Sivu 425 – Hidasta elämää

Jokainen meistä on täynnä tarinoita

Jokainen elämä on tarina ja jokainen kertoo jatkuvasti itsestään tarinaa. Tarina saattaa muuttua vinhaa vauhtia tai pysyä muuttumattomana vuosikausia. Rinnalla saattaa kulkea toinen tai monta tarinaa.

Tarinat muokkaavat identiteettiä. Ne määrittävät ihmisen muiden silmissä, mutta ennen kaikkea omissaan. Ne ovat selityksiä itsestämme, sellaisia kuin ”minä vain satun pitämään oluesta” tai ”minä olen sellainen ihminen, joka ei turhia valita” tai ”tämä on varmasti geneettinen taipumus” tai ”en pysty rentoutumaan, vihaan paikallaan oloa” tai ”en ole koskaan pitänyt eläimistä” tai ”koska minulle lapsena kävi niin, olen tällainen”.

Ulkoiset olosuhteet muovaavat tarinaa. Olosuhteille on helppo antaa painoarvoa: ylistää niitä siitä, että asiat menevät hyvin tai syyttää siitä, ettei saa aikaiseksi jotakin, että luovuttaa, ettei ole tarpeeksi hyvä tai arvokas.

Filosofi Alistair McIntyren mukaan ihminen on tarinoita kertova eläin, ja elämämme saa tarkoituksen juuri kertomisen kautta. No, ainakin tarina vahvistuu, kun sitä toistaa. Sanat voivat osoittaa totuutta kohti, mutteivät koskaan ole itse totuus.

Teologi Douglas J. Daviesin mukaan kertomukset ovat sanoja kuolemaa vastaan. Tässä hän saattaa osua naulan kantaan. Tarinoiden kautta pyrimme usein tekemään itsestämme kuolemattoman ja arvokkaan.

Tarinoiden kautta koemme yhteenkuuluvuutta.

Merete Mazzarella kirjoittaa erinomaisessa kirjassaan Elämä sanoiksi, että yhteyden kokemus syntyy muistamisesta: ”–– muistamme yhdessä, vaikka muistot eivät ole yhteisiä, sillä yhden muistot herättävät muissa tunnistamisen tunteen. –– Jotain tuollaista minäkin olen kokenut.”

~ ~ ~ ~

Tarinat ovat tarpeellisia. Mutta tarinasta kiinni pitäminen saattaa orjuuttaa. Se pakottaa käyttäytymään tietyllä tavalla ja olemaan tietynlainen. Se rajoittaa ja laittaa elämään itselleen rakentamansa kehän sisällä.

On helppo sanoa, että jokainen kriisi on mahdollisuus – mutta niin se vain on. Hankalina hetkinä voi katkeroitua ja antaa tapahtumalle koko loppuelämään negatiivisesti vaikuttavan merkityksen: halun kostaa, valittaa vääryydestä, vihata, surkutella itseään, uhriutua tai luovuttaa. Sellaisina hetkinä punnitaan luottamus elämään.

Vaikea kohta on mahdollisuus kirjoittaa omaa tarinaansa uudelleen, takaisin kohti ykseyttä, koko universumin yhteenkuuluvuutta, hyvyyttä ja rauhaa. Avainsana on hyväksyminen.

Elämänsä tapahtumia ei voi jälkikäteen muuttaa, mutta tarinansa tulkintaa voi. Miksi minun sieluni tarvitsee tällaisia kokemuksia? Sen sijaan, että liittyy trauma-klubiin, voi itseltään kysyä, mitä minun piti tästä oppia.

Joogafilosofian mukaan olemme pohjimmiltamme eri versioita samasta universaalista tarinasta. On olemassa vain yksi tarina, jolla on uniikkeja ilmaisuja. Kaikkein suurin tarina on: olen sielu, joka elää keskellä ihmiskokemusta. Ja ihmiskokemukseen kuuluu aika monenlaisia elementtejä.

Kundaliinijoogassa on satoja erilaisia meditaatioita. Eräs niistä on ”väärän identiteetin kieltäminen”. Siinä käydään läpi asioita, ”joita olen” ja niiden vastakohtia. Esimerkiksi viiden minuutin ajan määritellään ja kielletään omia ominaisuuksia: olen nainen – en ole nainen, olen äiti – en ole äiti, olen vaimo – en ole vaimo, olen tytär – en ole tytär, olen pitkähiuksinen – en ole pitkähiuksinen, olen iloinen – en ole iloinen, olen ahdistunut – en ole ahdistunut… Kaikki käy, kunhan edellisen kieltämisen jälkeen tulee saman tien seuraava, ilman taukoja.

On aika helpottavaa päästää hetkeksi irti oman tarinan palasista, omista rooleista ja identiteetistä. Kysymys on siitä, mitä jää jäljelle: todellinen minuus, puhtaus, viattomuus ja olemisen täydellisyys.

Nyt kannattaa popsia reilusti valkosipulia! – Valkosipuli lisää vastustuskykyä ja auttaa flunssan nujerruksessa

Terveen elämän puolesta on sarja, jossa esitellään laadukkaita luontaistuotteita. Omaan elämäntilanteeseen oikein valitut ravintolisät tukevat kehoa ja mieltä matkallasi kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Sarjan kustantaa Biomed Oy.

Valkosipulia on tutkittu ympäri maailmaa runsaasti ja monipuolisesti. Erityisesti sydän ja verenkiertoelimistö, syövän ehkäisy, sen antimikrobinen vaikutus ja antioksidanttivaikutus ovat olleet tutkimisen kohteena. Valkosipuli sisältää mm. rikkiä, kalsiumia, fosforia, rautaa, natriumia, kaliumia, A-, B- ja C-vitamiinia sekä nikotiiniamidia.

Biomedin Vahvassa valkosipuliöljykapselissa on valkosipulin tehoaineet tiivistetyssä muodossa. 1 kapselin verran tehoa saadaksesi sinun pitäisi syödä 3400mg eli noin yksi keskikokoinen tuore valkosipulinkynsi. Valkosipulia syödessä hengitys yleensä haisee valkosipulille. Tämä johtuu valkosipulissa olevan allisiinin hajoamisesta. Tuoreen persiljan tai mintun pureskelu auttaa hajuun. Biomedin valkosipulikapseli on hajuton.

Valkosipuli on tehokas kasviantioksidantti, joka lisää vastustuskykyä ja tainnuttaa yleensä esim. flunssan, sillä sen sisältämät rikkipitoiset eteeriset öljyt vaikuttavat antibioottisesti. Valkosipulin tärkeä rikkipitoinen antibioottisesti vaikuttava ainesosa on allisiini. Valkosipuli tehoaa myös joihinkin sellaisiin bakteereihin, jotka ovat tulleet joillekin antibiooteille vastustuskykyisiksi. Sitä voi ottaa myös päivittäin ja kannattaakin ottaa, etenkin jos keho on kovilla esim. flunssa-aaltojen tai stressin aikana.

Allisiinia on eniten tuoreissa valkosipulinkynsissä sekä kuivatuissa valkosipulinjauheesta tehdyissä tuotteissa. Tärkeää on se, missä muodossa jauhe esim. kapseleissa on, sillä imeytymisen tulee tapahtua vasta suolistossa, joten on tärkeää että mahahapot eivät saa sitä tuhottua. Allisiinista muodostuu B1-vitamiinin kanssa allitiamiinia, mikä vaikuttaa ginsengin tavoin virkistävästi ja elinvoimaa sekä vastustuskykyä lisäävästi.

Valkosipuli torjuu hengitystieinfektioita ja sitä käytetään erilaisten hiivojen hoitoon esim. Candidan hoidossa. Sitä pidetään tehokkaampana rohtona Candida hiivasientä vastaan kuin sienilääkkeitä yleensä. Runsain määrin käytettynä sillä saattaa olla vaikutuksia myös helikobakteeriin.

Valkosipuli on tärkeä verisuonille, sillä se sisältää monia verisuonia hoitavia aineita. Näistä tärkeimpiä ovat ajoeenit, jotka estävät hyytymien syntymistä ja auttavat verta pysymään juoksevana. Valkosipuli edistää verenpaineen pysymistä normaalina, auttaa laskemaan veren triglyseridejä sekä kokonaiskolesterolia ja ehkäisee näin valtimoita kovettumasta. Eräässä 4-vuotta kestäneessä kliinisessä tutkimuksessa, jossa tutkittiin 50-80-vuotiaiden ateroskleroosia, huomattiin että 900mg päivässä valkosipulivalmistetta ravintolisänä nauttivien keskuudessa valtimonrasvoittuman muodostuminen väheni 5-18%. Ennen leikkaukseen menoa kannattaakin lopettaa valkosipulivalmisteiden nauttiminen verta ohentavien ominaisuuksien vuoksi.

Valkosipuli tappaa bakteereita, sieniä, ameeboja ja joitakin loisia. Sitä on yleisesti käytetty myös syylien hoitoon. Alustavia tutkimuksia on tehty valkosipulin hyödyistä ruokatorven-, vatsa- ja paksunsuolensyöpään.

Valkosipuli saattaa helpottaa myös ruoansulatusta, koska se sisältää rikkipitoisia eteerisiä öljyjä, jotka edistävät ruoansulatusta. Sitä on käytetty myös ilmavaivojen ehkäisyyn.

Valkosipulikapselit sopivat myös ulkoiseen käyttöön. Kapselin voi rikkoa ja kostuttaa pumpulia uutteella, jolloin voi hoitaa mm. sienitauteja kuten jalkasientä. Korvakipuun puolestaan voi kokeilla samaa reseptiä.

Eläimille ei suositella raakaa valkosipulia, mutta valkosipulikapselin sisällön voi puristaa lemmikin ruoan sekaan. Valkosipuli toimii tällöin luonnollisena punkkikarkoitteena.

Valmistetta valitessa kannattaa varmistaa, että se imeytyy hyvin, jotta saa valkosipulivalmisteesta parhaimman hyödyn. Biomedin valkosipulikapselivalmiste on öljykapseli, jolloin se imeytyy tehokkaasti.

Biomed Oy on vuodesta 1982 alkaen kehittänyt ja valmistanut ravitsemushoitoihin soveltuvia ravintolisiä ja erikoisvalmisteita. Biomedin toimintaperiaatteena on pitkäjänteinen yhteistyö eri tutkimuslaitosten, yliopistojen ja käytännön lääkäreiden kanssa sekä eri alojen tietotaidon hyödyntäminen tuotteiden kehittämisessä.

Erosta toipuminen voi olla yhtä tuskallista kuin vieroitus huumeista

Erokriisistä toipumisen toinen vaihe

Tekstille alustus löytyy täältä.

Eron jälkeinen vieroittuminen on verrattavissa addiktiosta vieroittautumiseen. Susan Andersonin mukaan kokemus ei ole kaukana narkomaanin tuskasta riippuvuusoireiden kourissa. Emotionaalinen hätä saa helposti ihmisen tuntemaan, että hänen on saatava menetetty rakkaus palaamaan takaisin hinnalla millä hyvällä.

Vieroittautumisoireet ovat intensiivisiä. Ihminen on läheisyysnarkomaani, joka tarvitsee rakkauden tuottamaa hyvää oloa, mutta ei sitä enää saa. Ihmissuhteet vaikuttavat aivojen omaan opioidijärjestelmään, joka tuottaa morfiinin kaltaisia aineita, kuten endorfiinia. Sekä narkootit (morfiini, heroiini ja opiumi) että aivojen tuottamat luonnolliset opioidit ovat voimakasta hyvää oloa tuottavia aineita, jotka muun muaassa lievittävät kipua.

Susan Anderson lainaa psykologi ja neurotieteilijä Jaak Pankseppia, jonka mukaan ihmisen aivot tuottavat enemmän opioideja silloin, kun hän on läheisessä ihmissuhteessa. Kun suhde loppuu, aivojen tuottama opioidien määrä vähenee, ja fyysiset vieroitusoireet alkavat. Biokemiallisesta näkökulmasta voidaan dramaattisesti, mutta ehkä oikeutetusti väittää, että intiimit suhteemme ovat osittain endorfiiniaddiktion muoto.

Vieroittautuminen vaatii etäisyyttä

Ihminen keksii usein mitä mielikuvituksellisimpia syitä pitää yhteyttä entiseen kumppaniinsa. Yksin jäänyttä voi verrata alkoholistiin, joka uskoo seuraavalla kerralla juodessaan välttävänsä humaltumisen. Vieroittautumisessa suositellaan ehdotonta no contact -sääntöä. Voimakkaista tunteista huolimatta on tärkeä pitäytyä ottamasta minkäänlaista yhteyttä entiseen puolisoon, vaikka se vaatisi itsensä lukitsemista käsiraudoilla keittiön pöytään. Joskus täydellinen yhteyden katkaiseminen ei ole mahdollista esimerkiksi yhteisten lasten takia. Silloin suositus on välttää kaikkea muuta paitsi välttämätöntä kommunikaatiota. Susan J. Elliot on kirjoittanut aiheesta laajasti kirjassaan Getting Past Your Breakup. Eron kanssa kamppailevat voivat saada kirjasta oivaltavaa näkökulmaa ja tukea vieroittautumisen aikana.

Vieroittautuminen on ajanjakso, jonka aikana henkilö on pakotettu kuulemaan sisäisen lapsensa itkun ja kokemaan sen tunteman hädän. Kokemus tarjoaa mahdollisuuden tunnistaa omat huomiotta jääneet syvät tunnepohjaiset tarpeet ja oppia pitämään niistä huolta. Jotkut pyrkivät ohittamaan vieroittautumisen vaiheen korvaamalla menetetty kiintymyksen kohde uudella suhteella. Vieroittautuminen ei kuitenkaan ole hedelmällinen aika menetyksen korvaamiselle, vaan omien tunteiden ja tarpeiden tunnistamiselle.

Tunne turvallisuudesta

Kiintymysteorian mukaan lapsen läheisin hoitaja, useimmiten äiti, muodostuu lapselle niin kutsutuksi taustahenkilöksi (background object), jonka turvin lapsi uskaltautuu vähitellen tutkimaan ympäristöään itsenäisesti. Turvallisesti kiintynyt lapsi tietää voivansa hakea tukea vanhemmaltaan aina, kun jokin pelottaa tai epäilyttää.

Aikuisuudessa läheinen ihmissuhde täyttää samankaltaisen tarpeen. Intiimi ihmissuhde antaa tunteen turvallisuudesta ja varmuudesta myös silloin, kun olemme fyysisesti erossa kumppanistamme. Susan Andersonin mukaan ihminen toimii itsenäisesti, itsevarmasti ja tehokkaasti paradoksaalisesti usein juuri sen vuoksi, että hänen turvallisuuden tunteensa täyttyy parisuhteessa. Läheisen ihmissuhteen tuottama varmuus on jotain, joka on helppo ottaa itsestäänselvyytenä. Vasta eron koittaessa ihminen tulee usein kivuliaan tietoiseksi niistä perustavanlaatuisista tarpeistaan, joiden täyttymisestä parisuhde on hiljaa pitänyt huolta.

Sisäisen lapsen kohtaaminen

Addiktio suhteessa koettua läheisyyttä kohtaan saa voimansa yksilön autenttisesta tarpeesta kiintyä toiseen ihmiseen. Etsimme ikuisesti ideaalikumppania, kaksoisliekkiä tai sielumme toista puolikasta, joka täyttää syvimmät toiveemme ja parantaa yksinäisyytemme. Vieroittautumisvaiheen harjoitus auttaa yksin jäänyttä löytämään kaipaamansa ideaalirakastetun ja luomaan suhteen elämänsä tärkeimpään ihmiseen – omaan itseensä.

Alla kuvatun harjoituksen tarkoitus on aloittaa keskustelu aikuisen itsen ja erosta hätääntyneen sisäisen lapsen kanssa. Päämääränä on luoda syventynyt suhde tietoisen kehittyneen itsen ja tiedostamattoman emotionaalisen ytimen välille. Harjoituksen ovat kehittäneet psykoanalyyttikko Richard Robertiello ja hänen kollegansa Grace Kirsten. Tekniikka on kuvattu sekä Andersonin kirjassa että yksityiskohtaisesti Robertiellon ja Kirstenin teoksessa Big You Little You: Separation Therapy.

Harjoituksen ensimmäinen vaihe on visualisoida kuva itsestään pienenä noin 4-vuoden ikäisenä lapsena. Sisäinen lapsi ilmentää ihmisen autenttisia syviä tunteita. Tarkoitus on tarkkailla tätä pientä lasta kuin se olisi erillinen henkilö. Seuraava vaihe on visualisoida itsensä kykenevänä, itsenäisenä ja vahvana aikuisena; parhaana mahdollisena versiona itsestään. Kolmas vaihe on aloittaa mielikuvissa keskustelu sisäisen aikuisen ja lapsen välillä. Keskustelu on hyödyllistä kirjoittaa ylös.

Aikuisen rooli on tarjota lapselle kaikki, mitä lapsi tarvitsee: tunteen yhteenkuuluvuudesta ja siitä, että lasta rakastetaan, ihaillaan ja kuunnellaan. Lapsi puolestaan ilmaisee tunteensa ja kääntyy aikuisen puoleen apua tarvitessaan. Kun lapsi tuntee olonsa turvalliseksi, hän pystyy jakamaan syvimmät tarpeensa, pelkonsa ja toiveensa. Harjoitus on suunniteltu tuomaan nämä autenttiset tunteet esille.

Harjoitusta tekevän ihmisen rooli on tarkkailla ja ohjata keskustelua, tulla tietoiseksi omista tunteistaan ja samalla tukea sisäistä aikuistaan, jonka tehtävä on olla tasapainoinen ja turvallinen tuki sisäiselle lapselle. Visualisaatioharjoituksen alussa aikuinen tervehtii lasta ja kysyy lapselta hänen tunteistaan. Aikuinen haluaa saada selville, mikä lasta vaivaa, tarjota hänelle apua ja saada lapsi tuntemaan olonsa rakastetuksi. Sisäinen lapsi on saattanut kokea vuosia tulleensa vähätellyksi tai jääneensä vaille huomiota. Parhaiden tulosten saavuttamiseksi keskustelua lapsen kanssa kannattaa käydä päivittäin. Tekniikka on yksinkertainen, mutta tehokas.

Harjoituksen tarkoitus ei ole paeta surua, vaan hyödyntää sen voima. Vieroittautumisvaiheen tunteet ovat pakottavia ja voimakkaita. Kiintymyksen tarve toimii moottorina, jonka energian voimin ihminen syventää rakastavaa suhdetta omaan itseensä.

’Withdrawing is becoming you for the first time.

It is individuation.”

– Susan Anderson

Teksti pohjautuu Susan Andersonin kirjaan ‘The Journey from Abandonment to Healing’.

Lue myös:

https://hidastaelamaa.fi/2013/09/naisen-sydan-sarkyminen/

Terveys ja tunteet: Mitä stressi viestittää?

Mikä käynnistää stressin? Onko olemassa yleisiä mekanismeja tai selityksiä sille, milloin ja minkä vuoksi stressaannumme? Voidaanko esimerkiksi yleistää, että kaikki työyhteisön työntekijät kokevat stressiä, jos työpaikalla on ”huono” johtamiskulttuuri?

Olen itse miettinyt paljon sitä, miksi me ihmiset koemme stressiä niin erilaisista asioista. Joku stressaantuu aikataulujen pettämisestä, toiselle taas ei ole mitään väliä, vaikka myöhästyisi tapaamisesta akateemisen vartin. Joku ahdistuu sotkuisesta kodista, kun toiselle se, että tavarat ovat hujan hajan, on vain merkki elävästä kodista. Jollekin elämän kamalin asia on saada kriittistä palautetta, kun taas joku toinen ei ota palautetta lainkaan henkilökohtaisesti, tai sitten hän haluaa ottaa opiksi saamastaan palautteesta, on jopa siitä kiitollinen… Usein tiedämme järkiajattelun avulla, miten meidän kannattaisi toimia tai reagoida. Miksi emme sitten kykene muuttamaan – ainakaan kovin helposti – niitä toiminta- ja ajattelutapojamme, jotka aiheuttavat meille stressiä?

Voisivatko erilaiset opitut ”mallit” vaikuttaa siihen, millä tavoin ja mistä asioista stressaannumme? Jos stressaat herkästi tiukkojen aikataulujen kanssa, oliko esimerkiksi jommallakummalla vanhemmistasi samanlainen ominaisuus? Erityisesti alle 5-vuotiaina lapsina me imemme itseemme vaikutteita ja toimintamalleja elinympäristöstämme ja kulttuuristamme, eikä meillä silloin ole vielä olemassa sentasoista kognitiivista kykyä, että kykenisimme pohtimaan ja vertailemaan näiden vaikutteiden hyviä ja huonoja puolia. Lapsina emme vielä voi tietää muunlaisesta elämästä kuin siitä, missä me elämme.

Elämämme ensimmäisten vuosien aikana asennamme itseemme eräänlaisia tiedostamattomia ”ohjelmia” ja toimintamalleja, joita sitten harjoitamme vielä aikuisenakin, mikäli emme koskaan pysähdy tiedostamaan ja muuttamaan omia ohjelmiamme ja reagointi- ja ajattelutapojamme. Jokin tietty aistimusärsyke siten toimii ”reaktionappina”, jonka mukaan tunnemme ja toimimme, omalla yksilöllisellä tavallamme (vertaa Pavlovin ehdollistumisteoria). Jotkut näistä ohjelmista ovat hyviä ja toimivia, mutta jotkut voivat olla energiasyöppöjä ja aiheuttaa meille liikaakin stressiä.

Jos toimimme jatkuvasti ”autopilotilla” näiden ohjelmiemme kanssa, emme välttämättä huomaa sitä, että itse tiedostamattomasti sabotoimme omaa elämäämme ja aiheutamme itsellemme ylimääräistä stressiä – ja jopa sairauksia. Ehkä joissakin tilanteissa on helpompi syyttää ympäristöä tai muita ihmisiä omasta stressistämme ja huonosta olostamme. Itse ainakin voin rehellisesti myöntää, että näin on itselle tapahtunut – ja usein! Jos elämämme ei suju toivotulla tavalla, ja olemme tyytymättömiä kaikkeen, kumpi on parempi vaihtoehto: syyttää ulkopuolisia olosuhteita ja muita ihmisiä vai pysähtyä tutkimaan omia uskomuksiaan sekä reagointi- ja toimintamallejaan?

Mutta pitäisikö minun sitten syyttää itseäni, näin on moni kysynyt minulta. Mielestäni tässä ei ole lainkaan kyse syyttämisestä tai omasta syyllistymisestä. Kun olemme lapsina oppineet erilaisia malleja, ne ovat silloin olleet tarkoituksenmukaisia selviytymisen kannalta, mutta aikuisena nämä mallit eivät enää palvele meidän parasta. Syyllisten etsiminen vie meidät pois itse asiasta eikä se vielä ratkaise mitään. Jos sen sijaan keskitymme siihen, mitä haluaisimme stressin tai huonon olon tilalle, pääsemme eteenpäin. Voimme myös ryhtyä tutkimaan sitä, mikä on toiminut oman stressin, tyytymättömyyden tai huonon olon laukaisijana. Kun stressi käynnistyi, mitä tapahtui ennen kuin mitään tapahtui? Mitä tunteita koin, mitä tunsin kehossani, mitä näin, kuulin ja ajattelin.

Stressi tulee aina olemaan osa elämäämme, halusimme sitä tai emme. Stressillä on kuitenkin aina jokin hyvä tarkoitus, se auttaa meitä selviytymään vaikeiksi kokemistamme elämänvaiheista. Kehomielellä on kyky säädellä stressiä tilanteen mukaan, ja tämä on osa evoluution aikana kehittynyttä yleistä, älykästä sopeutumisjärjestelmää.

Kun opimme herkemmin tunnistamaan oman tapamme stressaantua eri tilanteissa, voimme myös itse vaikuttaa siihen. Voimme myös oppia säätelemään stressiä erilaisin keinoin. Itselleni tärkeitä keinoja ovat mm. EFT (emotional freedom techniques) ja TRE (tension releasing exercises), jotka molemmat vaikuttavat sekä kehoon että mieleen, tasapainottaen autonomista hermostoa. Molemmat menetelmät myös kehittävät kehotietoisuutta, jonka seurauksena kykenemme jatkossa entistä herkemmin tunnistamaan omia ”ohjelmiamme” ja näin myös ennaltaehkäisemään tulevia stressejä – ja jopa sairastumisia.

Kun stressihormonien määrä pysyy elimistössämme kohtuullisena, se antaa meille sopivasti voimavaroja selviytyä haastavista tilanteista. Meidän on myös mahdollista vaikuttaa stressistä palauttavan parasympaattisen hermoston aktivaatioon, mikäli olemme olleet stressin suhteen ylivirittyneessä tilassa. Parasympaattisen hermoston toiminnan käynnistyminen tasapainottaa stressivaiheessa syntynyttä kehon ja mielen kuormitusta. Omien ohjelmien tiedostaminen, tunne- ja uskomusjumien vapauttaminen, sopiva rasituksen ja levon suhde ja ”stressivapaa” ravinto – vain joitakin mainitakseni – tukevat kehon ja mielen palautumista stressistä.

Monella erityisherkällä on lahja, joka tuntuu mielessä, kehossa ja sydämessä

Intuitio on herkkyyden lahja

Intuitio on yksi erityisen herkkyyden ihanimmista lahjoista. Kaikilla ihmisillä on intuitio, kyky yhdistää tietoa, tunnetta ja vaistoa, aistia, tietää ja kokea kokonaisvaltaisesti.

Intuition merkit tuntuvat usein kehossa, mieleen juolahtavissa oivalluksissa ja sydämestä kumpuavassa ohjauksessa. Meidän erityisen herkkien intuitiokin voi kehittyä erityisen herkäksi. Intuitiivinen viesti intuitiolle:

Rakas Ystäväni Intuitio,

Kiitos siitä että olet ohjannut kulkuani koko elämäni ajan väsymättömästi ja sieluni parhaaksi. Kiitos neuvoistasi, joskus kuiskauksista, joskus lempeän pakottavista käskyistä. Tiedät mikä on parasta minulle ja kokonaisuudelle.

Ymmärrät suuren kuvan ja suunnitelman, miten kaikki tapahtuu synkroniassa ja moniulotteisessa harmoniassa. Ihmismieli yksin ei koskaan pystyisi samaan viisauteen.

Pyydän anteeksi, etten aina ole osannut kuunnella Sinua. Anteeksi, että olen antanut mieleni hälyn, egoni ajatustulvan ja mielen rakenteiden jyrätä ylitsesi. Ja vaikka olisin kuullut sydämestäni kummunneen äänen, olen saattanut järkeillä sen pois ja päätynyt kiertoteihin. Tiedän, että ymmärrät tämän kuuluvan ihmisyyden polkuun ja annan sen itselleni anteeksi.

Kiitos minulle, että olen elänyt parhaan kykyni ja ymmärrykseni mukaan, välillä intuition ohjauksessa soljuen, välillä mielen ajatusten viidakoissa rämpien. Kiitos minulle, että olen jaksanut elää läpi tarpeelliset kokemukset kehittyäkseni ja luottaa, että kaikki tapahtuu korkeamman viisauden ohjauksessa.

Kiertotietkin kuuluvat elämään ja kivikoissa on tarkoitus välillä kompastella. Kärsimyksen kokeminen pehmentää sydäntä ja kehittää myötätunnon terälehtiä. Ilman omaa kärsimystä olisi vaikeampi virittyä toisen kokemukselle.

Kiitos herkkyydelleni. Sinun ansiostasi intuitioni on äärimmäisen vahva ja tarkka. Aina uskollinen ja luotettava Ystäväni Intuitio, kiitos Ystävyydestäsi ja opastuksestasi. Sinä olet minä ja minä olen Sinä. Olemme yhtä. Kiitos.

Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.

Ilo mukaan liikkumiseen

”En harrasta kunnon liikuntaa, käyn vaan koiran kanssa metsässä kolmesti päivässä.” Tällainen kommentti nousi esiin Luonto ja hyvinvointi –seminaarissa, jossa puhuttiin luonnon tervehdyttävistä vaikutuksista kaikenikäisille ja kaikenkokoisille ihmisille. Istuin syksyn seminaarissa hiljaa ja aivan typertyneenä…

Tuon kommentin sanonut ihminen ei mieltänyt luonnossa koiransa kanssa ulkoilua oikeaksi liikunnaksi, sillä hän ei rehkinyt kuntosalilla eikä hyppinyt ja hikoillut jumpassa. Hän nautti ja iloitsi koiransa kanssa luonnossa liikkumisesta ja riehumisesta. Hän oli mieltänyt liikunnan negatiivisuuden kautta. Se on pakkopullaa, jota on suoritettava. Ilo ja aito nautinto eivät hänen maailmassaan kuuluneet liikuntaan.

Yllättävän moni ajattelee liikunnasta aivan samalla tavalla. Se on pakollista ja suorituskeskeistä, negatiivisen pohjavireen värittämää. Mutta jotta liikunta voisi tulla osaksi ihmisen jokapäiväistä elämää, sen kuuluu tuottaa aitoa iloa ja nautintoa. Suorittaminen hampaat irvessä ja väkisin ei todellakaan tuota tuloksia. Negatiivisesti latautunut liikuntaharrastus tyssää äkkiä, eikä siitä tule elämän mittaista onnellisuutta ja hyvinvointia ylläpitävää elämäntapaa.

Monilla on ikäviä muistoja koululiikunnasta. Hieltä haisevia pukukoppeja, nöyryyttävää telinevoimistelua ja Cooperin testejä. Harva jumppamaikka oli innostava ja oppilaan yksilölliset haasteet huomioiva. Pitkät ja lyhyet, laihat ja pulleat, kokeneet harrastajat ja noviisit laitettiin suorittamaan samalla tavalla… Kun monelta viisikymppiseltä kyselee tänä päivänä ikävimpiä koulumuistoja, ne liittyvät useimmilla liikuntatunteihin. Nöyryytykseen ja armottomuuteen.

Kun muistot liikunnasta ovat näin negatiivisia, ei ihme, että vain 50 prosenttia suomalaisista liikkuu suositusten mukaan eli 150 minuuttia viikossa. Moni on saanut henkisen liikuntavamman lapsena tai nuorena ja se pitäisi hoitaa pois ilon ja nautinnon avulla.

Tuo koiran kanssa luonnossa touhuava nainen on hyvä esimerkki iloisesta ja nautinnollisesta liikkumisesta. Hän totisesti harrastaa liikuntaa, vaikka ei itse sitä liikunnaksi mielläkään, kun hänellä on niin kivaa. Liikunnan ei todellakaan tarvitse tapahtua sisätiloissa, olla suorituskeskeistä ja itselle vierasta.

Mutta miten voi löytää liikunnan ilon? Yllättävän moni löytää sen luonnosta. Lapsena touhuttiin metsissä, seikkailtiin, kiipeiltiin, uitiin ja pyöräiltiin. Lomilla oltiin ulkona aamusta iltaan ja monet onnenkokemukset liittyivät luontoon.

Kannustan kaikkia koululiikunnan vammauttamia muistelemaan ihania toiminnallisia hetkiä omasta lapsuudestaan. Kun muistelee touhujaan, voi liikunnan ilo löytyä sitä kautta. Jos lapsena tuli onnelliseksi metsässä seikkailemalla, sitä voi tehdä aikuisenakin vaikka geokätköilemällä. Jos uiminen oli lapsena ihaninta maailmassa, voi ilo liikkumiseen löytyä nyt aikuisena vaikka avannosta.

Liikunta luonnossa on minulle onnellisinta ja nautinnollisinta. Koiran kanssa, korin ja ämpärin kanssa, lenkkarit, kumpparit tai lumikengät jalassa. Mistä löytyy sinun liikunnallisen ilosi lähde?

Nouse ihmeessä sohvalta tai tietokoneen ääreltä ja lähde seuraamaan iloa! Kun liikut, laitat rahaa henkisen ja fyysisen hyvinvointisi pankkitilille. Keräät voimavaroja, kestävyyttä ja mielenhallintaakin elämän myrskyissä selviämiseen. Jaksat soutaa tuivertavassa tuulessa ja osaat nauttia tyynessä. Olet enemmän läsnä oman itsesi ja elämän kanssa.

Because I can!

Ystäväni oli tarkoitus lähteä opiskeluvaihtoon Espanjaan. En tiedä, mitä oli tapahtunut, mutta erään kerran, kun hänen suunnitelmistaa taas puhuttiin, hän kertoikin olevansa lähdössä Uuteen-Seelantiin (ymmärtääkseni ei kuitenkaan vaihtoon). Joku kysyi sitten ystävältäni, että miksi juuri Uuteen-Seelantiin. Hän vastasi: ”Because I can.”

Se siitä keskustelusta sitten. Sen päätös oli mielestäni hieno ja puhutteleva. Jäin miettimään tunnelmaa, jonka vastaus sai aikaan. Siinä oli vapautta, avoimuutta, päämäärättömyyttä ja uteliaisuutta katsoa, mitä matka ja elämä toisi tullessaan.

Miten sitä onkin niin usein vaikea irrottautua hyötysuhteista ja päämääristä, järkevyydestä? Miksi aina tarvitaan itselle ja muille syy ja selitys, jossa on jotain pointtia? Miksi teen sitä työtä, mitä teen? – Koska on pakko. Miksi valitsen työpaikan X enkä Y:tä? – X:ssä saa parempaa palkkaa. Miksi käyn lenkillä? – Se auttaa jaksamaan ja pitää kropan kuosissa. Miksi nukun päikkärit? – Jotta jaksan ryhtyä siivousurakkaan. Miksi hypin vesilätäkössä? – Hmm, en hypi, ei siinä ole mitään järkeä.

Päämäärät ja tavoitteet laittavat meidät häkkiin, jossa huomio siirtyy tekemisen ja olemisen nauttimisesta toiminnan hyötyarvoon. Kun suuntaamme huomiotamme intensiivisesti tavoitteisiin, tulevaisuuden etapeista tulee hyödyllisyydessään tärkeämpiä kuin nykyhetken mahdollisuuksista. Nykyhetki menettää arvonsa, eli läsnäolo menettää arvonsa. Samalla katoaa keveys, vapaus ja ilo.

Väitän, että koko ympäröivän yhteiskunnan päämäärä-ähky on niin valtava, että varsinkaan moni meistä lama-ajan lapsista ei ole edes päässyt kokemaan, mitä on elää kumartamatta päämääräepäjumalaa. Olemme aivopestyjä siihen, että ilman ennalta määrättyä, jatkuvaa hyötyarvoa ei ole arvoa, jopa ihmisarvoa. Se on ristiriitaista, koska ilman päämäärään suuntaavaa elämää tuntuu arvottomalta, mutta päämäärän suorittaminenkaan ei tunnu elämältä. Mikään ei siis tunnu hyvältä. (Jo 700 000 suomalaista popsii mielialalääkkeitä.)

Kun pari kertaa lausuu ääneen ”because i can”, toivottomuus kaikkoaa ja yhtäkkiä elämä alkaa näyttää aika ihmeelliseltä.

Miksi teen sitä työtä, mitä teen? – Because I can. Miksi valitsen työpaikan X enkä Y:tä? – Because I can. Miksi käyn lenkillä? – Because I can. Miksi nukun päikkärit? – Because I can. Miksi hypin vesilätäköissä? – Because I can.

Joskus muutama sana voi muuttaa koko elämän.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aika on taidetta

Aika on mielenkiintoinen asia. Sitä ei voi kosketella tai pistää pakettiin. Ei se maistu miltään, eikä sitä voi punnita. Se on näkymätön tekijä, jolla on suuri merkitys päivittäisessä elämässä, mutta sen äänetöntä liikettä ei voi fyysisin aistein mitata. Mittaamme Maa-planeetalla aikaa kellolla, mutta kun kello viedään astronautin mukana avaruuteen, se alkaakin tikittää eri tahtia kuin kellot maan pinnalla. Aika siis liikkuu omana virtanaan, eri tavoin maassa kuin avaruudessa. Avaruudella on siis oma, erilainen aika, kuin meillä.

Ajan luonnetta on yritetty tieteellisesti tutkia vuosisatoja, saamatta kuitenkaan tyhjentävää vastausta sen todelliseen olemukseen.

Eräässä Tieteen kuvalehdessä oli laaja artikkeli suomalaistutkijoiden näkemyksistä, liittyen ajanluonteeseen. Minä olin innoissani, tutkijat puhuivat hyvin samankaltaisista asioista, liittyen aikaan ja sen moniulotteiseen luonteeseen, kuin mitä itse olen oppinut maya-kalentereista. Tiede ja henkisyys käsittelevät samoja asioita, kenties sanasto ja lähestymistapa ovat vain erilaiset.

Työssäni maya-astrologina ja selvänäkijänä olen monin tavoin havainnut, että lineaarinen aikakäsitteemme on hyvin rajoittunut. Nyt, eilen tai huomenna ei minusta riitä. Minusta juuri tässä hetkessä on läsnä paljon enemmän. Fyysisesti olen tässä, mutta tietoisuuteni voi olla menneessä, tulevassa tai jossain ihan muussa maailmassa. Mielikuvituksen siivin, voin olla kokemassa ja oppimassa toisessa aikakehyksessä, unelmamaailmassa.

Sen minkä voin tuntea tai visioida tässä hetkessä, määrittelee ja muuttaa elämäni tapahtumia, niin menneessä, kuin tulevaisuudessa. Se mitä ajattelen tai haluan nyt, se tulee vastaan ja toteutuu yllättävän nopeasti.

Työkseni puhun ajasta ja sen luonteesta, sekä ajan luonteen muutoksesta ns. suuren syklin taitteessa, johon mayojen Long Count-kalenterikin viittasi 21.12.2012 päivämäärällä. Maya-intiaanit näyttivät olleen syklisen ajan mestareita. He ymmärsivät, että aika liikkuu spiraaleina tai aaltoina. Ajan spiraaleissa on alkuja ja loppuja, väliin jää erilaisia kehitysvaiheita.

Tämän voi havaita vaikkapa oman elämän 7 ja 13 vuoden sykleissä. 7 vuoden välein meillä näyttää olevan puolivälin tarkistuspiste, jossa tutkitaan ja punnitaan omia valintoja ja elämän suuntaa. Kokemuksena 7. vuosi voi olla joko kriisien, tai hekuman vuosi. Suuren syklin taitekohdassa 5125 vuoden sykli täyttyi ja alkoi uusi, yhtä pitkä sykli. Ollaan siis jonkin aivan uuden kynnyksellä, koko ihmiskunta.

Yksi merkittävin asia, joka näyttää muuttuvan syklin taitekohdassa, on aika. Se vaikuttaa selvästi nopeutuvan, tiivistyvän ja muuttavan luonnettaan. Tuntuu, että 24 tuntia on kellon mukaan edelleen olemassa, mutta tuossa ajassa ei välttämättä enää ehdi saada aikaan yhtä paljon, kuin mitä samassa ajassa vielä pari vuotta sitten ehti. Olen huomannut, että mitä enemmän suunnittelen tai stressaan tekemättömillä, tai edessä olevilla töillä, sitä vähemmän aikaa näyttää olevan, se häviää ja loppuu totaalisesti kesken. Keskeneräiset työt kasaantuvat ja aiheuttavat lisää stressiä.

Silloin on aika ottaa aikalisä, pysäyttää itsensä ja mieli, vaikkapa meditoimalla tai menemällä metsään, kuten itse usein teen. Luonnossa löytää helpoiten oman luonnollisen rytminsä. Vastaavasti, mitä enemmän on läsnä vain yhdelle asialle kerrallaan, antaa siihen kaiken keskittymisen ja innostumisen, sitä enemmän ehtii. On siis parasta elää ja pitää tietoisuutensa vain tässä ja nyt, käsillä olevissa asioissa.

Näyttää myös siltä, että asioita ei voi enää ennustaa etukäteen yhtä tarkasti kuin ennen. Odottamattomat muutokset tai mahdollisuuksien ovet avautuvat ja vievät ihan jonnekin muualle, kuin mitä oli suunnitellut. Tämä on sitä, että ajan nopeutuessa, synkronismi kiihtyy, sattumukset ja edeltä suunnittelemattomat tapahtumat lisääntyvät. Parasta siis pitää kalenteri väljänä, elää omassa tahdissa ja olla valmiina vaihtamaan suunnitelmia lennosta, koko ajan. Jokin entistä parempi, jota ei ollut itse edes osannut ajatella, on tällöin tekeytymässä, omaksi parhaaksi. Siispä tehdään tilaa synkalle!

Tässä onkin opiskeltavaa ainakin minulla. Vanhaan tapaan suunnitellen, on projekteja ja aikatauluja, niin ensi viikolle, kuin ensi vuodelle. Kun yrittää pitää kiinni suunnitelmista ja samaan aikaan synkronismi yllättää, siinä onkin yhteensovittamista. Miten olla suunnittelematta, nyt hetkessä, kun samaan aikaan on tehtävä suunnitelmia. Ehkä suurin ongelma on oma ego, mieli tai asenne ja vanhat tottumukset. Hyppy tuntemattomaan tai kylmään veteen, siltä se vähän tuntuu, kun jättää yhä enemmän ja rohkeammin asioiden kontrolloimista pois itseltä ja syntymään omalla painollaan, luonnollisella rytmillä.

Mitä enemmän elää intuition varassa, kuuntelee sisäistä hiljaista ääntään, sitä hienommin asiat rullaavat ja mitä suurenmoisempia kokonaisuuksia syntyy. Oikeat ihmiset ovat juuri oikeaan aikaan, juuri oikeassa paikassa. On antauduttava vain luottamaan, että tässä on kaikki menossa parhaalla mahdollisella tavalla ja täydellisesti. Välillä kyllä helpommin sanottu, kuin eletty todeksi!

Aika on rauhaa ja taidetta, toteaa maya-tutkija Jose Argüelles. Luovassa, taiteellisessa tekemisessä avautuu yhteys tietoisuuteen. Aika venyy ja taipuu juuri itselle sopivalla tavalla. Toisinaan kyllä tuntuu, että ajan kanssa taiteilu on enemmänkin nuoralla tasapainottelua. Toisaalta, ajatus siitä, että käytettävissäni on kaikki maailman aika, tuo taas rauhan. Juuri nyt on kaikki hyvin, tähän hetkeen ei tarvitse lisätä mitään, eikä tästä hetkestä tarvitse ottaa mitään pois. Kaikki on täydellistä. Juuri nyt.

Olen henkilökohtaisesti elämäni syklin taitteessa. Maya-astrologian valossa, 13 vuoden jakso elämänopiskelua loppuu marraskuun syntymäpäiväni tienoilla, ja siitä alkaa uusi 13 vuotta. On aika luoda ja miettiä uusia päämääriä ja suunnitelmia. Nyt, tietoisena ajanlaadustani huomaan, että yksi tärkeä teema on omien oivallusten jakaminen. Tietoisuuden ja henkisyyden kaapista ulostulo alkakoon.

Matka tietoisuuteen on uudeksi syntymistä, muodonmuutos, joka tapahtuu sisäisen muutoksen myötä. Olemme jokainen jatkuvassa kasvun syklissä, vertaistuki ja inspiraatio on aina paikallaan.

Sielunsäteitä: Sisältä ulos

Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.

Tulevana lauantaina valmistun intuitiiviseksi parantajaksi. Reilun puolen vuoden matka omiin mielen- ja sielunmaisemiin on siis tämän koulutuksen osalta päätöksessä. Oikeastaan nyt kun mietin, matka on kulkenut eri suunnassa kuin etukäteen ajattelin.

Minulla on ollut aiemmin kokemus työstää ja käsitellä asioita sanojen ja harjoitusten avulla. Juttelen, olen ohjattavana tai törmään asioihin, jotka ihan ”sattumalta” osuvat juuri oikeaan kohtaan, ja oikea vyyhti alkaa purkautua. Prosessi on kulkenut jotakuinkin näin:

Tieto -> ymmärrys -> oivallus -> tunnekokemus -> muutos

Intuitiivisen energiaparantajan koulutuksen prosessi näyttäytyi hieman erilaisena. Samalla kun prosessi kulki tiedon, harjoitusten ja oman terapiaosion myötä ulkoa sisäänpäin, totutulla prosessikaavalla, se samalla lähti muuntamaan ja muuttamaan tiedostamattoman eli alitajunnan tasolla asioita. Sisäinen muutos alkoi vähitellen muokata prosessia myös toiseen suuntaan:

Sisäinen muutos -> tunne -> oivallus -> ymmärrys -> tieto

Koulutus on siis antanut minulle aivan uudenlaisen tiedonlähteen: oman sisimpäni. Kun tuo tiedostamaton aines pääsee tietoisuuteen, se tuo mukanaan syvempää ja laaja-alaisempaa ymmärrystä kuin yksikään oppikirjoista tai ulkoapäin saatu tietoaines voi tuottaa. Kuten Albert Einstein on sanonut tiedosta: ”Kokemus on ainoa tiedonlähde.”

Sisältä nouseva tieto onkin ollut mielenkiintoista ”luettavaa”. Sillä ei nimittäin ole valmiita sanoja, valmista formaattia, hypoteesia tai kaavaa. Tieto tulee näkyväksi vain, kun sitä ravitsee luottamuksella ja sitä katsoo avoimella mielellä. Se tulee ulos usein mielikuvina, tuntemuksina, hajuina, makuina, kuvina tai vaikkapa yksittäisinä sanoina tai lauseina. Tuota tietoa kutsutaan intuitioksi. Ja ainoa ”lähdekirjallisuus” intuitiolle on läsnäolo, luottamus ja yhteys omaan sisimpään. Oman sisäisen tiedon kautta jokainen meistä on yhteydessä suurempaan ja laajempaan tietoon, joka ulottuu kaikkialle.

Niin, se sama älykkö, A. Einstein, sanoi myös: ”Ainoa arvokas asia on intuitio.”

Lämmin kiitos jokaiselle Sielunsäteitä-blogia seuranneelle eli kiitos matkakumppanuudesta!

Jos kaipaat rauhaa tai tukea omaan elämääsi – sekä sisältä ulos että ulkoa sisään – käy tutustumassa upouusiin nettisivuihini ja intuitiiviseen yksilövalmennukseen TÄSTÄ.

Saat myös lisätietoja luennoista, koulutuksista ja yksilövalmennuksista tykkäämällä uudesta Facebook-sivustani TÄSTÄ.

Helillä alkaa myös uudet intuitiivisen energiaparantajan ryhmät sekä Helsingissä että Jyväskylässä: Helsingissä 1.–3.11.2013 (enää 3 paikkaa vapaana!) ja Jyväskylässä joulukuussa. Lisätiedot heli.heiskanen(at)origonova.fi, www.heliheiskanen.fi

Elämän äärellä: muutoksesta ja muuttumisesta

Ystävä meilasi minulle jo jokin aika sitten kiinnostavan linkin Kirsi Pihan elokuiseen kolumniin Ihmissuhteet kariutuvat, kun muuttuu itselleen tuntemattomaksi. En ole tietenkään samaa mieltä Pihan kanssa kaikesta kolumnissa olevasta, olemmehan mielikuvinemme kaksi eri ihmistä, mutta paikoin kirjoitus kolahteli. Sen sijaan esimerkiksi tuo otsikko ei avaudu minulle enkä lukeudu heihin, jotka nelikymppisenä miettisivät, että mitä minulle tapahtui ja minne kaikki unelmat katosivat. En saa kiinni siitä, miten voi muuttua itselleen tuntemattomaksi, kun itse näen muutoksen juuri aivan päinvastaisena: mitä enemmän muutun, sitä paremmin todella tunnen itseni. Minulle muutos tarkoittaa itsetuntemuksen lisääntymistä ja sen kautta auennutta aivan uutta maailmaa. Minulla myös on hillitön elämän jano ja palo, enkä voisi ajatella itseäni voivottelemassa, mitä kaikkea jäi tekemättä, vaan enemmänkin juuri sitä, kuten Pihakin lopulta kirjoittaa, että vau, mitä kaikkea teinkään. Hihittelin muuten ääneen, kun Piha kirjoitti, että on helppoa lukea kirjoja siitä, kuinka olla hyvä ihminen. Mutta kun ne perhanan muut ihmiset eivät viitsi edes lukea niitä samoja kirjoja!

Ihmisen muuttuminen ja ylipäänsä muutoksen tarpeellisuus herättävät aina runsaasti mielipiteitä. Toisille muuttuminen on helppoa, toisille mahdotonta, toisilla sellainen ei käy edes mielessä. Joidenkin mielestä muuttuminen on turhaa, miksi ei muka voisi olla itseensä tyytyväinen juuri sellaisena kuin on. Kenenkään ei ole pakko muuttua ja sen tiedän omasta kokemuksesta, että ketään toista ei voi muuttaa, mutta jos itse kokee olevansa pohjimmiltaan toisenlainen kun sillä hetkellä on, niin mikä ettei, kaikki tiet ovat avoinna. Itse olen tosi iloinen omasta muuttumisestani. Ennen isoa elämänmuutosta olin aika erilainen kuin nyt, iloinen, ystävällinen ja aikaansaava kyllä, mutta myös melko pinnallinen. Ajattelin lopulta enemmän itseäni kuin muita. Jos minua suututti, niin sitten suututti ja siitä saattoi saada osansa joku muukin. Jos koin, että minua loukattiin, niin usein annoin samalla mitalla takaisin tai vähintäänkin uppouduin kurjuuteen ja loukkaantumiseen ja velloin siellä niin kauan, kunnes joku heitti marttyyrille pelastusrenkaan. En todellakaan ymmärtänyt tutustua tunteisiini enkä siihen, mistä ne saattoivat kertoa. Jälkeenpäin näen eläneeni melko egolähtöistä elämää. Toisten huomioimista, auttamista tai itseeni tutustumista tärkeämpiä olivat kiiltävänvalkoisena hohtava keittiö saarekkeineen, hienolta kuulostava työpaikka, omasta mielestäni täydellinen vartalo ja jokakesäiset Italianmatkat. Sielu oli jossain hyvin syvällä ja alkoi kaivautua esiin vasta sen jälkeen, kun olin löytänyt itseni (ja myös alkanut löytää itseäni) elämäni suurimmasta kriisistä. Ja vaikka kriisi sillä hetkellä oli kauheinta mitä minulle oli tapahtunut, se oli lopulta myös hienointa ja oikeasti kauneinta, mitä olen ikinä voinut käydä läpi. Jokaisella meillä on ne omat kasvunpaikkamme ja ne ovat kaikki erilaisia, eivät verrattavissa keskenään. Mutta uskon siihen, että kun elämä todella näyttää pikimustalta, ainakin useimmille koittaa vielä se päivä, jolloin huomaa, että kaikki on ohi ja värit ovat palanneet. Kriisi, niin kliseistä, mutta totta, aloitti muutoksen minussa. Sellaistahan muutokseen ei tarvita, mutta kun katson tuttavapiiriäni ja ihmisiä, jotka ovat alkaneet henkistyä, jokainen heistä on käynyt läpi omanlaisiaan isoja asioita.

Minä halusin kai alkaa muuttua sen vuoksi, että olin ollut jo pitkään surullinen, loukattu ja elämäntilanteesta ahdistunut. Halusin jälleen kokea iloa mutta sen lisäksi myös mielenrauhaa, onnellisuutta ja kiitollisuutta. Silloin viisi vuotta sitten aloin kahmia käsiini kaikki maailman kirjat onnellisuudesta ja myönteisestä ajattelusta. Ja voi pojat minä kävin kursseja: logoterapiaa, traumaterapiaa, minä olen -retriiittejä, meditointikursseja ja mitä vain, mikä voisi työntää minua hitusen enemmän siihen suuntaan, minne yritin väkisin päästä. Näin jälkeenpäin en sano, että kurssit tai kirjojen lukeminen olisi ollut mitenkään turhaa, mutta tässä päästäänkin siihen, että kukaan ei voi muuttaa itseään pakolla. Muutoksen on tultava sisäisestä halusta ja motiivina eivät voi olla muut ihmiset, vaan oma itse, se tyyppi, joka on tässä kehossa. Kun sitten lopulta tajusin alkaa hellittää ja päästää irti pakosta, huomasin, että yhä useammin pääsen sinne jossa olen tuota kaikkea – zen, onnellinen, täynnä mielenrauhaa ja kiitollisuutta – ilman, että pakottaisin itseäni olemaan sellainen. Tähän lopputulokseen liittyy myös suuresti esimerkiksi anteeksianto, joka on ollut oman elämäni suurimpia minua muuttavia oivalluksia. Kun annoin anteeksi toisille, itselleni ja elämälle, huomasin, että kaikki tapahtunut tarvittiin, jotta olisin siellä missä olen nyt. lopulta sitä vain ymmärsi, että itse ja muutkin ovat toimineet haastavassa tilanteessa sen hetkisten parhaimpien kykyjensä mukaan. Huomasin, että vihaamalla ja katkeroitumalla vain annan toisten ihmisten hallita omaa elämääni.

Kirsi Piha kirjoittaa siitä, että olemme erilaisia eri ihmisten kanssa. Itse uskon, että meissä on ikään kuin kolme eri tyyppiä: se, mitä itse koemme olevamme, se, miten muut meidät näkevät ja se, miten luulemme muiden näkevän meidät. Tärkein ihmissuhteemme tässä elämässä ei kuitenkaan ole ne muut, vaan me itse. Vasta kun olen ollut sinut itseni kanssa, huomaan, että todella voin olla sitä myös muiden kanssa. Ja toki, kuten sanottu, miksi ne muut eivät lue noita perhanan kirjoja ja ymmärrä olla zen, kuten minäminäminä! Noooooo hommahan menee niin, että jokaisella meistä on se oma taipaleemme ja ne omat kiinnostuksen kohteemme. Ja ihminen, joka tulee toimeen itsensä kanssa, vähintäänkin pyrkii hyväksymään muiden erilaisuuden. Ja vaikka sitä kokisi olevansa kuinka täynnä mielenrauhaa useimmiten, aina tulee ihmisiä, jotka tiputtavat meidät valostamme ärsyyntymisen, kiukun ja jopa raivonkin polulle. Se on hyvä, sillä silloin huomaa, että oppimisen polkua on yhä vielä jäljellä, huomaa, että on sopivasti kesken. Ja hyvä niin. Uskon, että olen varmasti riittävän valmis nyt, mutta en koskaan niin valmis, ettenkö voisi muuttua vielä lisää ja aina vain parempaan suuntaan. Vielä yksi seikka, ei kannata kiinnittää huomiota huonoon, vaan mieluummin vahvistaa hyvää. Toimii!

P.s. Tervetuloa seuraamaan tiuhempaan päivittyvää Vastaisku ankeudelle -blogiani, joka löytyy myös Facebookista!

Sama maisema lokakuun alussa 2013. Näin se luontokin muuttuu, ilman, että ihminen tekee mitään!

Sielunsäteitä: Egon viestit ja sielun viestit

Olen alkanut viime aikoina nähdä ja kokea keskusteluja ja tapahtumia eritasoisina viesteinä. Saku Tuominen sanoo Olivia-lehden haastattelussa (11/2013): ”Yritän aina huijata itseni uskomaan, että juuri tämä oli parasta, mitä minulle saattoi tapahtua.” Se, miltä asiat ensin näyttävät, ovat egon viestejä, ja yleensä myöhemmin näkee sielun viestit, joiden sanoma on aina: ”parasta, mitä minulle saattoi tapahtua”.

Egon viestiksi kutsun totuttua tapaa kuulla, nähdä ja kokea. Siis sitä, kun reagoin asioihin esimerkiksi tunnelukkojeni tai yleisten soveliaisuuksien mukaan. Tällaisina reagointilatureina pidän uskomuksia, ennakkokäsityksiä, opittuja tunnemalleja ja käyttäytymismalleja. Kaikki tulee kuin itsestään, koska kyse on pitkälti tiedostamattomasta aineksesta.

Sielun viestiksi kutsun niin sanottuja metaviestejä, joita joko voimme nähdä tai olla näkemättä, katsoa tai olla katsomatta. Joskus elämässä on aikoja, jolloin on hirvittävän vaikea nähdä tai katsoa tällaisia metaviestejä: egon viestit ovat niin voimakkaita, ettei ole tilaa muulle näkemiselle tai kokemiselle. Saattaa kuitenkin tulla hetki, jolloin elämän ohjaaja kutsuu seuraamaan näytelmän harjoituksia. ”Katso tarkkaan”, hän kuiskaa, ”katso tarkkaan, miten näytelmä syntyy.” Kun esirippu vedetään sivulle, minulle näytetään sielun viesti.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut nähdä kahden tason viestejä. Yhtenä päivänä sain rykelmän tekstiviestejä. Egoni reagoi niihin omalla viestillään, kuten varmaan oli tarkoituskin: häpeällä, syyllisyydellä, alemmuudella, arvottomuudella. Mutta ohjaaja kuiskasi samalla hetkellä korvaani ja sain katsoa, kuinka nuo tunteet syntyvät, aloin nähdä sielun viestin.

Sielun viesti on aina puhdas, valoisa ja hyvätarkoituksinen, siinä missä egon viesti on jallitteleva ja piinaava. Sielun viesti tuo aina rauhan ja voimantunteen, egon viesti tuo levottomuuden ja yli-inhimillisen buustin. Sielun viesti selventää näkökykyä, egon viesti sumentaa sitä. Sielun viestin tehtävä on kannustaa meitä

1) kehittymään ihmisinä,
2) ymmärtämään itseä ja muita,
3) kokemaan myötätuntoa ja
4) antamaan anteeksi.

Voitaisiin ajatella, että sielun viesti on kuin talon perusta ja egon viesti on se kaikki muu, mitä perustan päälle rakennetaan. Niin kauan kuin perustan valuvirheitä ei nähdä tai katsota, talo rakentuu vinoon ja kaatuu tuulessa. Siinä vaiheessa, kun lakkaa reagoimasta akuuttiin tuulen tuhoon ja alkaa tutkia perustuksen kuntoa, on mahdollista rakentaa pytinki, jota edes iso ”paha” susi ei puhalla kumoon.

___

Huom, kiinnostuneille tiedoksi! Intuitiivisen parantamisen koulutus on energiahoitamisen opiskelua ja henkisen kasvun prosessi. Uudet ryhmät alkavat: Helsingissä 1.–3.11.2013 (enää 3 paikkaa vapaana!) ja Jyväskylässä joulukuussa. Lisätiedot heli.heiskanen(at)origonova.fi, www.heliheiskanen.fi

Elämä yllättää

Oletko ollut tilanteessa, jossa et ole tiennyt mitä tehdä?

Edessäsi on risteys, eikä sinulla ole hajuakaan siitä, missä olet ja mihin pitäisi kääntyä. Olet matkannut lempimusaasi fiilistellen, omat ajatukset ovat täyttäneet mielen tai keskustelu kaverin kanssa on ollut kerta kaikkiaan niin kiehtovaa, että ajan tajusi on kadonnut täysin. Ja olet sitten päätynyt sinulle outoon paikkaan.

Sitä sattuu. Joskus myös elämän kanssa.

”Minne se kymmenen vuotta hurahti?” Ja sitten: ”Enhän mä tänne ollut tulossa.” Ja vielä: ”Mitä mä täällä teen?!” Olet löytänyt itsesi paikasta ja tilasta, johon et suunnitellut meneväsi. Olet itse sinne tullut, mutta tiedostamatta täysin matkaasi ja sitä mihin se johtaa.

Tarkkaavaisuus herpaantui ja hallinta katosi. Elämän hallinta.

Yllätyksillä on sijansa ja pidän niistä. Joskus tuntuu jopa siltä, että elämä yllättää tavalla, josta voi olla aidosti iloinen. Elämä onkin yllättäen parempaa, kuin olisi osannut kuvitella, saati haluta. Ja kuitenkin. Olisi mukava ajatella, että tein elämästäni itseni näköisen. Että tämä kaikki on harkittua ja tietoisen ponnistelun tulosta. Että voisi olla tyytyväinen itseensä ja aikaansaannoksiinsa.

”Se, että saa mitä haluaa, jättää ihmisen tyhjäksi. Se, että haluaa sen mitä saa, tekee onnelliseksi.” Hauska paradoksi.

Mutta palataan siihen vieraaseen risteykseen. Hetkeen, jossa huomaa olevansa paikassa, jonne ei aikonut ja jota ei tunne. Mikä neuvoksi?

Voi suuttua itselleen. Huutaa ja kirota. Syyttää paitsi itseään, myös navigaattoria ja kanssamatkaajiaan. Niitä joiden kanssa jutustelu oli niin mukavaa, että ajan taju unohtui. Potkaista heidät ovesta tai ainakin manata alimpaan helvettiin.

Voi pelästyä. Todeta olevansa eksyksissä, ja että ei pääse sinne minne olisi halunnut. Itkeä päivän ja jonkin menetetyn mahdollisuuden puolesta. Jäykistyä kauhusta paikalleen tai luovuttaa ja palata takaisin sinne mistä tulikin.

Tai voi myös innostua. Herättää uteliaisuutensa ja katsella risteyksessä molempiin suuntiin. Ihastua jo etukäteen niistä iloisista yllätyksistä, joita tuntemattoman tien päästä voi löytää. Valita jompikumpi suunta ja päättää palata toiseen suuntaan, mikäli ensimmäinen valinta ei tuntuisikaan oikealta.

Jos ei matkanteko olekaan ollut siihen saakka vastuullista, voi reaktiostaan ottaa vastuun.

Aina.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.