Sivu 413 – Hidasta elämää

Sarastus: Tämä on se sarastus!

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.

@maijailmoniemi: ”Pää lyö tyhjää. Mistä blogata seuraavaksi? Liian pitkä tauko kaiken reissaamisen ja Suomeen tulon takia. Ideoita?”

Näin twiittasin toukokuussa.

Ajauduimme keskusteluun erään tuttavani (tässä ”H”) kanssa.
H: ”Ai sä olet Suomessa?”
M: ”Joo! Täällä ollaan. Kulttuurishokin kynsissä.. :)”
H: ”Siinähän sulle aihe 🙂 Mikä on sinussa ehtinyt Ruotsissa muuttua ja kuinka peilaat itseäsi Suomi-minään.”
M: ”Hyvä aihe! Oon myös kelannut paljon onko tarpeen olla erikseen Suomi- ja Ruotsi-minät. Vai voisiko olla vain minä? Olosuhteista huolimatta.”
H: ”Vai kaikkea yhdessä! Itse olen ihan eri ihminen nyt kuin ennen ulkomaan vuosia, mutta myös Helsinki on opettanut.”
M: ”Niin, jäin miettimään, kuinka totaalisesti voi ylipäänsä muuttua? Onko joku ydin, joka pysyy aina? Ja oisko pointti nyt löytääkin se?”
H: ”Vai onko tämä kaikki vain osa kehittymistä? Uskon, että meissä on oma ydin, joka pysyy ja ohjaa kehitystä.”
M: ”Sitä varmasti. Ja mä uskon, että kaikki tämä kehittyminen on erityisesti juuri sen ytimen hahmottumista ja löytymistä.”
H: ”Näkisin, että ydin on se osa meistä, josta ne arvot ja tunteet kumpuaa. Se jokin, joka tekee sinusta juuri sinut.”
M: ”Ja se että siihen ytimeen saa yhteyden sekä pystyy ja uskaltaa kuunnella sitä ja toimia sen mukaisesti, on koko tän homman juju!”
H: ”Näin on! Tässähän se blogikirjotus tuli tehtyä 🙂 Nyt skumpalle!”

Olen tullut kesäksi Suomeen. Hypännyt keskelle maailmaa, joka on pyörinyt omalla painollaan, mennyt eteenpäin minun poissaolostani huolimatta. Shokki. Enkö minä kuulu tännekään enää? Kotimaahani? Missä on se minä, jolla joskus oli täällä ihan oikea, oma elämä?

Syy bloggaamattomuudelleni on mitä ihanin: koko alkukesän olen viettänyt pimeässä teatteristudiossa opintojani viimeistellen. Olen ollut innostuneempi kuin aikoihin; tätä minä olen kaivannut. Yllättävää, että juuri näyttelijäopintojen myötä olen oppinut itsestäni enemmän kuin moneen vuoteen. Näyttelijäntyössä peruslähtökohta on itsetuntemus; ennen kuin voi asettua mihinkään rooliin, mihinkään uuteen maailmaan teatterilavalla, on nähtävä itsensä, tunnettava sisimpänsä, kuunneltava sitä sekä annettava luovuuden ja voiman kummuta sisältä. Ilman yhteyttä itseensä näyttelijä ei voi elää ja hengittää kulloistakin tehtäväänsä.

Sama pätee oikeassa elämässä.

Eräässä aiemmassa blogissani pohdin luopumista ja takaisin saamista. Kysyin silloin, onko minun luovuttava itsestäni jotta voin löytää minut?

Mikä on minussa ehtinyt Ruotsissa muuttua ja kuinka peilaan itseäni Suomi-minään?

Olen kulkenut ihmisenä lähes äärilaidasta toiseen: täydellisestä itsenäisyydestä ja vapaudesta – siitä että päätän itse jokaisen askeleeni – totaaliseen riippuvuuteen toisesta ihmisestä. Nämä eri minät ovat olleet suurin ristiriitani: olen etsinyt paikkaani, yrittänyt todistella että minä mukaudun, sopeudun ja juurrun. Olen yrittänyt muokkautua jokaiseen eri ympäristöön eri roolissa, muuttamalla itseni erilaiseksi.

Vihdoin osaan vastata omaan kysymykseeni: en ole joutunut luopumaan itsestäni, itseasiassa päinvastoin. Suurin oppikouluni on päästää irti erilaisista identiteeteistä, joita vuosien saatossa olen rakentanut itselleni ympäristön ja olosuhteiden muuttuessa sekä kohdata ulkoisista määritteistä riippumaton minä.

Kuinka totaalisesti voi ylipäänsä muuttua? Onko joku ydin, joka pysyy aina? Ja oisko pointti nyt löytääkin se?

En usko, että olen muuttunut juurikaan. Olen vain päässyt vihdoin lähemmäs sitä aitoa itseäni, joka olen aina ollut. Nyt ymmärrän, etten ole ollut kotona missään, koska en ole ollut kotona itsessäni. Olen jo pitkään ollut itseni pahin vihollinen; antanut mieleni tehdä temppujaan, vaikka kaiken aikaa minun olisikin vain pitänyt uskaltaa nähdä itseni – kohdata ja kuunnella.

Ja se että siihen ytimeen saa yhteyden sekä pystyy ja uskaltaa kuunnella sitä ja toimia sen mukaisesti, on koko tän homman juju!

Kaikki tämä hiljaisuus, mitääntekemättömyys ja yksinäisyys, kaikki nämä epäröinnit ja haparoinnit, onnistumiset ja erheet ovat auttaneet minua ymmärtämään, että olen turhaan vaivannut mieltäni alituisella etsimisellä. Minähän olen tässä! Ja nyt! Ja minä kuulun tähän ja nyt. Minun on tultava itseni parhaaksi ystäväksi, jotta saan rauhan, jotta viihdyn itseni kanssa ja tiedän, että turvani on itsessäni, ei muissa ihmisissä, ei ulkopuolisissa puitteissa – ei ulkoisissa rooleissa.

Tämä on se sarastus johon heräsin sinä aamuna, kun olin päättänyt jättää taakseni vanhan taakan. Tämä on se sarastus, josta olen blogannut.

Väärällä alalla?

“Kuule Jukka… Sanoisin, että mitä tahansa teet töiksesi, niin oot väärällä alalla. Sulla on hieno ja selkeä, jopa koruton tapa ilmaista asioita.”

Ystävällinen palaute runostani sai minut miettimään. Mikä on minun elämäntehtäväni, ja miten sitä toteutan?

Jos nyt lähtisin opiskelemaan, voisi aineeni hyvinkin olla teologia. En ole kiinnostunut oppiarvoista, enkä tittelistä, mutta myönnän, että minulla on tietty tarve sekä tahto keskustella ja kuunnella merkityksellisiä asioita. Olla lähellä ihmisiä kaikenlaisissa tilanteissa ja tunnelmissa.

Oikeasti toimin konsulttina ja olen suuntautunut henkilöstön ja johtamisen kehittämiseen. Onko siinä ristiriitaa siihen, jos lahjani olisi ilmaista asioita selkeästi ja haluaisin kuunnella ja keskustella merkityksellisistä asioista? Voinko toteuttaa itseäni haluamallani tavalla?

Jäin sitä miettimään…

Koen iloa tekemisestä eniten, kun olen läsnä koko sielullani ja mielelläni. Läsnä hetkessä, antaen sisimmälleni ohjat. Kun mieli on läsnä ja koen aidosti antavani kaikkeni. Kaiken tiedon, kokemuksen, tunteen ja intuition mitä minusta löytyy.

Useimmin se tapahtuu silloin, kun edessä on haaste, joka on osaamiseni rajoilla. Kun olen aavistuksen epävarma tilanteesta, on pakko heittäytyä ilman varmuutta onnistumisesta. Epävarmuus herättää voimavarat ja asiat alkavat sujua. Usein kuin itsestään. Varmuus syntyy epävarmuudesta. Tämä on esimerkki niistä elämän paradokseista, joista Tommy Hellsten on kirjoittanut kokonaisen kirjan.

Konsultin työ on esimerkki paradoksista. Siihen sisältyy odotus konsultin asiantuntemuksesta, joka luovutetaan asiakkaan käyttöön toimeksiannon totettamiseksi. Asiakas luottaa siihen, että asiantuntija ratkaisee asiakkaan ongelman. Ja kuitenkin käytännössä miltei aina sekä ongelma että ratkaisu ovat asiakkaan omaisuutta.

Konsultti on katalysaattori, joka tuo tietoa ja auttaa asiakasta löytämään uusia näkökulmia sekä työkaluja aiheiden käsittelyyn. Tuotos on aina yhteistyön tulos ja paras tulos syntyy, kun molemmat ovat prosessissa läsnä ja luottavat siihen. Heittäytyvät toimintaan epävarmuuksista huolimatta.

Mietin edelleen…

Voinko aidosti hyödyntää vahvuuksiani nykyisessä työssäni kirjoittamisen ohella? Kokemukseni ja saamani palautteen mukaan voin. Tuntuu siltä, että taas on aihetta kiittää. Kiittää ja jakaa kokemus kanssanne.

Kun tunnistaa vahvuutensa ja ymmärtää sen vaikutuksen tapaansa olla ja tehdä asioita, voi vahvuuksiaan hyödyntää moninaisesti. Tehtävän ulkoisista piirteistä riippumatta.

En siis ole vaihtamassa alaa, mutta palautteesta kiitollisena päätän jatkaa kaikilla valitsemillani aloilla. Ihmislähtöisesti, itseäni kuunnellen ja rohkeasti tehtäviini antautuen.

Vietetään hyvä kesä itseämme kuunnellen. Sopiva yhdistelmä hiljentymistä ja aktiivisuutta on paras tapa latautua. Kunnellaan ja jutellaan taas elokuussa siitä, mikä silloin on merkityksellistä.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Sielunsäteitä: Ymmärtäminen – mikä ihana tekosyy!

Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.

––––

Edellisenä koulutusviikonloppuna käsittelimme sisäistä lasta, oman sisäisen lapsen kohtaamista.

Kouluttajamme Heli piirsi kuvan, jossa vasemmalla on ”minä” aikuisena, keskellä ”minä” lapsena ja oikealla vanhemmat. Heli kertoi, että jos aina vain ensisijaisesti ymmärrämme omien vanhempien tapaa toimia lapsuudessamme (sillä jokainenhan yrittää parhaansa ja tarkoittaa maksimaalista hyvää), ohitamme oman sisäisen lapsemme. Emme anna lapsen kokemuksille ja tunteille tilaa tulla todellisiksi. Jos katsomme sisäisen lapsemme ohi ja nyökyttelemme ”kyllä minä ymmärrän, kaikki tekevät parhaansa”, teemme itsestämme – kokemuksistamme ja tunteistamme – omassa elämässämme toissijaisia.

Katsellessani Helin piirtämää kuvaa tajusin, kuinka hyvä olen ymmärtämään. Jos minua esimerkiksi työssä tai ystävyyssuhteessa loukataan, ymmärrän kyllä, ettei toinen tarkoittanut pahaa. ”Sillä oli vaan itsellä tiukka tilanne”, ”se ei vaan pystynyt näkemään kokonaisuutta”. Kaikki ymmärtävät selitykset ovat hyviä tekosyitä olla kohtaamatta omaa pettymystä, vihaa, surua, pelkoa – negatiivista tunnetta.

Jättämällä oman tunteen toissijaiseksi jätän itseni toissijaiseksi. En anna arvoa omalle kokemukselleni, omalle tunteelleni – oli se miten primitiivinen, alkeellinen tai kypsymätön tahansa. Oma tunne ja kokemus on kuitenkin minulle totta, se kertoo tarinaani. Se tuo esiin piirteitä minusta itsestäni, joita voin tutkia mielenkiinnolla. Se tuo esiin minut. Se tuo minut näkyväksi kaiken takana. (Ja jos joku tässä kohtaa ajattelee, että eihän tunne ole totta vaan sehän on vain reaktio johonkin ajatukseen, todettakoon, että oman kokemukseni mukaan tunne on kuitenkin merkki jostain kokemuksesta tai ajatuksesta, joka minun pitää nähdä, jotta voin muuttaa ajatustani tai suhtautumistani.)

Ymmärrän kuitenkin, että minun kokemukseni tai tunteeni ei ole totta muille. Se on totta vain minulle. Siksi ei aina ole tarkoituksenmukaista kaataa koko omaa negatiivista tunnelastia toiselle. Mutta itselle se pitää tehdä näkyväksi. Sille pitää antaa tilaa kuin se olisi maailman suurin – kätketty – lahja minusta itsestäni. Se auttaa minut näkemään itseni ja arvostamaan itseäni. Jos minä en näe tai arvosta itseäni, kuinka kukaan muukaan voi niin tehdä?

Oman tunteen kohtaaminen vapauttaa myös vastustelusta. Jos tunnetta yrittää vastustella, se vahvistuu. Oman elämän ohikatsojana luultavasti ruokin kärsimyskehoani: en halua katsoa sitä, mikä on, jolloin jätän kaiken pinnan alle hautumaan ja lisäämään ahdistusta tai tuskaa (mahdollisesti myös sairauksia). Se, mitä en halua nähdä, antaakin harmaan sävyn kaikkiin ja kaikkeen. Kohtaamattomista tunteista on nimittäin aika vaikea päästää irti, jos koskaan ei ole myöntänyt niiden olemassaoloakaan!

Yleisesti hyväksytty ja korrekti tapa, muiden ymmärtäminen, voi siis ollakin hyvä tekosyy kiertää itseään, olla kohtaamatta itseään kaikkine tunnereaktioineen ja niiden takana piilevine tarinoineen. Mutta toisaalta myötätunnon kannalta kyky ymmärtää muita on tärkeää. Toisten ymmärtämistä ei kuitenkaan voi tehdä itsensä kustannuksella. Sillä myötätunto lähtee aina ensin myötätunnosta ja ymmärryksestä itseä kohtaan.

”Ennen kuin opit, että lempeys on sisälläsi syvimmällä, sinun on opittava, että suru on siellä myös.” – Naomi Shahib Nye

––––

Huom! Kiinnostuneille tiedoksi, että Helillä alkaa uusi Intitiivisen parantamisen koulutus pääkaupunkiseudulla syksyllä 2013. Hidasta elämää -lukijat saavat 50€ alennuksen kurssimaksusta. Tiedustelut suoraan Heliltä: heli(at)heliheiskanen.fi

Energian ihme: Kurkistus aivoihini

Olen mukana pienessä ryhmässä, jossa muut osallistujat eivät ole aikaisemmin meditoineet tai ovat meditoineet epäsäännöllisesti. Tarkoitus on seurata meditoinnin vaikutuksia aivotoimintaan 4 kk:n mittaisella jaksolla. Koska minulla lähtökohta on hieman erilainen kuin muilla, olenhan meditoinut jo vuosikausia, ajattelin muokata tutkimusta omalla kohdallani ottamalla tiheämmän mittausvälin ja pidentämällä kokonaistutkimusjaksoa. Tarkoitukseni on muokata ensin ruokavaliotani ja vasta sitten muokata meditaatiokäytäntöjäni, näin saadaan näkyviin aidompi vaikutus aikaisempaan meditaatiorutiiniin verrattuna. Samalla saan mielenkiintoista tietoa siitä mikä minussa vaikuttaa mihinkin.

Tieteellinen tutkimus, maallikon tulkinta

Tässä yhteydessä on vielä syytä korostaa että minulla itselläni ei ole tieteellistä taustaa, minä teen tämän maallikkona, jolla nyt sattuu olemaan melko mittava kokemus meditaatiosta ja sen kouluttamisesta. Lisäksi haluan korostaa, että mikään tässä tutkimuksessa ei ole suoraan yleistettävissä vaan liittyy pelkästään minuun. Ja kuten kaikki tiedämme, me olemme kokonaisuuksia, joihin vaikuttavat hyvin monet asiat. Lisäksi on erittäin tärkeää muistaa, että minä tulkitsen itse näitä tieteellisiä mittauksia omasta viitekehyksestäni, rinnastaen niitä muihin omiin havaintoihini. Toki tässä avautuu samalla loistava mahdollisuus oppia lisää kokonaisuudesta ja siitä mikä vaikuttaa mihinkin. Siis minussa. Tässä siis ensimmäinen raportti ainakin vuoden mittaisesta testijaksosta, jossa seuraan muutoksia aivojeni toiminnassa samalla kun muutan hieman elintapojani ja meditaatiokäytäntöjäni pala kerrallaan.

Lähtökohta nimeltä Sampo

Minä olen varsin haastava kokonaisuus. Vuosikymmenet yrittäjänä ovat jättäneet jälkensä ja elintapani ovat olleet hyvin epäsäännölliset. Nukun vähän, noin 5,5 tuntia yössä, liikuntaa harrastan epäsäännöllisesti, olen hieman ylipainoinen, velkainen, perheellinen suomalainen yrittäjä. Lisäksi olen saanut vähintään oman annokseni shittiä ja stressiä eri muodoissaan ja ollut aikaisemmin välillä varsin heikossakin hapessa. Jos tämä kuulostaa pahalta niin vastavoimana on se, että asun maaseudulla, meditoin säännöllisesti, tiedostan oman henkisen puoleni merkityksen ja olen kuitenkin varsin hyvässä fyysisessä peruskunnossa. Eli olen sellainen “vaikean kautta itseään oppinut” –perustyyppi, joka ymmärtää, että mielellä ja henkisellä ulottuvuudella on todella iso vaikutus hyvinvointiin. Omasta mielestäni olen nykyisin varsin tasapainoinen mies. Mutta se, mistä lähdettiin liikkeelle noin kahdeksan vuotta sitten oli todellakin jotain ihan muuta.

Miten mitataan?

Aivoni mitataan säännöllisesti noin kahden kuukauden välein qEEG Screening mittauksella, jonka toteuttavat Espoossa toimivan BrainMind Science yrityksen (http://www.bm-science.com/) tutkijat, tohtorit Andrew ja Alexander Fingelkurts. Heillä on takanaan vuosikymmenten tieteellinen tutkimustyö ja hyvän matkaa toistasataa kansainvälistä tieteellistä julkaisua aiheen tiimoilta. Eli ammattilaiset ovat asialla. He eivät kuitenkaan ole lääketieteen tai psykiatrian specialisteja ja vaan tutkivat aihetta puhtaasti tieteellisin menetelmin ja tieteellisessä viitekehyksessä.

Mittaustilanteessa päähäni laitetaan 19 sensoria mittaamaan aivojen sähköistä toimintaa. Mittaus tehdään mielellään samana viikonpäivänä, samaan kellonaikaan, samalla tavalla. Koko setti kestää valmisteluineen noin tunnin kerrallaan, joten homma on helppo ja nopea. Tutkijat itse väittävät että he saavat mittauksellaan huomattavasti tarkempaa tietoa aivojen toiminnasta kuin mitä parhaillakaan magneettikuvausmenetelmillä saa ja sen perusteella mitä olen aiheeseen perehtynyt, uskon tuohon väitteeseen täysin.

Mitä mitataan?

Aivoistani mitataan seuraavat asiat:

-Tonus taso, joka viittaa aivojen säätelyjärjestelmän sopivaan kuormitukseen.

-Kognitiivisen toiminnan ja muistin suorituskyvyn nopeus eli information käsittely ja muistiin palauttamisen nopeus. Käytännössä mm. reaktionopeus määräytyy tämän perusteella.

-Sisäinen keskittyminen, joka kuvaa kykyäni keskittyä yhteen asiaan ja jätää muu huomiotta.

-Positiivinen tunnekokemus, joka kertoo siitä kuinka kykenen kokemaan positiivisia asioita arjen hässäköissä.

-Sosiaalisuus, joka kuvaa kykyäni olla sosiaalinen ja yhteistyökykyinen.

-Ahdistuneisuus, joka kertoo kyvystäni käsitellä informaatiota ja voimavarojani uhkaavissa tai vaikeissa tilanteissa. Tämä kuvaa myös mahdollista taipumusta ylireagoida ulkoisiin ärsykkeisiin.

-Stressin sietokyky, joka kuvaa kykyäni sopeutua stressiin ja sitä miten toivun siitä.

-Aivojen kokonaisvoimavarat kertoo puolestaan siitä kuinka “energiatehokkaasti” ja muuten tehokkaasti pystyn suoriutumaan tehtävistä ja siitä kuinka pitkiä aikoja jaksan työskennellä väsymättä.

-Lisäksi määritellään poikkeama optimaalisesta aivotoiminnan tilasta, siis jotain ihannetilan ja patologisen tilan välillä. J

Mitä aivoistani löytyi?

Kevät on ollut monessa suhteessa haastellinen ja siksi olin ennakolta hieman skeptinen omasta kehityksestäni. Jos tuloksiani vertaa muuhun, ei meditoivaan testiryhmään, olin ensimmäisen mittauksen osalta monessa suhteessa lähellä keskiarvoa mutta sellaiset ominaisuudet, joihin meditaatio tyypillisesti yhdistetään, olivat varsin hyvällä tasolla.

Tonustasoni oli alunperin madaltunut mutta nyt se on kohentunut vain hieman alentuneelle tasolle. Eli aivojeni väsmystila on helpottanut.

Kognitiivinen toiminta ja muistin toiminta on myös hieman kohentunut, liekö olen sitten saanut ladattua itseeni muistipäivityksen hieman nopeammalle muistityypille? J

Sisäinen keskittymiskykyni on hypännyt ihannealueelle vaikkei se huono ollut aikaisemminkaan.

Positiivisen kokeminen on kohentunut jo vähän ylikunnon puolelle, ehkä kyseessä on jo hieman liian tarpeettomankin suuri arvo. Tosiasia on että pyrin tietoisestikin näkemään asioissa hyvän puolen ja tiedän että vaikeissakin asioissa on aina se hyvän muutoksen siemen. Ja siitähän tässä on juuri kysymys.

Sosiaalisuuteni on kohentunut hieman mutta ihan vielä ei olla aivan ihannealueella. Mutta lähellä ollaan.

Ahdistuneisuutta mittaavat lukemat ovat ihannealueella ja kertovat siitä että en ole helpolla ulkoisten ärsykkeiden vietävissä. Yleensä se pitääkin paikkansa. Siis yleensä.

Stressinsietokykyni on omasta mielestäni ollut aina varsin hyvä ja siinäkin on nyt päästy selkeästi eteenpäin. Ensimmäinen mittausarvo ei ollut mairitteleva mutta yleisesti kestän epävarmuutta ja ahdistavia tilanteita hyvin.

Ja kaikenkaikkiaan aivojeni rahkeet/hyötysuhde ovat nyt ihannealueella.

Ohessa on kuva mittaustuloksesta, jossa näkyy alkutilanne ja viimeksi mitattu välitilanne.

Mistä muutos johtuu?

Olen siis meditoinut säännöllisesti jo ennen mittauksen aloittamista ja nyt säilytin aikaisemman meditaatiokäytäntöni. Meditoin joka aamu herättyäni ja pyrin myös toiseen meditaatioon illansuussa, kumpikin noin puoli tuntia kestävinä setteinä. Perusmeditaation lisäksi päätän meditaationi nykyisin “Paranemisen avain” –nimellä tunnetun energiahoidon kaltaiseen energiakanavointiin, jossa käsillä ohjataan energiaa neljälle pään alueelle. Tämä menetelmä tuli mukaan noin puolessa välissä ensimmäistä mittausjaksoa ja näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi kannattanut lykätä menetelmän käyttöönottoa tänne toiseen mittaukseen mutta kun menetelmää kokeillessani sen vaikutus tuntui konkreettisesti, syntyi tarve ottaa menetelmä käyttöön saman tien. Tämä osa pitää ottaa uudelleen tarkkailuun mittauksen myöhemmässä vaiheessa.

Ruokavalion merkitys?

Se, missä tapahtui kuitenkin suurin muutos oli ruokavalio eli jo alun perin tavoitteenani oli muuttaa ruokavaliotani ensimmäisen mittauksen jälkeen. Heivasin menustani käytännössä kokonaan pois perunan ja samoin kävi vehnäjauhotuotteille. Eli menin paleo-ruokavalion suuntaan. Koska ruokavaliolla on suuri merkitys aivonesteen sisältöön ja laatuun, voisin kuvitella että se vaikuttaa tässäkin tutkimuksessa. Muuten elintavoissani ei tapahtunut merkittävää muutosta, toki kevät ja aurinkokin vaikuttavat varmasti moniin asioihin.

Mitä seuraavaksi?

Seuraavan jakson ydin onkin ruokavalion muuttamisessa edelleen eli kokeilen kasvisruokavaliota (ei tarkoita grillimakkaraan siirtymistä…). Muut seikat yritän vakioida mahdollisuuksien mukaan. Pitää kuitenkin muistaa että elämäni on luonteeltaan hyvin epäsäännöllistä eli kaikenlaisia muuttujia on paljon. Muutos ja vaihtelu ovat minulle vakioita.

Aivoitellaan lisää taas parin kuukauden päästä!

Vesi puhdistaa tunteitamme

“Veteen sisältyy niin paljon. Sillä on monia ihmeellisiä ominaisuuksia ja piirteitä, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä ihmisiä.

Vesi liittyy voimallisesti tunteisiimme, jotka ovat ihmiskunnan suuri oppiläksy. Vesimatka onkin myös matka tunteittemme kemiaan, tuohon haasteelliseen ja samalla palkitsevaan maailmaan, jolla on niin paljon annettavaa meille kaikille. Vesimolekyylit ovat vertauskuvallisesti tarkasteltuna emotionaalisia molekyylejämme. Ei tarvitse kuin tutkia omaa elämäänsä huomatakseen, miten merkitsevä osa tunteillamme on kokonaisolemuksessamme.

Vesi voi monin eri tavoin puhdistaa ja parantaa tunteitamme sekä avata samalla portin tiedostamattoman mielen valtavaan voimaan. Vesielementti on hyvin tärkeä omien luonnollisten intuitiivisten ja psyykkisten kykyjen lisääjänä. Usein voidaan huomata, että hyvin herkillä, intuitiivisilla tai psyykkisillä ihmisillä on varsin paljon nestettä kehossaan, tavanomaista kosteampi iho tai hyvin vetiset, melkeinpä kiiltävät, lasimaiset silmät.

Emootiot kastelevat kokemuksiemme maaperän ja myös auttavat tallentamaan niitä muistiimme. Kyyneleet ovat osa tunneilmaisuamme, ja niistä on löydetty parisataa valkuaisainetta, rasvaa, huomattava määrä erilaisia hormoneja ja monia muitakin aineita. Ne eivät siis ole “pelkkää” vettä ja niiden kemiaan käytkeytyy luultavasti vielä monia asioita. On esimerkiksi väitetty, että surun ja ilon kyynelillä on erilainen koostumus.”

Lähde: Kylli Kukk & Erkki Lehtiranta : VESI – Elämän sanansaattaja, (Shantia Oy, 2012)

Lomalla saa olla ihan pihalla

Kohta Suomi pysähtyy eikä ketään saa kiinni. Juhannus on raatavan kansan oljenkorsi ja kesän kohokohta. Jopa pääkaupunkimme nukkuu. Turistit ihmettelevät aavekaupunkia ja etsivät epätoivoisesti ruokapaikkaa. Helsingissä on uskomattoman tyhjää eikä mikään paikka ole auki.

Juhannus ja siitä alkava loma on myös monen perheen painajainen. Teini-ikään ehtineet lapset eivät todellakaan jaksa innostua mökkireissuista vanhempiensa kanssa. Rättiväsyneet ja töissään viimeiseen asti pakertaneet vanhemmat tiuskivat toisilleen ja tissuttelevat viinipullon jos toisenkin. Juhannus on monille perheille joulun tapainen pakkojuhla, jolloin on oltava hauskaa tai kaikki on pilalla.

Laulussa herttaiseksi kutsuttu juhannus on toisaalta poliisien ja ensiavun ruuhka-aikaa. Joka vuosi löydetään sepalus auki hukkuneita ja ensiavussa paikataan puukkotappeluiden uhreja.

On merkillistä kuinka keskikesän juhlasta, vuoden pisimmästä päivästä on tullut monille piinaava aloitus kesälomalle. Onnistumisen paineet ovat niin kovat, että jos sulojuhlan käsikirjoitus ei mene kohdalleen vaikkapa ilmojen haltian osalta, jos aurinko ei räkötä ja kokolla istutaankin sateessa, räjähdysvaara on ilmeinen. Pinna palaa ja sitten huudetaan, meuhkataan ja tehdään tyhmyyksiä.

Lataa akkuja lomalla

Mikä oikeasti on loman tarkoitus? Eikö se ole lepoa raatamisesta, aikatauluista ja oikeutta itsensä kuunteluun? Mielestäni lomalla on saatava olla myös rauhassa ja itsekseen, kuunnella kehon ja mielen viestejä ja elää kerrankin oman rytmin mukaan. Lomalla saa nukkua riippukeinussa päiväunia, lukea antaumuksellisesti ja nauttia!

Monille loma on aikataulutettu suoritusputki ja sarja pakkopullaa jos jonkinlaisissa kissanristiäisissä sukulaisten luona, huvipuistoja ja visulahtia, tehtaanmyymälöitä ja markkinoita. Monille loma on myös rakennusprojekti, jolloin tehdään laituria, rantasaunaa, maalataan taloa tai rakennetaan talon perustuksia. Työleirillä säästetään rahaa mutta ei voimia. Kun töihin palataan elokuun alussa ollaan aivan puhki. Loma ei tuonut mielen eikä kehon rauhaa. Urakka eteni ja rahaa säästyi, mutta miten on kehon ja mielen laita?

Jotta mieli ja keho pääsisivät lomalle, kannattaa perheissä jutella kaikkien perheenjäsenten toiveista ja tarpeista. Loma on aivan liian lyhyt tuhlattavaksi pakkopulliin ja sellaisiin sukulaisvierailuihin, joista kukaan perheenjäsen ei nauti. Hyvän loman ainekset leivotaan jokaisen tarpeet ja toiveet huomioon ottaen. Sopivasti puhdetöitä, riippukeinua, lukemista, kavereita ja seuraelämää. Maltillisesti autossa istumista ja vain minimaalisesti aikatauluja. Kun vuoden ympäri eletään työn, koulun ja päiväkodin tiukassa ikeessä, lomalla voi unohtaa kellon ja elää kehonrytmiä kuunnellen.

Kuka sanoo sen, että lomalla tenavien on päästävä huvipuistoihin, monenlaisiin härpäkkeisiin ja vesipuistoihin? Usein päiväkodissa arkeaan viettävä lapsi nauttii vaan vanhempiensa kiireettömästä seurasta ja läsnäolosta. Ei siihen välttämättä tarvita sirkushuveja. Uimaan, pyöräilemään, saunaan, metsään ja jätskille. Siinä on jo mahtavia aineksia pienen lapsen onnelliseen lomaan.

Tänä päivänä pää on niin kovilla, että lomalla kannattaa oikeasti pitää kännykkä ja tabletti kiinni ja keskittyä ihan muuhun kuin räpläämiseen. Kun viettää muutaman päivän laitepaaston, huomaa miten paljon selkeämmältä ja paremmalta olo tuntuu. Lomalla saa olla laitteiden herra. Lomalla ei tarvitse olla tavoitettavissa. On lupa olla ihan pihalla aivojen hyvinvoinnin tähden.

Näin loman lähtökuopissa on hyvä pysähtyä peilin ääreen jos taas kerran meinaa antaa lomansa ohjakset jonkun muun käsiin. Jos kumminkaiman rippijuhlat saavat suun vinoon ja mielen myrtsiksi, ota lomasi haltuun ja jätä juhlat väliin. Voit tuntea suuren lämmön tunteen rinnassa ja vapauden. Lomalla saa nauttia!

Voima minussa

Olin viikonlopun ohjaamassa läsnäolon retriittiä ystäväni kanssa. Joogasimme ja teimme läsnäoloharjoituksia kolmena päivänä ja niissä tunnelmissa nyt kirjoittelen. Yhdeksi evääksi retriitille sain erään läheiseni kysymyksen: ”Mitä läsnäolo tarkoittaa? Onko se sitä, että kun nimi on rastitettu osallistujalistalta, olen läsnä?” Mielestäni kysymys oli aiheellinen. Läsnäolosta puhutaan paljon, mutta ei selitetä sitä, mistä oikeasti on kysymys.

Läsnä oleminen tarkoittaa sitä, että keskityn siihen asiaan, mitä kulloisellakin hetkellä olen tekemässä; laittamassa pyykkejä kuivumaan, lukemassa, syömässä, ajamassa autoa, pesemässä hampaita tai kuuntelemassa ystävän kuulumisia. Läsnäoloa voi harjoittaa myös ei-tekemisen muodossa; meditaatiossa. Läsnäoloa on eläminen, oleminen, tekeminen tässä ja nyt. Silloin et ole eilisessä, huomisessa (paitsi jos olet tietoisesti miettimässä menneitä tai suunnittelemassa tulevia) vaan läsnä siinä hetkessä, jossa nyt elät. Kysymys ”Ai niin, mitä mä olinkaan tekemässä?” kuvaa ehkä jollain tavalla sitä, missä kohtaa heräämme läsnäoloon. Teemme jotain, ajatus harhailee ja palaamme tähän hetkeen, läsnäolon tilaan.

Joskus tietoinen läsnäolo ymmärretään hiukan väärin eli niin, että ei ole lupa ajatella tai miettiä tulevaisuutta tai mennyttä. Meillä on upea kyky ajatella, mutta ongelma on se, että ajattelemme liikaa – koko ajan. Läsnäoloharjoituksilla pyritään siihen, että oppisimme pysäyttämään ne ajatukset ja tunteet, jotka eivät juuri sillä palvele meitä. Läsnäoloon palaamisen taito edistää terveyttä, se on tutkimuksissakin todennettu. Läsnäolon terveysvaikutuksia ovat arkitasolla ilo, voima ja tasapaino ☺.

Halusin kirjoittaa paitsi läsnäolosta, mutta myös hiukan voimasta. Kuulen hyvin usein ihmisiltä voimattomuuden, väsymyksen ja uupumuksen tunteista. Tunne omasta voimasta tuntuu olevan kadoksissa ja ihan oikeasti niin piilossa, ettei sen olemassaoloon edes enää jaksa uskoa.

Voima löytyy kuitenkin kun sitä lähtee vähän etsimään. Saattaa olla, että se löytyy kellarikerroksesta kaiken pölyn keskeltä, jonne se kerran unohtui, mutta on olemassa kuitenkin. Voi olla, että voimaa joutuu vähän herättelemään, mutta voimistuuhan se, voimaa pitää uskaltaa lähestyä ja ottaa käyttöön. Voimaan liittyy usein pelkojakin, se yhdistetään monesti aggressiivisuuteen tai esimerkiksi tarpeeseen korostaa itseään, mutta tarkoittaa oikeasti jotain ihan muuta.

Miten voimaan sitten pääsee käsiksi? Oma kokemus on tässä paras opettajani. Selättämästäni masennuksesta jo viime kolumnissani kerroinkin ja kuten moni tietää, on masennus varsinainen voimattomuussairaus. Se on kilttien ja vihansa tukahduttaneiden ihmisten sairaus. Ihmisten joilla ei ole kosketusta omaan sisimpäänsä. Oman voimani olen löytänyt hiljaisuuteen menemällä. Siihen hiljaisuuteen joka löytyy sisältä itsestä. Oman ydinolemuksen, todellisen minän lähellä asustelee voima, elinvoima. Itsestä käsin on helpompi ymmärtää myös niitä ”lonkeroita”, joiden kautta oma voima valuu pois. Lonkerot voivat olla mitä tahansa asioita, jotka uhkaavat omia rajojamme. Ne voivat olla suoranaisia valtateitä, jotka vievät voimaa tai pieniä puroja, jotka valuttavat voimaa itsestä pois vuosia niin, ettei voimavirran liikettä itsestä ulospäin lainkaan tiedosta ennen kuin voimat tuntuvat kadonneen kokonaan. Esimerkkeinä parisuhde jossa et ole täysin onnellinen, työ, joka on pelkkää pinnistelyä, usein sisäinen puhe on pahin vihollisemme, se antaa mielelle jatkuvaa palautetta siitä, miten vähän teemme ja miten huonosti suoriudumme ja miten rumia ja lihavia ja jotenkin niin vääränlaisia olemme. Ja heti perään: sitku olen laiha ja sitku löydän uuden kumppanin ja sitku ja sitku ja siinä sitä ollaan jo uudessa levyssä ja uudessa sisäisessä puheessa. Onhan se kiva, että levy vaihtuu, mutta levyn soittamisen voi lopettaa ihan kokonaan, hitaasti ja kärsivällisesti.

Oman voiman löytäminen ja sen varassa seisominen on upea kokemus. Voima auttaa asettamaan rajoja ja olemaan terveesti itsekäs. Se saa seisomaan silloin, kun itsen ulkopuolella tuulee ja tuiskuaa. Elämänvoiman virrassa uiskentelevat ilo, luovuus ja rakkaus – yhdessä sinun kanssasi. Eiku uikkarit päälle ja uimaan ☺!

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Sielunsäteitä: Mikä on intuition ja tahtomisen ero? – Asiantuntija vastaa

–––

Sannan koulutuksessa nousseita kysymyksiä kouluttaja Heli Heiskaselle:

Sanna: Mikä on intuition ja tahtomisen (lähteen) ero ja ovatko ne toisensa poissulkevia?

Heli: Intuitio tulee henkisen minän / sielun kautta. Tahtominen on egosta ja ihmismielestä peräisin. Niiden ääni voi helposti sekoittua, erottelukykyä täytyy opetella. (Huom! Täsmällisiä nimiä ei ole, joten voi käyttää erilaisia termejä.)

Sanna: Voiko tahdon (/egon) tunnistaa jostain tietynlaisista ajatuksista?

Heli : Tahdolle ja egolle tyypillistä on nopeus, kova ääni, pakonomaisuus ja lopputuloksen etukäteen päättäminen. Egon tyyli on tekemällä tekeminen; eli mennään vaikka läpi harmaan kiven, kun on päätetty, eikä huomioida hienovaraisia tai joskus hyvin selviäkään merkkejä siitä, että suunta on kenties väärä.

Ego päättää heti päämäärän – tai päinvastoin ei osaa millään päättää – ja menee sitä kohti ilman vaihtoehtoja. Ego ei muista olla tässä hetkessä antaen korkeamman viisauden johdattaa kulkua sielun päämäärään. Tahtoa kuvaava lause voisi olla: “Minä haluan, koska olen päättänyt”.

Sanna: Miten voi opetella intuition kuuntelua?

Heli: Pysähtyminen, hiljaisuus ja kiireettömyys ovat avainasioita. Intuition ääni on hiljainen ja itseään korostamaton. Intuitio ilmenee neutraalisti ja sen erottaminen toiveajattelusta ja peloista voi olla haastavaa. Siksi mielen häly on hiljennettävä, että sitä kuulee. Meditaatio ja oman ajan ja tilan ottaminen on hyvä apu.

Sanna: Mitä jos intuitio kertoo jotain radikaalia ja elämässä pitäisi tehdä isojakin muutoksia? Kannattaako intuitiota seurata? Miksi?

Heli: Radikaalit päätökset kannattaa rauhassa vahvistaa hiljentymällä kuuntelemaan sisäistä ääntä. Tämä siksi, että erottaa sen impulsiivisista mielijohteista. Jos intuitio toistuvasti ja/tai erittäin selkeästi ilmoittaa jotakin, niin sitten sitä kannattaa kuunnella isoissakin asioissa ja toimia sen mukaan. Askel askeleelta tässä hetkessä eläen ilman, että määrittelee lopputulosta valmiiksi.

Miksi intuitiota kannattaa kuunnella? – Koska se on sielun/hengen puhetta. Sielun johdatusta seuraava ihminen kulkee omaa henkistä polkuaan, mikä on syvästi tyydyttävää.

Sanna: Kun innostuu jostain, on vaikea tunnistaa tuleeko energia luovuuden ehtymättömästä lähteestä vai tahdon synnyttämästä energiabuustista, joka kuluttaa omia voimavaroja. Ne tuntuvat aluksi samalta, mutta lopulta tahtoenergia (ego) vaan kuluttaa omat voimavarat. Kun taas kulkee sielun ohjauksessa, voimavarat sen sijaan kasvavat. Mutta kun seisoo tienristeyksessä: Mitä pitäisi tehdä?

Heli: Innokkaan mielen ja sielun ääniä on vaikea erottaa toisistaan varsinkaan heti alkuunsa. Jos on epävarma, voi antaa asian selkiytymiselle aikaa, hiljentyä ja kuunnella sydäntään päivittäin. Voi myös tehdä jotakin siihen suuntaan, mihin kutsu tuntuu käyvän ja katsoa, mitä siitä seuraa. Jos asia ei etene tai tulee seinä vastaan, niin sitten ottaa askeleen hieman toiseen suuntaan. Kokeilemalla löytyy uoma, jota pitkin asiat sujuvat virraten.

Elämän peli

On kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä ja menemme 4-vuotiaan tyttäreni kanssa leikkipuistoon. Leikkipuiston pienellä jalkapallokentällä kaksi noin 5–6-vuotiasta poikaa pelaa jalkapalloa aikuisen kanssa.

”Minä haluan myös”, tyttäreni toivoo. Kehotan pyytämään lupaa osallistua peliin, ja kohta hän viipottaa kentällä – tosin lähinnä maalivahdin paikka kiinnostaa. Pojille on selvää, miten peli etenee: he syöttelevät toisilleen, huutavat ohjeistuksia napakasti ja etenevät hapuillen mutta päättäväisesti kohti maalia.

Juuri kun pojat lähestyvät maalia, maalivahti kiinnostuu aivan muista asioista. Oi, kentään on maalattu värikkäitä kuvia. Pojat tekevät maalin. Häviöllä ollaan.

Vai ollaanko? Jäin miettimään elämän peliä. Miten ensin synnymme ihmettelemään asioita sellaisena kuin ne ovat. Sitten opimme ihmisten luomat kehykset: säännöt, päämäärät ja niiden mukana voittamisen ylivertaisuuden. Kun elämän peli kovenee, kehykset alkavat muuttua yhä paksummiksi, ja lopulta ne ovat lähtökohta. Ihmettely unohtuu.

Elämän pelissä tuntuu joskus, että kaikki on automatisoitu, peliaika ennalta määrätty ja (elämän)tehtävä lukittu. Ei ole aikaa tai mahdollisuutta alkaa tuijotella pelikentän kauneuksia – muuten joku muu tekee maalin ja sitten olen häviöllä.

Niin, vai olenko häviöllä? Katsoin tyttäreni onnellisia ja kirkastuneita kasvoja, kun hän löysi maalaukset. Nielaisin mölyt mahaani siitä, että ”keskity peliin”. Hän ei nimitääin edes huomannut, että oli tullut maali (enkä usko, että huomaaminenkaan olisi löytämisen riemua vähentänyt). Hän näytti olevan vahvasti voitolla omassa elämän pelissään.

Ihmettely on mielestäni yksi elämän suurimmista voimavaroista. Sillä: Ihmetellessä kaikki on suurta lahjaa, eikä kaksi voikukkaa ole koskaan samanlaisia. Kun automaatio poistuu, läsnäolo astuu esiin. Kun ihminen on läsnä, hän kokee, että kaikki on mahdollista ja jokaisessa hetkessä on ihmeiden odotus. Ihmeiden näkeminen ja odotus jättää taka-alalle sen ”miten ajatukset sanovat, että asioiden pitäisi olla” ja tuo esiin sen ”mitä asiat todellisuudessa ovat”. Näiden kahden suhtautumistavan ero on on onnellisuudessa: onnellinen on se, joka kokee, ei se, joka osaa ajatella ”oikeaa” kokemusta.

Mutta en minä mikään superäiti ole. Opettelen asioita koko ajan. Leikkipuiston jälkeen juttelimme tyttäreni kanssa tulevista juoksukisoista. Entisenä pikajuoksijana annoin ohjeeksi katsoa koko ajan juoksuradalla eteenpäin, niin pääsee mahdollisimman kovaa eteenpäin ja siten voi voittaa.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että mitä jos juoksuradalla onkin leppäkerttu tai muurahainen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Hiljaisen viisauden voima: Kun vähiten odottaa… Kiitollisuus!

Ihanaa kesää kaikille ennen kuin Hidasta elämää siirtyy kesätauolle. Takana on vihdoinkin ehkä yksi elämäni raskaimmista talvista. Pitkä pimeä kausi vaikutti fyysisesti ja henkisesti, välillä tunsin olevani kuin lamaantunut pimeyden keskellä. Nyt kun kaikesta on selvitty hengissä, sydämen ja koko kehon täyttää valtava KIITOLLISUUS!

Kiitos rakkaani, paras ystäväni Cessi, että olet antanut minulle mahdollisuuden hypätä omalle polulleni, pois oravanpyörästä. Saan tehdä sitä mitä sydän sanoo, jokaisena päivänä. Kiitos, että tuet minua minun polullani. Minä tuen sinua, kaikessa mitä ikinä haluatkaan elämässäsi tehdä!

Onneksi tammikuun pakkasten aikaan pääsimme kuitenkin nauttimaan auringosta Havaijilla mahtavat kolme viikkoa. Valaita, delfiineitä, jättiläiskilpikonnia ja ah Havaijin uskomaton luonto. Kiitos rakkaat ystävämme Panu ja Peeritti jälleen ihmeellisestä seikkailusta auringon alla!

Paluun jälkeen tuntui kuitenkin vielä synkemmältä, aivan kuin joku olisi sammuttanut valot laakista. Kaikki tuo pimeys on nyt voitettu ja kesä on täällä. Lämpöaalto iski aivan puun takaa ja kesä oli täällä viikossa, uskomaton, ihana vihreys ja aurinko. Yhtä nopeasti kuin joku sammutti valot, räväytettiin ne päälle ja vastavalossa eläminen voi olla välillä yhtä raskasta, totutteleminen siihen, että taas näkee eteensä.

Aika on mennyt vilauksessa ja nyt hevoset ovat laitumella ja nauttivat kuin villivarsat omasta elämästään. Koirat etsivät viileimmän paikan huushollista ja minä siitä väliltä. Siltä väliltä on tässä tapauksessa työpöytäni ja koneeni äärestä. Kiitos rakkaat eläinlapseni, että pidätte minut järjissäni ja saan rakastaa teitä jokaisella solullani! Kiitos Aku, Hannes, Lotta, Alexa, Angel, Prince ja Candy!

Ihmeellinen valoilmiö ja ystäviltä saadut uudet kaiuttimet tietokoneessa ovat saaneet elämään ihan uusia ulottuvuuksia, meillä soi jatkuvasti musiikki. Kiitos Annika ja Marjo muistutuksesta musiikin voimaan. Mikä ihana elämän voima voikaan noista ihmeellisistä ämyreistä kaikua? En ole tajunnutkaan kuinka suuri vaikutus musiikilla voi olla mielialaan, muistojen heräämiseen ja tunnelmaan. Voi kiitos myös Spotify mahdollisuudesta vaikkapa paeta lapsuuden ja nuoruuden hulluihin vuosiin. Kiitos! Olen myös löytänyt jostain solujeni sopukoista jälleen sen ihmisen, joka haluaa tulla kuntoon ja on alkanut liikkua. Minulla onkin ollut sinua ikävä ja niin, ikävä niitä ihania farkkuja jotka kohta taas mahtuvat päälle. Kiitos, että lähimmistä ystävistäni löytyy ihminen, joka auttaa ja tekee treeni ja ruokaohjelmat, kiitos Annika. Myös treenatessa musiikki auttaa löytämään uuttaa voimaa.

Olen tehnyt talven ja kevään aikana hulluna töitä rakkaan Farmi projektimme eteen, moni tie on tyssännyt ja moni uusi tie on avautunut kuin saksalainen autobaana. Hetkeäkään en ole luovuttamista ajatellut, enkä ajattele. Heikkoina hetkinä olen saanut tukea perheeltäni ja uskomattomalta tiimiltäni. Eteeni on tuotu uusia ihmisiä, jotka ovat uskoneet ja uskovat kanssani ihmeen tapahtumiseen ja Farmin syntymiseen ennemmin tai myöhemmin. Kiitos rakkaat, kiitos Sampo, Pata, Mii, Juha ja kaikki ystävät ja läheiset, jotka olette kannustamassa ja tukemassa ja etsimässä ratkaisuja kanssani. Uskon, että nyt kesän aikana projekti nousee uudelleen siivilleen ja kun se saa hiukan ilmaa ja etäisyyttä niin kaikki järjestyy.

Jokainen ihminen tarvitsee ystäviä ja läheisiä tukemaan itseään, toivon todella koko sydämestäni, että jokaisella on sellainen ystävä tai ystäviä, joiden kanssa voi kaiken jakaa. Uskon, että minua on siunattu suurella lahjalla, että läheiseni ovat sellaisia kuin ovat. He uskovat minuun ja tukevat, kannustavat ja joskus jopa kannattelevat. Pitkän talven keskellä olisin ollut todella yksin ilman perhettäni ja ystäviäni.

Erityisesti kiitos, suuri kiitos Mii, että olet olemassa ja sinusta on tullut yksi kaikkein tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. En voi koskaan kiittää riittävästi niistä lukemattomista tunneista puhelimessa joka ikinen arkiaamu läpi synkän talven. Uskomaton tsemppi ja valtava määrä työtä ovat takanamme. Niin uskomaton seikkailun vuosi on ollut ja monta uutta seikkailua vielä edessä odottamassa. Mikä suunnaton lahja, että vihdoinkin voimme nauraa koko talvelle ja suunnata kohti kesää lataamaan akkuja. Pöhinää mummo, pöhinää ja JR!

Kiitos rakkaat varavanhempani Katri ja Arto! Kuinka monta kyyneltä onkaan Ukon ja Akan kaulukseen pyyhitty!? On naurettu, itketty ja kirottukin, paukutettu rumpua ja tehty ihmeitä yhdessä ja erikseen. Kiitos siitä että olen saanut uuden kodin keskeltä Maailmannapaa!

Kun vähiten odottaa ja juuri hetkellä ennen luovuttamista yleensä tapahtuvat suurimmat ihmeet, niin nytkin. Kurssillani kuuluisassa Maailmannavassa, Suomenniemellä tapasin Norjassa asuvan Ruotsalaisen Ingelan ja nyt olemme suunnitelleen kursseja Norjaan, Ruotsiin, Irlantiin ja Jenkkilään. Kiitos Ingela kiitos, maailmanvalloitus odottaa, edessä siintää ihmeellinen tulevaisuus!

Olen koko kevään kiertänyt Suomea ristiin rastiin, Helsingistä Rovaniemelle ja kaikkialla siltä väliltä. Miten voisin koskaan kiittää riittävästi kaikkia teitä, jotka olette tulleet kursseilleni ja luennoilleni, ilman teitä ei minua olisi sellaisena kuin olen nyt ja en voisi tehdä sitä mitä maailmassa eniten rakastan, eläinten viestin jakamista. Kiitos kaikille kurssien ja luentojen järjestäjille ja yhteistyökumppaneille, kiitos Päivi ja Kirsi, kiitos Catarina ja Uma ja Pequ ja ihan jokainen, joka on koskettanut minua viimeisen vuoden aikana.

Sydän täynnä rakkautta ja kiitollisuutta suuntaan kohti tätä kesää. Seuraavan kerran kun bloggaan, saattaa viesti tulla vaikkapa Norjasta, mene ja tiedä, ihmeellinen elämä! Ihana Elämä, KIITOS!

Rakkaudella,

Maiccu

Laaja kulma: Muuan lähtö

Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän “pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.

Lähtölevottomuus alkoi neljä kuukautta ennen lähtöä, maaliskuussa 2013. Keskittyminen herpaantui. Meillä ei ollut edes tiedossa, minne muuttaisimme. Järjesteltävien asioiden lista piteni. Kohta arki näyttäytyisi taas toisella tavalla. Helsinki tuntui kaukaiselta, mutta niin tuntui Hanoikin.

Neljän kuukauden aikana pohdin paljon vapautta. Kuka siitä määrää, olenko vapaa, voiko sitä mitata vai onko se vain tuntemus. Onko edes hyvä olla vapaa. Vapaus on myös suhteellista. Muistelin tyttärelleni kolme vuotta sitten kirjoittamaani kirjettä, silloin kun hän syntyi. Kirjoitin hänelle vapaudesta juuri silloin, kun olin ehkä eniten kehoni ja mieleni vanki.

Neljän kuukauden aikana mietin myös menneisyyttä.

Silloin lähdin. Pakkasin perheeni ja muutin kehitysmaahan. Minulla oli kaksi kriteeriä muuttopaikoista: halusin paikan, josta olisi suora lentoyhteys Suomeen ja kunnollinen sairaala. Kumpaakaan ei ollut, mutta päätimme lähteä silti. Selvisimme. Ensimmäisestä vuodesta, joka oli vaikea. Toisesta vuodesta, jolloin koin uskomatonta elämänriemua – sellaista, että pelkäsin pyörtyväni.

Ensi viikolla lähden, pakkaan kotini konttiin, tervehdin Helsinkiä ja lopulta seuraavaa uutta kotikaupunkiani Keski-Euroopassa.

Tämä on myös viimeinen kirjoitukseni Laaja kulma-blogissani. Kiitokset lukijoille ja Hidasta elämää -tiimille sekä tervetuloa uuden blogini lukijaksi: http://adventuresofafullmind.blogspot.com/

Autanko pelosta vai rakkaudesta?

Jokainen meistä tarvitsee ajoittain apua. Auttamalla osoitan myötätuntoa. Pyrinkö auttamaan? No, useimmiten ainakin yritän, josko vain ehdin. Jos kohdalle tulee tilanne, että en halua, kerron todennäköisesti, että en ehdi. Tuntuisi jotenkin kohtuuttomalta ja liian vaikealta sanoa, että en halua – vaikka se olisin totta. Myös rationaalinen järkeni auttaa tässä kieroilussa ja kertoo muita, ”hyväksyttävämpiä” syitä kuin halun, jotta voin välttää katsomasta itseäni silmästä silmään.

Niin, miten ne rakkaus ja pelko liittyvät auttamiseen? Asia liittyy esimerkiksi havaintoon siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun olen toista ihmistä auttanut, mielestäni ehkä suurestikin. Osoittaako hän kunnioituksensa apuani kohtaan? Toimiiko, jatkossa kuten pyydän, huomioiko minut ja kuunteleeko? Pyrkiikö hän, mielestäni riittävästi, oppimaan saamastaan avusta? Monia muitakin asioita voisi luetella.

Esille nousee kysymys, jonka harvoin muistan tehdä. Autanko rakkaudesta vai pelosta? Mistä sen voisin tietää? Miten nuo kaksi voisi edes toisistaan erottaa? No, jokaisella on asiasta mielipiteensä, joten kerron omani.

Ajattelen että asian voi tiivistää yhteen kysymykseen; koenko minä, että autettu jäi minulle velkaa. Rationaalinen mieleni varmaan kertoo täydellisestä velattomuudesta vaan mitä osoittaa käytös.

Ensimmäinen havainto asiasta on helppo saada, kun kuuntelen reaktiotani avustani annettuun kiitokseen. Oliko se riittävä? Mitä tapahtuu jos autetun kiitollisuuden osoitus jää ”vailinaiseksi” tai ehkä kokonaan puuttumaan? Entä jos hän näyttääkin peräti pettyneeltä tai vihaiselta?

Jos autan rakkaudesta käsin, riittää kiitokseksi ilo ja mahdollisuus auttaa. Syy auttaa on silloin jo täytetty. Ei tarvita palkkiota tai edes kiitosta. En koe autetun jäävän velkaa missään muodossa. Olen jo saanut palkkioni – ilon kautta. Kun autan pelosta käsin, koen että toinen tarvitsee apuani ja että olen huono ihminen jos en auta. Silloin en auta ilosta, vaan enempi velvollisuudesta. Joko häntä tai itseäni kohtaan. Autetulle asia saattaa lähtökohtaisesti olla samantekevä, paitsi että silloin koen usein autetun jäävän minulle ”kiitollisuudenvelkaa”.

Auttamisen motiivin tunnistaminen on usein haasteellista. Tehdäänpä mielikuvaharjoitus, joka karrikoiden kertoo siitä autanko pelon vai rakkauden ohjaamana.

Ajan autolla surkeassa räntäsateessa, jossain kaupunkiolosuhteiden ulkopuolella. Huomaan jonkun makaavan tien penkalla. Pydäytän auton ja menen selvittämään tilannetta. Tukevassa humalassa oleva laitapuolen kulkija örisee, on märkä, kylmissään ja pyytää kyytiä majapaikkaansa. No, kun muuta hätää ei ole, otan örisijän kyytiin ja kuskaan pyytämäänsä paikkaan. Matkalla autettavani vatsalaukun sisältö haluaa tulla ylös, sotkien autoni sisustan ja minun vaatteeni. Samassa ollaankin perillä. Autettava alkaa kömpiä ulos autosta.

Olenko kiitollinen siitä, että sain auttaa? Poimia märän ja kylmissään olevan ihmisen pois räntäsateesta ojan penkalta ja viedä turvallisesti kotiinsa. Mitä ajattelen auton sotkemisesta, hajusta ja kaikesta muusta ylimääräisestä vaivasta? Pyydänkö korvausta haitasta, ylimääräiseistä työstä ja kustannuksista? Edellytänkö, että kaveri lainaa rahaa maksaakseen kustannukset tai jättää muutamaksi päiväksi pullonsa tai ruokansa ostamatta? Oikeus olisi varmaan puolellani.

Kysyn itseltäni miksi lähdin auttamaan? Toiminko rakkaudesta vai velvollisuudesta ja pelosta? Autoinko hänen takiaan, siksi, että hän tarvitsi apua vai siksi, että minä halusin kokea auttamisen iloa? Tämä henkilö on saatettu turvaan, mutta kysymyksellä on merkitystä itselleni ja sitä kautta muille apua tarvitseville. Mikä on oma olotilani sinänsä turhauttavan episodin jälkeen? Mitä tapahtuu seuraavassa vastaavassa tilanteessa? Jos autoin velvollisuudesta, tämän tyyppiset auttamisen taisi loppua tähän. Jos autoin omasta ilostani, teen saman uudelleen, vaikka tiedän, että edellä kuvattu voi toistua? Mistä syntyy minun tahtoni auttaa?

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.