Autanko pelosta vai rakkaudesta?

Jokainen meistä tarvitsee ajoittain apua. Auttamalla osoitan myötätuntoa. Pyrinkö auttamaan? No, useimmiten ainakin yritän, josko vain ehdin. Jos kohdalle tulee tilanne, että en halua, kerron todennäköisesti, että en ehdi. Tuntuisi jotenkin kohtuuttomalta ja liian vaikealta sanoa, että en halua – vaikka se olisin totta. Myös rationaalinen järkeni auttaa tässä kieroilussa ja kertoo muita, ”hyväksyttävämpiä” syitä kuin halun, jotta voin välttää katsomasta itseäni silmästä silmään.

Niin, miten ne rakkaus ja pelko liittyvät auttamiseen? Asia liittyy esimerkiksi havaintoon siitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun olen toista ihmistä auttanut, mielestäni ehkä suurestikin. Osoittaako hän kunnioituksensa apuani kohtaan? Toimiiko, jatkossa kuten pyydän, huomioiko minut ja kuunteleeko? Pyrkiikö hän, mielestäni riittävästi, oppimaan saamastaan avusta? Monia muitakin asioita voisi luetella.

Esille nousee kysymys, jonka harvoin muistan tehdä. Autanko rakkaudesta vai pelosta? Mistä sen voisin tietää? Miten nuo kaksi voisi edes toisistaan erottaa? No, jokaisella on asiasta mielipiteensä, joten kerron omani.

Ajattelen että asian voi tiivistää yhteen kysymykseen; koenko minä, että autettu jäi minulle velkaa. Rationaalinen mieleni varmaan kertoo täydellisestä velattomuudesta vaan mitä osoittaa käytös.

Ensimmäinen havainto asiasta on helppo saada, kun kuuntelen reaktiotani avustani annettuun kiitokseen. Oliko se riittävä? Mitä tapahtuu jos autetun kiitollisuuden osoitus jää ”vailinaiseksi” tai ehkä kokonaan puuttumaan? Entä jos hän näyttääkin peräti pettyneeltä tai vihaiselta?

Jos autan rakkaudesta käsin, riittää kiitokseksi ilo ja mahdollisuus auttaa. Syy auttaa on silloin jo täytetty. Ei tarvita palkkiota tai edes kiitosta. En koe autetun jäävän velkaa missään muodossa. Olen jo saanut palkkioni – ilon kautta. Kun autan pelosta käsin, koen että toinen tarvitsee apuani ja että olen huono ihminen jos en auta. Silloin en auta ilosta, vaan enempi velvollisuudesta. Joko häntä tai itseäni kohtaan. Autetulle asia saattaa lähtökohtaisesti olla samantekevä, paitsi että silloin koen usein autetun jäävän minulle ”kiitollisuudenvelkaa”.

Auttamisen motiivin tunnistaminen on usein haasteellista. Tehdäänpä mielikuvaharjoitus, joka karrikoiden kertoo siitä autanko pelon vai rakkauden ohjaamana.

Ajan autolla surkeassa räntäsateessa, jossain kaupunkiolosuhteiden ulkopuolella. Huomaan jonkun makaavan tien penkalla. Pydäytän auton ja menen selvittämään tilannetta. Tukevassa humalassa oleva laitapuolen kulkija örisee, on märkä, kylmissään ja pyytää kyytiä majapaikkaansa. No, kun muuta hätää ei ole, otan örisijän kyytiin ja kuskaan pyytämäänsä paikkaan. Matkalla autettavani vatsalaukun sisältö haluaa tulla ylös, sotkien autoni sisustan ja minun vaatteeni. Samassa ollaankin perillä. Autettava alkaa kömpiä ulos autosta.

Olenko kiitollinen siitä, että sain auttaa? Poimia märän ja kylmissään olevan ihmisen pois räntäsateesta ojan penkalta ja viedä turvallisesti kotiinsa. Mitä ajattelen auton sotkemisesta, hajusta ja kaikesta muusta ylimääräisestä vaivasta? Pyydänkö korvausta haitasta, ylimääräiseistä työstä ja kustannuksista? Edellytänkö, että kaveri lainaa rahaa maksaakseen kustannukset tai jättää muutamaksi päiväksi pullonsa tai ruokansa ostamatta? Oikeus olisi varmaan puolellani.

Kysyn itseltäni miksi lähdin auttamaan? Toiminko rakkaudesta vai velvollisuudesta ja pelosta? Autoinko hänen takiaan, siksi, että hän tarvitsi apua vai siksi, että minä halusin kokea auttamisen iloa? Tämä henkilö on saatettu turvaan, mutta kysymyksellä on merkitystä itselleni ja sitä kautta muille apua tarvitseville. Mikä on oma olotilani sinänsä turhauttavan episodin jälkeen? Mitä tapahtuu seuraavassa vastaavassa tilanteessa? Jos autoin velvollisuudesta, tämän tyyppiset auttamisen taisi loppua tähän. Jos autoin omasta ilostani, teen saman uudelleen, vaikka tiedän, että edellä kuvattu voi toistua? Mistä syntyy minun tahtoni auttaa?


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: