoron nimeltä ”Kaikki voittaa”. Se kysyy mikä elämässä on tärkeää? Mitkä asiat kannattelevat arkea? Kääntyykö hyvinvointi meitä vastaan? Onko kulttuurimme ja elämäntyylimme painopiste materiaalisen vaurauden tavoittelussa sosiaalisen vaurauden kustannuksella? Miten tavoitella hyvää elämää niin, että tulevilla sukupolvilla olisi yhtä hyvät elämän mahdollisuudet kuin meillä?

Puheenvuoroon sisältyy ainutlaatuinen musiikillinen kulttuurikuvaus masaiyhteisöstä Keniasta. Puheenvuoron pituus on 39 minuuttia, mutta se toivottavasti antaa enemmän kuin siihen käytetty aika:) Sitten kun sinulla on aikaa, peilaa ajatukset omaan elämääsi klikkaamalla ”Kaikki voittaa – kukoistava elämä rajallisella maapallolla”.

Elämä on viisas opettaja

Kevätaurinko paistaa, mutta minun ajatukseni liikkuu tavallisesti pimeänä pidetyssä aiheessa: kuolemassa. Jostain syystä tämä teema on ympäröinyt minua viimeksi kuluneina viikkoina – olen valmistautunut hautaan siunaamistilaisuuteen ja juuri tänä aamuna sain kuulla ystävän kuolemasta.

Ajatuksissa on ollut toisenlaisiakin kuolemia. Päättyviä elämäntilanteita, sisimmän kuolemaa, kun jotain isoa ja ikävää tapahtuu. Erilaisia elämäntilanteita, joita ei olisi itselleen ihan ensiksi ajatellut toivoneensa. Silloin elämä haastaa ja olo tuntuu hetken siltä kuin kaikki olisi pois eikä mikään palaa ennalleen. Toivo ja ilo tuntuvat kadonneen ja joskus ihan oikeasti katoavatkin, pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.

Ja siinä se kirjoittamisen aihe taas oli, silmien edessä, ei ehkä niinkään silmissä vaan ihan ytimessä asti. Miksi elämässä on kärsimystä? Sitä kysymystä olen pitkin lukuvuotta pohtinut opetustyössäni sielunhoidon opiskelijoiden kanssa. On yksi kysymys ja monta vastausta. Oma vastaukseni on tällä hetkellä varovainen: kärsimyksen sanoma on salaisuus, ehkä jokaiselle räätälöity, jokin selittämätön, joka saa selityksensä ajan kuluessa. Mutta pohdin silti lisää.

Yhteistä kärsimykselle on suru, menetys, kipu, joskus vuosia kestävä tai jatkuva kova särky. Ikäviä tunteita, joita kohti on vaikea mennä. Haavoittuvuus kuuluu elämään, se on ihmisyyttä. Kun on oikea kipeä kohta, astuu nöyryys esiin. On tultava pieneksi, jotta voi tuntea, tunnistaa oman haavoittuvuutensa, avuttomuutensa ja heikkoutensa. Aika kuluu, haavat arpeutuvat, elämä jatkuu, kipeä kohta muistuttaa silloin tällöin olemassaolostaan, mutta usein jotain hyvääkin jää matkaevääksi. Elämä on viisas opettaja.

Viisaasta opettajasta on ilo kirjoittaa. Kun pysähtyy tarkkailemaan ja kuulemaan, voi havaita uskomattomia asioita – vain minulle itselleni tarkoitettuja. Viisas opettaja tuo eteemme hyvinä pitämiämme asioita; iloa, rakkautta, rauhaa ja ystävyyttä. Ja se tuo eteen niitä asioita, joista emme niin kovasti välittäisi. ”Harjoitus tekee mestarin”. Viisas opettaja antaa harjoitustehtäviä – kullekin oman elämäntehtävänsä mukaisia tai siihen valmentavia harjoituksia. Sinusta en tiedä, mutta minä uskon saaneeni omakohtaisia, omaa kokemusta vaativia, oppiläksyjä monesta ihmisyyttä koskevasta aiheesta vain siksi, että minua on valmisteltu tehtävään, jossa vaaditaan ymmärrystä ihmisestä.

Jos elämä olisi pelkkää puhdasta iloa ja ruusuilla tanssimista, emme saisi kokemuksia meille tärkeistä asioista. Jos meitä ei kukaan koskaan hylkäisi, emme koskaan oppisi ymmärtämään hylätyksi tulleen ihmisen kokemusta. Jos emme tuntisi surua, emme osaisi lohduttaa sitä, jolle suru on tänään tässä ja nyt. Erilaiset elämänkokemukset, hyvinä ja huonoina pitämämme asiat, minun näkemykseni mukaan, avaavat ja herkistävät sydäntä, jotta se voisi ensin ravita meitä itseämme ja sen jälkeen lähteä laajenemaan. Jos minulta kysytään: vastaus melkein kaikkiin elämän kysymyksiin on Rakkaus. Myös kysymykseen kärsimyksestä.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Sarastus: Rosvokortti

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

Näin viime yönä unta. Istuin kasinon pokeripöydän ääressä. Olin yksin, pöydän toisella puolella seisoi mustiin pukeutunut kortinjakaja, jolla oli käsissään valkoiset hansikkaat. Pelissä oli isot rahat, ja minulla odottava tunnelma; tiesin, että tulossa on iso voitto.

Jakaja laittoi ensimmäisen kortin pöytään. Sydämeni alkoi hakata kovaa: kortissa oli ilkeästi irvistävän rosvon kuva. Jakaja laittoi toisen kortin pöytään – sama rosvo. Ja kolmannen. Ja neljännen. Ja viidennen. Rosvoja, rosvoja, rosvoja. Yhtäkkiä ne alkoivat nauraa kovaan ääneen.

Samassa heräsin säpsähtäen.

Reilu vuosi sitten istuin kauppakeskuksen kahvilassa ystäväni kanssa. Olin yrittänyt peittää kalpeat kasvoni ja tummat silmänaluseni tökerösti meikillä, mutta kelmeä valo ei jättänyt mitään salaisuudeksi. Olin juuri kertonut pelkääväni elämää, sitä, etten tiedä mihin suuntaan kulkea.

Ystäväni katsoi minua tutkivasti ja sanoi: ”Ala kirjoittaa blogia. Kirjoita rehellisesti ja avoimesti siitä mitä sinulle nyt tapahtuu.”

Pitkä, hiljainen tuijotus.

Pudistin päätäni. Vastustin ajatusta; ei se olisi mahdollista. Pelkäsin, että julkinen avautuminen pilaisi tulevaisuuteni. Ihmisethän ajattelisivat, että tuollaista väsynyttä ja sekopäistä raukkaa kannattaa mieluummin vältellä kuin olla missään tekemisissä.

Kiitin ystävääni kahviseurasta, ja jatkoin matkaani. Yhtä hukassa kuin kahvilaan tullessani.

Ajoin Helsingistä Riihimäelle kamalassa lumipyryssä. En nähnyt metriäkään eteenpäin. Lumi jäätyi pikkuruisen citikkani lasinpyyhkijöihin niin, että jouduin jatkuvasti pysähtymään pyyhkimään jääpaakut pois niistä. Olin jo alkumatkasta vähällä kääntyä takaisin.

Mutta ei, en ollut valmis keskeyttämään matkaa, vaikka luonto tuntui sitä yrittävän. Minä halusin Riihimäelle. Jokin veti minua sinne veti vahvasti. Olin menossa tapaamaan vanhaa tuttavaani, jonka kanssa en ollut ollut tekemisissä vuosiin. Otin häneen yhteyttä, koska tiesin hänenkin tehneen ison elämänmuutoksen. Kaipasin ajatustenvaihtoa, vertaistukea.

Keskellä intialaista lounastamme hän katsoi minua: ”Minä toimitan tällaista Hidasta elämää -sivustoa, ja olemme juuri aloittamassa siellä blogi-osion. Kirjoittaisitko meille?”

Nyt istun keittiön pöydän äärellä pikkuruisessa Varbergin kaupungissa Ruotsin lounaisrannikolla. Maaliskuun lopun aurinko paistaa, on lämmintä, ja salaa olen hieman vahingoniloinen siitä, että samaan aikaan Suomessa pakastaa ja lumipyryjäkin on taas luvattu.

Aika paljon tuntuu tapahtuneen tässä kauppakeskuksen kahvilan, Riihimäen ja Varbergin välissä. Niin paljon, että en pysyisi itsekään kärryillä ellen olisi kirjoittanut.

Nähtyäni viimeöisen unen, ymmärsin: tämä yli vuoden mittainen ajanjakso elämässäni on ollut minun rosvokorttini. Sellainen kortti, joka lätkäistään pelipöytään juuri silloin, kun vähiten odottaa. Juuri silloin, kun odottaa suurta voittoa. Sellaista, jonka on ennalta määritellyt omassa mielessään. Ja sitten niitä rosvokortteja alkaakin sataa yksi toisensa jälkeen, ja ne on vain otettava vastaan, kun ei voi muutakaan. Ne muuttavat pelin suunnan, ilkkuvat että ”ähäkutti, nyt mennään meidän säännöillä!”.

Rosvokortti pakottaa päästämään irti kontrollista. Se pakottaa tarttumaan hetkeen, jolla se jaetaan. Se pakottaa heittäytymään välillä älyttömyyksiltä tuntuviin asioihin – pelottaviinkin. Se pakottaa pysähtymään lukuisia kertoja pyyhkimään jäätyneitä lasinpyyhkijöitä.

Ja joskus se pakottaa kirjoittamaan.

Ehkä minä kaikella tällä kirjoittamisellani haluaisin vain sanoa, että ei niitä rosvokortteja tarvitse pelätä. Jakamisen hetkellä ne tuntuvat kamalilta, mutta kunhan vaan uskaltaa ottaa ne vastaan ja edetä pelissä niiden mukaan, huomaa, että ne ovat isoimpia lahjoja, joita elämä voi antaa. Huomaa, että ne ovat niitä isoimpia voittoja.

Laaja kulma: Kasvukipuja

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Kirjoitin aiemmin lasteni kasvusta. Nyt on aika kirjoittaa omasta harjoituksestani kasvaa.

Lasten kasvu on niin ilmiselvää, sitä ei voi olla huomaamatta ja sen kokee luonnollisena. Aikuisten kasvu on luonnollista sekin, mutta sitä on vaikeampi nähdä, sillä se ei välttämättä näy esimerkiksi tekoina tai toimintana.

Kasvu ja kehitys ovat kiehtoneet minua pitkään. Niin pitkään, että kansantaloustieteilijänä luin kehitysmaatutkimusta, vertailin maiden kehitystasoja ja sain vastauksia siihen, miksi jotkut maat kehittyvät ja jotkut eivät. Samaa teemaa pohdin myös ihmisen kannalta: kasvamista, kehittymistä ja viisautta.

Kului lähes kymmenen vuotta. Näistä kymmenestä vuodesta olen edelleenkin laittanut paljon omaa aikaani, sitä arvokkainta mitä minulla on, näihin samoihin kysymyksiin. Näistä kymmenestä vuodesta nopeasti laskettuna seitsemän vuotta on mennyt eräänlaisten elämänkriisien tai ainakin jatkuvan muutoksen siivittämänä. Kriisistä toiseen – ja kolikon toisen puolen sanoittamana kasvumahdollisuudesta toiseen – eläessä on vaikea uskoa, ettei kriisiä tai muutosta vähään aikaan tulisikaan. Ei pysty luottamaan, että kaikki olisikin seesteisesti, ihan hyvin.

On hienoa kasvaa niin, että omista voitoista jää nöyryys ja omista tappioista ei jää häpeää. Sillä sekä voittoja että tappioita tulee, olivat ne näkyviä tai eivät. Toiselle päivästä toiseen selviytyminen on jo voitto, toiselle sama asia ilman sen suurempaa gloriaa on tappio. Siksi kannattaa laittaa omat panoksensa omiin voittoihin ja tappioihin, eikä toisten, sillä näiden vertailu on mahdotonta ja pelkästään kuluttavaa.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat tarjonneet minulle upeita kasvun mahdollisuuksia, välillä omana kipuiluna, sairauksina, välillä ympäristön tarjoilemina uhkina. Näiden kasvukipujen kohtaaminen on tuonut minulle huikeat määrät luottamusta, mutta kuluttanut myös hirveästi energiaa, kun epätoivoissani olen pidellyt kiinni sellaisista mielikuvista tai maailmasta, jollaisia ei ole olemassa.

Viimeiset kuukaudet olen taasen ollut kasvukipujen vallassa. Tulevaisuus on avoin, uusi maa tai maanosa odottavat perhettäni muutamien kuukausien päästä. Tämän muutoksen keskellä mieli ja keho alkavat helposti käyttäytyä samalla tutulla kaavalla ja tuottaa sitä vanhaa ajatusrumbaa. Näitä maustavat vielä tämä tuttu levottomuus, muutosta edeltävä jokaisen päivän nostaminen arvoonsa, elämänmaku.

Voisiko suurin kasvukipu olla se, ettei kipua tai kriisiä välttämättä tulekaan?

Lasten hyvinvointi

Ajatellessamme omaa jaksamistamme, monestiko mietimmekö sen vaikutusta jälkeläisiimme ja seuraavaan sukupolveen? Tai yleensäkään mietimmekö sitä, millaisen maailman haluamme jättää seuraaville tallaajille? Olen päätymässä siihen tulokseen, että lapsemme, tulevaisuuden toivomme ovat ne, keihin meillä olisi syytä panostaa kaikki mahdolliset voimavarat. Kuinka kasvattaa ja vahvistaa koko meidän olemassaolevaa yhteisöämme pienestä yksilöstä, isoon aikuiseen, sekä perheestä, suuriin kaupunkeihin?

Lapset ja lapsenmieliset, kuilu ei ole niin suuri

Mietitäänpä tilannettamme. Panostammeko lapsille tarjottavaan ruokaan sille kuuluvalla volyymilla? Ymmärrämmekö sitä seikkaa, että keskittymishäiriöt, sairaustilat, erilaiset ns. ”epänormaalit” ilmentyvät, käytöspoikkeavuudet, ovat meidän koko yhteiskunnan ilmentymiämme, ei niinkään lastemme valintoja? Lapset ilmentävät sitä mitä saavat purtavakseen. Niin fyysisellä, mentaalisella, kuin syvemmilläkin tasoilla. Toimiiko tällä hetkellä kokonaisuus mielestäsi moitteettomasti? Lapsemme toimivat meille peilinä, he ovat loistavia muistuttajia missä mennään. Mutta kuunnellaanko me, siinä on toinen asia?

Tukeeko tämän hetkinen elämäntyylimme tulevaisuuden toivoja?

Omaamme pian sairaimpia lapsia koko EU:ssa tällä tahdilla.

Tai annammeko omaa aikaamme lapsille ja rakkaillemme heidän ansaitsemallaan tavalla? Fyysinen oleminen, kun ei vielä välttämättä tarkoita läsnäoloa ihmis ja sydäntasolla. Panostammeko niihin asioihin, mitkä tukisivat lasten ja nuorten henkistä kasvua? Annammeko turvaa, rakkautta, hyväksyntää, lempeitä neuvoja ehdottomuuksien sijaan? Tai annammeko kosketusta ja ymmärrystä joka ikinen päivä? Kuuntelemmeko mitä ”he” sanovat? Olemmeko oikeasti siinä?

Miten meidän fyysiset toiminnot, päivittäiset rutiinit joista kaikki koostuu, ovatko ne linjassa olemuksemme, ajatustemme kanssa? Puhummeko yhtä ja toimimme toisin? Mitä viestiä sinä annat joka ikinen hetki olemassaolosi ajan? Ja onko se linjassa sen kanssa, minkälaisen jäljen haluaisit tänne jättää?

Paljon kysymyksiä toden totta. Mitä enemmän kysymme, sitä enemmän saamme vastauksia.

Entäpä sitten asiat, mitkä vaikuttavat suoraan lapsen kehitykseen?

Lapsi on erittäin kriittisessä tilassa oman kehonsa suhteen. Kirjoitusprosessi, jossa luodaan pienokaisten koko olemusta alkaa muodottomana, ennen kuin edes siittämistä on tapahtunut. Se miten vanhemmat kasaavat itsensä, antaa alkupalikat elämällä. Mutta kirjoitusprosessi jatkuu kaiken aikaa syntymänkin jälkeen. Se miten lapsi, tai ennenkaikkea mitä lapsi saa ravinnokseen vaikuttaa oleellisesti. Äidinmaidon ollessa yksittäisistä asioista rakentavin ja huoltavin mitä kukaan voi koskaan saada.

Siitä lähtee myös ajatusten kirjoittaminen. Miten lapsi opetetaan syömään, mitä ruoka-aineita ja minkälaisen viestin annamme ruokailuhetkiin liittyen. Ovatko ne merkityksettömiä pakkoja, vai merkityksellisiä erikoisuuksia? Hyvin erilaiset lähtökohdat ja erilaiset päättymiskohdat. Entä tutustutetaanko lapsi erilaisin makuihin? Oppiiko lapsi tunnistamaan 5 erilaista makua, vai keskitytäänkö yhteen hallitsevaan, makeaan? Otetaanko lapsi mukaan keittiöprosesseihin, jolloin voi syntyä kiinnostus, kunnioitus ruoka-aineita ja tekemistä kohtaan. Puhumattakaan yhteydestä, joka luodaan vanhemman ja lapsen välille yhdessä tekemällä. Korvaamatonta hengen ravintoa, jolla voidaan täyttää keho vielä pitkään tapahtuman jälkeenkin. Keittiö on hoivaamisen ja ravitsemisen tärkeimpiä tyyssijoja, johon on miellyttävää tutustua, kun opas on tuttu ja turvallinen.

Näännymmekö nälkään?

Yksi asia, mitä kuulee sanottavan on, että lapselle ei maistu ruoka. Tai aamiaista ei syödä, kun lapsella ei ole nälkä. Näissäkään ei luonnollisesti mitään vikaa ole, ne ovat tiettyjen toimien tulosta. Luonnollisesti lapsi toteuttaa itseään niillä elementeillä mitä hänelle annetaan. Verensokeriheilahtelut ja epätasapainotilat muodostuvat syömällä paljon makeaa ja vähän ravitsevaa. Tällöin yleensä myöskään aamuisin ei ole nälkä. Aamu, jolloin keho saisi rakennusaineita päivää kohti. Kyseessä on opittu tapa, jota ollaan toistettu pitemmän aikaa. Tasapainota verensokeri, tasapainotat mieltä ja ruokit luonnollista nälkää, niin ruokaa, kuin elämääkin kohtaan.

Rauhattomuus on läsnä useissa kodeissa, kouluissa ja yhteisöissä. Tähänkin me voimme vaikuttaa. Olemalla läsnä, esimerkin kautta antamalla kasvattavia roolimallin vinkkejä. Ravitsemalla pienten kehot ravinnolla, puhdistetun tyhjyyden sijaan. Tarkkaavaisuus häiriöt, oppimisvaikeudet ja rauhattomuudet ovat luonnolisesti usean asian summa. Mutta pienillä asioilla voimme lähteä kokonaisuutta tasapainottamaan. Keskittymisvaikeudet ja ajan ilmentyvät saataisiin luultavasti pienemään jo sillä, että antaisimme riittävästi rasvaa ja proteiineja, niihin jokaiseen soluun, joka noita elintärkeyksiä huutaa puuttuessaan. Ilmentäen itseään rauhattomuutena. Niinkuin ihmisjoukotkin tekevät suuremmassa mittakaavassa kokiessaan elintärkeyden puutetta. Rauhattomuudella ja sekavalla toiminnalla vastaten vallalla olevaan tilanteeseen.

Kun on rakenteet kohdillaan, on huomattavasti helpompi keskittyä, muistaa ja oppia. Vähän sama kuin rakentaisi taloa, jossa on laudat jo paikalla. Hieman vaikeampaa rakentaminen on mikäli lautoja ei ole olemassakaan.

Rakennetaan, ravitaan ja tuetaan tulevaisuudessa kestäviä taloja, erillisyyden sijaan yhdessä.

Rajallisuudesta ja rajattomuudesta

Seurasin yhtenä päivänä kolmivuotiaani leikkejä. Kuten lapsilla yleensä, hänellä on hieno kyky hahmottaa maailmaa rajattoman mielikuvituksen avulla. Hän oli saanut joululahjaksi tädiltään nukkekodin keittiökaluston. Kalustossa on paljon pieniä liikkuvia osia. Äitinä tietenkin olen alati huolissani, että kaikki osat pysyvät tallessa, jotta keittiö pysyisi täydellisenä – sellaisena, millaiseksi se on tarkoitettu.

Lapsi hahmottaa kuitenkin maailmaa valmiiden kokonaisuuksien ulkopuolella. Tyttäreni oli tehnyt yhdestä keittiön laatikosta sängyn. Liinavaatteet hän oli kaivanut roskiksesta, jonne olin juuri dumpannut minikokoisia kangastilkkuja. Nyt sängyssä köllötteli maatuskoista pienin, jonka rikkoutuneen maalin hän oli korjannut nerokkaasti kuulakärkikynällä.

Pakko myöntää, että mielikuvitukseni ei olisi riittänyt moiseen.

Aloin pohtia oman mielikuvitukseni rajoittuneisuutta. Lapsesta asti opettelemme asioita: Jotta aivot eivät kuormittuisi liikaa, automatisoimme oppimaamme tehokkaasti. Kieli, kulkureitit, pyörällä ajo, hampaiden pesu ja se nukkekodin laatikko päätyy ”oikealle” paikalleen, kun äiti tarpeeksi monta kertaa leikin jälkeen palauttaa sen keittiökokonaisuuteen. Aivoille on siis ekologista, että meidän ei tarvitse ajatella ja havainnoida kaikkea koko ajan uutena – voimme siis käyttää vanhaa tietoa ja kokemusta apuna.

Automaattiaivoista tulee kuitenkin jossain vaiheessa haaste. Jos ajattelemme esimerkiksi kiirettä: kiireessä toimimme totutun mallin mukaan, koska vanhan mallin mukaan toimiminen on nopeaa. Puhutaan myös suorittavasta työstä. Suorittaminen on ihan jees – jos haluamme pysyä paikoillamme ja toteuttaa sitä vanhaa, joka jo on. Mutta jos haluamme luoda uutta työssä tai omassa elämässä, meidän on luovuttava automaattiohjauksesta.

Kun automaattiohjaus vähenee, tietoisuus kasvaa – tai toisinpäin. Kun tietoisuus kasvaa, ymmärrys kasvaa ja samalla mielikuvituksen rajat venyvät. Ja kun mielikuvituksen rajat venyvät, voimme alkaa luoda uutta. Kirjassaan Toiveista totta Wayne W. Dyer (Basam Books, 2013) kirjoittaa:

”Jos kaikki, mikä nyt on olemassa, oli kerran kuviteltua, kaikki se, minkä haluat olevan olemassa sinua varten tulevaisuudessa, on kuviteltava nyt.”

Lapsi luo niin kauan uutta, kunnes laitamme hänet “kuosiin” – sellaisissakin asioissa, joissa ei tarvitsisi. Itse luulemme, että olemme onnistuneet elämässämme, kun toteutamme sitä, mikä jo on. Mutta lukkiutumalla siihen, mikä jo on, jäämme eiliseen.

Me ihmiset olemme luojia. Jokainen meistä luo oman todellisuuden ja tulevaisuuden – joko omien rajoitusten tai mielikuvituksen rajattomuuden kautta. Joko jatkamme samaa tai teemme tietoisuudessamme tilaa uudelle.

Aika monella yrityksellä menisi paremmin, jos lapset saisivat vaikka kerran kuussa opettaa yrityksessä luovaa ajattelua. Ja aika moni meistä olisi onnellisempi, jos leikkisimme ja hulluttelisimme, antaisimme tilaa luomisen suurelle voimalle, ilolle.

Jospa aloittaisit siitä, että pesisit tänään hampaat eri järjestyksessä?

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Miehen tie: Tässä vai yläilmoissa? Mitä läsnäolo on?

Läsnäolosta on tullut yksi työni pääteemoista. Selkeästi se on myös yksi tämän hetken tärkeimpiä aiheita. Halusin hieman avata käsitettä ja erilaisia näkökulmia siihen. Koska termi on ollut laajassa käytössä jo jonkin aikaa, se on alkanut saada hyvin erilaisia merkityksiä. Usein törmään läsnäoloa käsittelevissä keskusteluissa näkemyksiin jotka eroavat asian perinteisestä merkityksestä olennaisesti. Mitä se sitten on?

Tietoisuus/mindfulness ja läsnäolo.

Nämä kolme termiä rinnastetaan varsin usein tänä päivänä. Sille on perustelunsa mutta samalla se on tuonut omat haasteensa asiasta puhumiseen. Siinä missä tietoisena oleminen tai tietoisuuteen – havaintoon tai havaitsijaan samaistuminen usein on edellytys läsnäololle, se voi myös olla tästä hetkestä ja arjen tilanteista poistumista. Mindfulness:n merkitys epäilemättä voidaan liittää tietoisuuteen. To live mindfully – tietoisena eläminen taas on enemmänkin tietoista elämistä – läsnäoloa. Tietoisuus sanana on substantiivi. Tietoinen on tilaa kuvaava adjektiivi. Tietoinen eläminen, läsnäolo, on verbi.

Tiedän, sanat ovat kömpelöitä ja mikä tahansa sanalle annettu merkitys on aivan yhtä hyvä kuin toinenkin. Pohdinpahan ääneen.

Inspiraationi tähän tekstiin syntyi siitä, että monet näkemykset kertovat kantajansa pitävän läsnäoloa tilana jossa mikään ei kosketa, tunnu miltään ja on nähty etäältä. Tietoisuutta se voi olla, mutta että läsnäoloa? Tunteminen, aistiminen, työskentely, mikä tahansa tietoinen sellainen. Antautuen, kokien ja hetkeen rentoutuen, kuulostavat enemmän läsnäololta. Tälle hetkelle ja kaikille sen väreille olemiselta. Tietoisesti, mutta silti karkaamatta tietoisuuden etäisiin ja kirkkaisiin maisemiin. Läsnäolo tuntuisi enemmänkin tietoisuuden ja sen kirkkauden tuomiselta tähän hetkeen.

Heittäytymistäkö?

Toisinaan läsnäoloa kuvataan tilana jossa teet jotain täysin keskittyneenä. Useat kokevat keskittymisen olevan synonyymi läsnäololle. Toiset heittäytymisen ja tähän hetkeen antautumisen. Mutta jos teen tämän kaiken vailla tietoisuuden tuomaa selkeyttä, olenko läsnä? Voinko olla keskittyneenä olematta silti juurikaan läsnä, itsessäni, tietoisena ja vahvasti kokevana? Usein johonkin keskittyminen tai heittäytyminen on vain sitä, että asia ja sen energia vie minut mennessään. En ollut läsnä, koska en itseasiassa ollut edes tietoinen siitä mitä tapahtui, se vain tapahtui kuin automaattisesti.

Tietoisuustaidot eivät ole elämästä karkaamista varten. Elämä itsessäänkään ei taida olla siitä karkaamista varten, vaikka tällaiseen usein törmää niin henkisessä harjoittajassa kuin tietoisuustaitojen oppijassa. Elämän, tämän hetken, itsen ja tarkoituksen ytimeen pääsee kiinni vain niiden kokemisen kautta, mahdollisimman tietoisen sellaisen. Läsnäolevan.

Olet erittäin tervetullut Läsnäolo kertoo kuka sinä olet- ilmaisluennoille. Luennoilla käsittelemme ja koemme sitä, mitä läsnäolo todella on. Pohdimme myös läsnäolon syvempää merkitystä sen paljastajana kuka me todella olemme. Seuraavien luentojen tarkat ajat löytyvät uutiskirjeestäni tämän linkin alta. Samassa uutiskirjeessä myös monta muuta hyvää juttua.

sydämellä, aaro

Onko Suomeen syntymässä hyvinvointikuilu, joka jakaa meidät terveysvetureihin ja sairastelijoihin?

Saankohan koskaan lapsenlapsia? Tämä yllättävä ajatus pullahti mieleeni metsälenkillä. Omat tyttäreni niitä varmaan joskus hamassa tulevaisuudessa toivoisivat, mutta kunnon siittiöistä on tänä päivänä pulaa.

Suomalaismiesten sperma on laadultaan surkeaa. Kun vielä kymmenen vuotta sitten kansakuntamme miehet saivat kehuja maailman laadukkaimmasta spermasta, nykypäivän nuorten miesten spermassa ei ole samaa vipinää.

Syitä sperman laadun romahtamiseen on useita, mutta valtaosa niistä on ympäristöperäisiä. Elämme ympäristömyrkkyjen, muoviyhdisteiden, homemyrkkyjen, maalikemikaalien, saasteiden, lisäaineiden ja sähkömagneettisten kenttien tykityksessä. Jo pitkään on puhuttu ftalaateista, hormonihäiritsijöistä, jotka eläinkunnassa naisistavat uroksia. Ympäristötekijät rassaavat, mutta Suomen urhot saisivat katsoa myös peiliin.

70 prosenttia suomalaisista miehistä on ylipainoisia tai lihavia. Rasva lisää naishormoni estrogeenin määrää miehillä ja myös lämmittää siittiöiden syntysijaa kiveksiä – ja kiveksethän viihtyvät viileässä. Ja kun vyötärö suurenee, myös aivot kutistuvat. Mitä tehdä kun sekä ala- että yläpää ovat huteralla pohjalla?

Rakentamisesta innostuneet miehet ostavat laadukkaita materiaaleja talonsa perustuksia varten ja haluavat tehdä pohjatyöt kunnolla, jotta talo kestää isältä pojalle ja kenties vielä pojanpojalle. Eikö samanlaista laadukkuutta kannattaisi soveltaa myös oman temppelin: kehon rakentamiseen? Kun olemme sitä mitä syömme, eikö kunnollisiin, aitoihin ja luonnollisiin rakennusaineisiin satsaaminen olisi suurta viisautta jo lapsesta lähtien? Priimaa syntyy vain priimasta.

Aivoista innostuneena ja asiaa tutkineena pohdiskelen myös johtuuko Suomen nuorten miesten siimahäntien joukkotuho osittain myös siitä, että pojat ja miehet kulkevat kännykkä taskussa ja istuvat läppäri sylissä? Tai altistuvat hermomyrkyille homeisissa kouluissa tai työpaikoilla? Jos tilastoihin on uskomista, moni tämän päivän nuorista miehistä on leikkinyt ensi leikkinsä kosteusvaurioisessa kodissa tai päiväkodissa. Ja siellä niitä siittiöiden joukkotuhoaseita myös syntyy.

Jos alapäässä ei ole vipinää, ei sitä ole monilla tämänpäivän parikymppisillä enää yläpäässäkään kymmenen vuoden kuluttua, jos eläminen täällä jatkuu samaan malliin. Kun 3G- tai 4G-älypuhelin ja langaton läppäri tai iPad ovat parhaat kaverit niin koulussa, töissä, kotisohvalla kuin sängyssäkin, voi terveille aivoille sanoa hyvästit.

Sitä mukaa kun yhteiskuntamme laitteistuu, sitä mukaa myös keskittymis- ja muistiongelmat lisääntyvät. Yhtä lailla masennus- ja alakulo-oireet luikertelevat elämään, kun nukutaan liian vähän tai unirytmi on sekaisin. Tilastojen kertomaa on sekin, että suomalaiset nuoret nukkuvat vähiten Euroopassa.

Laitteiden ja television äärellä syödään ravinneköyhää mättöä ja siemaillaan litratolkulla keinotekoisilla makeutusaineilla rikastettua kolaa tai energiajuomia. Näillä eväillä ei rakenneta teräviä ja terveitä aivoja saati vilkkaita ja laadukkaita siittiöitä.

Samaan aikaan tyrkyllä on valtava määrä terveyttä edistävää ja ylläpitävää tietoa, joten apua etsivä löytää sitä varmasti. Jos elämäänsä haluaa muuttaa ja aivojaan ajatella, voi tänä päivänä hurahtaa niin liikuntaan, maadoittumiseen, superfoodeihin, hortaan, raakailuun, karppaukseen, lääkinnällisiin sieniin kuin paleoruokavalioonkin – vain netissä surffaamalla tai Facebookia lukemalla.

Kun valtavirta sairastuu, näivettyy, ja anteeksi vaan tyhmistyykin, pieni ja aktiivinen pioneerijoukko raivaa tietä ja näyttää esimerkkiä kuinka omilla teoillaan ja elämäntapamuutoksillaan voi kirkastaa aivonsa, peruuttaa kenties syöpänsä ja autoimmuunisairautensa, vaalia terveyttään ja monenlaista suorituskykyään. Ilahduttavaa on se, että monet näistä terveysvetureista ovat nuoria ja vireitä miehiä.

On mielenkiintoista seurata tätä ihmiskoetta, jossa havahtujat ottavat elämän ohjakset omiin käsiinsä ja raivaavat tietä muillekin halukkaille. Ja jossa osa karsiutuu ja dementoituu jo ennen kuin juhlii edes viisikymppisiään.

Mihin sinä kuulut tai mihin haluaisit kuulua? Haluatko kantaa vastuuta itsestäsi ja läheisistäsi? Haluatko elää pöhnässä ja lääkittynä vai vireänä ja elävänä? Valinta on sinun.

Tunnustan, että haluaisin tulevaisuudessa isoäidiksi. Mummuksi, joka veisi lapsenlapsiaan metsään, vesille ja tulille, musiikin ja aitojen ruokaelämysten äärelle. Mummuksi, joka kertoisi tarinoita seikkailuistaan maailmalla ja opettaisi lapsenlapsilleen oman ukkinsa ja isänsä viisauksia luonnosta.

Siksi heitän palloja teille kaikenikäisten poikien äidit, siskot, kummit, naapurit, työkaverit ja mummit. Sanokaa pojille ja aikuisille miehillekin, että kännykkä ei kuulu housuntaskuun eikä läppäri syliin.

Vinkatkaa myös lempeästi, että kolajuomat syövät siittiöitä ja läski kutistaa aivoja. Myrkyistä ei kannata alkuun paasata, mutta sukukalleuksien suojeluun voitte kannustaa. Kun miehen ruokavalioon lisätään kolme kovaa: kurpitsansiemeniä, maitohorsmateetä ja macaa, päästään jo hyvään vauhtiin.

Kuva: Erkki Makkonen

Runokuva: Hiljaisuuden ääni

Minussa on osa, joka kuiskii äänettä. Se ei tuomitse, vaan suo valonsa omenapuulle, yhtä lailla kuin sen oksan katkaisevalle. Vaikka se ei olisi aina pinnalla, se on aina läsnä. Se osa on iäti tyyni. Olin millainen hyvänsä, se ei muutu. Se vain tarkkailee. Se rakastaa, kuin meri rakastaa suurinta aaltoaan ja pintansa pienintä värettä.

Minussa on myös osa, joka etsii jatkuvasti. Se tavoittelee oivallustensa latvoilla sisempää olemustani. Se on vahva, se tanssii tuulessa. Kun on satanut kyyneliksi asti, se kimaltelee kauniisti, puhtaana ja nöyränä elämän edessä. Hiljalleen se laajenee jokaiseen suuntaan, hapuillen ympärilleen, mutta aina ylöspäin, kohti valoa.

Se osa, jonka useimmat kuulevat ja johon he ensiksi kiinnittävät huomionsa, on herkkä ja kevyt, kuin pieni värisevä lehti tuulessa. Joskus se lepattaa iloiten, ja joskus tanssii myrskyn vietävänä, kunnes irrottaa otteensa ja leijailee kevyesti maahan. Maatuu surusta, herää pienestä hymystä. Ruokkii jälleen ikuista etsijää, joka on aina perillä, aina matkalla.

Ulkoinen olemukseni muuttuu jokaisena elämäni vuodenaikana, se on kuin ääni. Se aaltoilee ja muuttaa muotoaan jokaisen uuden pinnan syleilystä. Jokainen katse on uusi maa, jonka jokainen uusi hymy houkuttaa väreihinsä. Kaikki mikä on nähtävissä, muuttuu alati. Hitaasti tai nopeasti, mutta muuttuu. Se mikä ei muutu, on hiljaisuus. Sisin. Ääni syntyy siinä ja katoaa siihen, mutta hiljaisuus on ollut, on, ja tulee aina olemaan. Ne ilot, naurut, surut ja itkut joissa lehteni havisevat, muuttuvat jatkuvasti, mutta se hiljainen tila hymyn ja kyyneleen välissä on perimmäinen olemukseni. Sieltä kumpuaa luovuus. Aitous. Jokin joka ei tule minusta, vaan minun kauttani. Se tunne joka välittyy, ei ole minua, se on yhteinen hetki minuuden ja sinuuden välillä. Iätön, ajaton ja rajaton sävel, johon sointimme yhtyvät yhdeksi kauniiksi kappaleeksi, sen ajaksi kun kohtaamme toisemme ja unohdamme itsemme.

Synnyn uudelleen jokaisen sydämeni lyönnin välisestä kuolemasta. Tiedän olevani valmis joka ikinen sekunti, kun ulos- ja sisäänhengitys antavat toisillensa merkityksen. Sillä hetkellä minä en tavoittele mitään. Olen avoinna. En minkään ylä- enkä alapuolella, enkä siksi edes keskellä, ja samalla, olen niitä kaikkia yhtä aikaa. Sillä hetkellä ei ole minua tai mitään missä olla. Sillä hetkellä vain On. Hiljaisuus.

Hyväksyn läsnäolevan hetken katseeni hyväillessä jokaista pintaa jolle se laskeutuu, kuin ennen näkemätöntä ja kokematonta Jumalaista luomusta. Vapaudun mieleni kahleista. Juuri nyt olen ensimmäinen ja viimeinen ihminen maan päällä. Kotona. Ensimmäinen hengenveto ja parkaisu, itku olemisen ilosta. Hiljainen hyväksyntä. Kuuntelen. Eikä minulla ole mitään mitä pelätä, sillä katson itseäni maailmankaikkeuden mittaisesta kokovartalopeilistä. Ymmärrän, että olen pakoillut sisimpääni vain kokiessani, etten ole kaiken sen rakkauden arvoinen mitä näen ympärilläni.

Elämä ojentaa kätensä aamun ensimmäisten valonsäteiden suudellessa sinikelloja. Siihen hetkeen minä unohdun. Juuri kun ensimmäinen valonhiukkanen halkaisee pimeyden ja terälehti ojentaa violetit huulensa, katoaa se joka ottaa aikaa. Kyyneleet silittävät hymyyn kohonneita poskipäitä, enkä tiedä miksi. Eikä minun tarvitse, sillä se mikä soi, on perimmäinen olemukseni. Iätön, ajaton ja rajaton. Hiljaisuuden ääni.

Resepti: Höyrytetty kaalilisuke

Tästä ei ehkä resepti yksinkertaisemmaksi voi mennä, mutta ajattelin sen silti täällä jakaa ja samalla hehkuttaa hiukan höyrytyksen hyötyjä.

Valmistan nykyään lähes kaikki kasvikset höyryttämällä, koska siihen jää koukkuun. Höyryttäminen on helppoa, nopeaa ja siten saat raaka-aineen hyödyt tehokkaimmin käyttöösi. Siinä vitamiinit ei liukene keittoveteen, kun pelkkä vesihöyry kypsentää kasvikset. Höyryttämisen nopeaksi tekee se, että siinä tarvitsee keittää vain pieni määrä vettä. Höyrytyksessä ei tarvitse myöskään käyttää lainkaan rasvaa, jolloin turhat kalorit ja kuumennetun rasvan haitat jää pois. Höyrytettyjen kasvisten ja juuresten maku on myös paljon parempi kuin vedessä keitettyjen ja rakennekin säilyy sellaisena kuin sen kuulu olla.

Höyrytyskattila (sellainen tavallisen kattilan sisään tuleva lisäosa) on hyvä hankinta, varsinkin jos tekee suurempia määriä kasviksia kerrallaan. Mutta pienempiä määriä voi hyvin myös tehdä ihan perinteisellä siivilällä, joka kooltaan istuu hyvin kattilaan. Höyryttämällä voit kypsentää oikeastaan mitä vain; lihaa, kalaa ja kasviksia. Mutta erityisesti juurekset ja erilaiset kaalit saa mielestäni tosi maukkaiksi höyryttämisen avulla. Yleisin ”pikaruokani” on höyrytetty parsa- ja kukkakaalilisuke, makrilli tomaattikastikkeessa ja valkosipulikermaviili. Suosittelen.

Höyrytetty kaalilisuke

Kukkakaalia

Parsakaalia

Emmental juustoa

Ruususuolaa (ei välttämätön)

Laita kattilan pohjalle muutama sentti vettä. Laita sopiva määrä kumpaakin kaalia höyrytyskattilaan tai siivilään. Laita siivilä sopivan kokoisen kattilan sisään siten että kasvikset ei kosketa vettä. Laita päälle kansi ja anna veden kiehua n. 5 – 10 min. kunnes kaalit on sopivan pehmeitä (varo kuitenkaan kypsentämästä liikaa, jotta jää hieman pureskeltavaakin). Ota kattila pois liedeltä, ripottele kaaleille hiukan juustoraastetta ja anna juuston sulaa kannen alla vielä hetki. Lisää kaaleille halutessasi ruususuolaa ja syö heti.

Imeväisten valtakunta?

Minulla on oikeus odottaa, että poliitikot ja muut päättäjät tekevät päätöksiä, jotka tuntuvat hyviltä. Haluan lisää oikeuksia. Mielellään oikeuden erottaa poliitikkoja. Oikeudet ovat kansalaisen valtaa. Oikeudet ovat tie kohti hyvää elämää. Oikeudet ovat oikeuteni.

Voin pahoin. Tunnustan, koen itseni ärsyyntyneeksi. Minulle suurin osa edellä kirjoittamastani on valetta. Kauniiseen paperiin käärittyä kakkaa. Herkullista myrkkyä, joka johtaa pahanlaatuiseen krapulaan. Krapulaan, joka tuntuu tuskalta, ja jonka aiheuttajaa on paljon vaikeampi tunnistaa kuin alkoholia. Oikeuksiin tukeutuminen on huume, joka aiheuttaa viinaa pahemman riippuvuuden. Haluan käyttää sitä jatkuvasti, mutta koukkuun jäämistä on vaikea tunnistaa ja tunnustaa.

No, peruutetaan hiukan. On toki ihmisiä, joilla on vain oikeuksia. Yksi osa heistä lienee imeväisiä. Heidän elämänsä ja hyvä olonsa on täysin toisten ihmisten vastuulla. Osa oikeutettujen ryhmästä lienee ikähaitarin toisesta päästä. Ihmisiä, jotka esimerkiksi vanhuuden sairauksien takia ovat muiden huolenpidon varassa. Heistä monet elävät mielessään uudelleen omaa lapsuuttaan.

No, entäs me muut. Miksi en koe, että minun tulisi olla holhouksessa, vaikka se saattaisikin joskus olla hyödyksi? Miksi en halua, että toimintaani tai käyttäytymiseeni puututaan? Siksi, että pidän itseäni aikuisena, joka vastaa itsestään. Osaan olla vastuussa siitä, mitä teen. Miksi en pidä edes siitä, että minua neuvotaan? Siksi, että jos vaikka töppäisin, olen itse vastuussa senkin seurauksista. Olen siis aikuinen ja se ilmenee siinä, että olen vastuullinen ja vastuussa. Kyky kantaa vastuuta tekee minusta täysivaltaisen aikuisen.

Siis mikä se sana olikaan??? Vastuu! Haluan olla vastuullinen ja pidän kykyäni kantaa vastuuta aikuisuuteni ja täysivaltaisuuteni osoituksena. Silti keskityn oikeuksieni vahtaamiseen ja syyllisten osoittamiseen sen sijaan, että painottaisin asioita, jotka tekevät minusta täysivaltaisen kansalaisen. Kykyyn ja haluun kantaa vastuuta.

Kun oikeuteni on saada tasavertaista kohtelua, niin mitä vastuuta se minulta edellyttää. Kun oikeuteni on saada mielipiteeni kuuluviin, mikä on silloin vastuuni? Entä jos haluan mielekkään työn, kohteliasta ja huomioivaa yhteistyötä tai paremman toimeentulon. Mikä on minun vastuuni silloin, kun otan oikeudekseni odottaa suomalaisille työtä tai erilaisuuden hyväksymistä? Entä silloin, kun otan oikeudekseni tuomita tai arvostella toisille henkilöille kuvittelemiani pyrkimyksiä?

Milloin minä ja me täysivaltaiset kansalaiset vaihdamme toisten syyttelyn ja oikeuksiemme puolustelun oman vastuumme esilletuomiseen? Milloin kerron, että myös minä voin tehdä lukemattomia asioita yhteisen elämämme parantamiseksi? Milloin olen riittävän aikuinen ymmärtämään, että voin vaikuttaa asioihin vain toimimalla kohti jotain sen sijaan että etsin syyllisiä?

Niin, ei kuulosta kivalta. Taivaanrannassa näkyy myrskynpoikasia. Taidan joutua erimielisyyksiin ensin itseni ja sitten myös muiden kanssa. Joudun pois omalta mukavuusalueeltani. Joudun itse tyhjentämään kenkäni hiekasta, ryömimään turvaan aidan ali ja toisinaan päättämään syönkö kuivattua vai hapatettua kalaa. Olisiko tarpeellista kysyä, että kenen vastuulla on taklata minua uhkaava myrsky, ymmärtää, mitä oikeasti elämältäni haluan, tyhjentää kenkäni hiekasta ja tarjota hapatetun kalan tilalle graavilohta?

Olisiko jatkuvan krapulani syy siinä, että keskityn oikeuksiini ja kertomaan kenen syytä ongelmat ovat? Samalla vien tietämättäni aikuisarvostuksen itseltäni. Osoitan itselleni, että minulla ei ole kykyä kantaa vastuuta.

Haluan tehdä muutoksen. Kutsun itseni aikuisten valtakuntaan. Aloitan tunnustamalla vastuuni jokaisesta asiassa, jonka koen oikeudekseni. Hyväksyn vastuun itsestäni. Esimerkiksi sen että kukaan muu ei loukkaannu, harmistu, turhaudu kuin minä itse. Hyväksyn vastuuni tasavertaisen, myötätuntoisen, kiireettömän, ihmisläheisen elämän rakentamisesta. Opettelen ymmärtämään, että kaikki mitä vastustan ravitsee juuri sitä, mistä kuvittelen haluavani eroon. Ja tulee olemaan hetkiä, jolloin tuota kaikkea en muista, jaksa tai osaa. Silloin hyväksyn tilanteen, enkä syytä siitä ketään, en edes itseäni.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.