Sivu 412 – Hidasta elämää

Oletko tekemällä oleva vai olemalla tekevä?

Ystäväni soitti muutama viikko sitten uusimmasta oivalluksestaan, joka oli syntynyt kirjaa lukiessa: kun on tiukka tilanne tai jokin asia pitäisi ratkaista, ei pidäkään tehdä (huom! ajattelu on myös tekemistä, reagoimista) ja toimia – vaan olla.

Jäin pohtimaan asiaa. Vanha asennoitumistapani puhutteli minua näin: jos asia pitää ratkaista, se pitää ratkaista, eikä sillon jäädä ”tuleen makaamaan” vaan ryhdytään hommiin. Mutta siis mihin hommiin? – No, vaikka paniikkiratkaisuun.

Minulle tuli mieleen aiemmin kuulemani lause: meditoi joka päivä 30 minuuttia, tai jos olet liian kiireinen, meditoi 60 minuuttia. Kaikessa vitsikkyydessään ja ristiriitaisuudessaan lauseessa on sama viisas sanoma kuin ystäväni oivalluksessa: jos et tiedä, mitä olet, et voi tietää, miten toimia (tehokkaasti).

Moni meistä reagoi tapahtumiin ajattelemalla ja toimimalla – ei meditoimalla. Teemme, teemme ja teemme. Aika pian alamme hahmottaa, katsoa ja arvostaa itsemme tekemisen kautta. Kun sitten jonain päivänä työt loppuvat tai makaamme sairaana sängyssä, tuntuu kuin elämän perusta olisi viety. Tulee epämiellyttävä tunne, että on joutunut tyhjän päälle eikä ole enää mitään. Tällaisessa tilanteessa olemme tekemällä olevia.

Vaatii suurta luottamusta elämään, että uskaltaa meditoida 60 minuuttia niinä päivinä, kun tekemistä on enemmän kuin aikaa. Eräs johtotehtävissä oleva ystäväni sanoi kerran, että jos hänestä tuntuu, että työt kaatuvat päälle, hän lähtee kävelylle.

Samalla tavalla vaatii luottamusta olla ratkaisematta asiaa ajattelemisen ja tekemisen avulla, ja antaa puhtaan olemisen ja läsnäolon tuoda vastaukset. Meidät on opetettu siihen, että tekeminen on kuningas ja oleminen on kerjäläinen. Mutta jos asiaa hieman fiilistelee, voi havaita, että ilman köyhää kerjäläistä tai muita kyläläisiä, kuningasta ei olisi olemassa. Kuninkaan valta on häilyvä, sillä se perustuu vain siihen, että köyhä kyläläinen on olemassa.

Haluan nyt painottaa, etten missään tapauksessa väitä, että tekeminen ja toimiminen olisi arvotonta. En. Toiminen on todella arvokasta silloin, kun on saanut kosketuksen omaan ytimeen ja sen viisauteen: Mikä toiminta on oikein ja mikä väärin? Mikä on paras tapa toimia? Toiminko omien sisäisten arvojeni mukaan? Onko minulla sydän mukana? Palveleeko toimintani kokonaista hyvää? Tekeekö toiminta minulle ja muille hyvää nyt ja tulevaisuudessa?

Kun pysähtyy kuuntelemaan sisäistä ääntä ja keskittyy tuntemaan oman ytimen, saa luovempia vastauksia kuin olisi ikinä osannut kuvitellaakaan. Ne eivät tule pakottamalla, pyytämällä tai aikataulussa. Ne tulevat heti, kun päästää irti ja uskaltaa olla. Olemalla tekevä tietää, että sen saa, mistä luopuu.

Kuulen korvissani jo vastalauseet: ”Mutku monesti on niin, että on pakko alkaa toimia heti.” On totta, että jos talo palaa, ei kannata jäädä taloon meditoimaan. Mutta silti väitän, että tosi harva meistä on päivittäin tilanteissa, jossa oma henki on uhattuna. Jos oikein katselee arjen ”tulipaloja”, ne ovat lähempänä vauvan pieruja.

Uusi asennoitumistapani on: En ole sitä, mitä teen, vaan teen sitä, mitä olen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Lapsen terveys tapetilla

Uusi reppu, penaali, kynät, kumi, viivoitin ja tussit. Siinä ensiluokkalaisen tärkein varustus vielä joitakin vuosia sitten. Reppu hankittiin jo heinäkuussa ja penaalia etsittiin useammasta kirjakaupasta. Viimeinen vapaa kesä ennen koulutielle lähtemistä oli jännittävää odotusta niin vanhemmille kuin koulunsa alkavalle.

Nyt reppu ei ylitä uutiskynnystä saati penaali. Olen törmännyt kouluikäisten lasten vanhemmille suunnattuihin mainoksiin, jossa hehkutetaan lapsen turvallista koulutietä tietyn kännykkäliittymän avulla. Terveystoimittajana pidän mainontaa epäeettisenä, sillä erityisesti lapsen kännykänkäyttöön sisältyy terveysriskejä.

Viime viikolla törmäsin iltapäivälehden artikkeliin, jossa haastateltiin vanhempia ja ekaluokkalaisia ja teemana oli kiusaaminen. Vanhempien on kuulemma pakko hankkia lapsilleen kalliita älypuhelimia, jotta lapsia ei kiusata koulussa. Jutussa painotettiin, että karvahattukännyköiden omistajia ilman muuta kiusataan. Erään 7-vuotiaan tyttären isä sanoi, että hän saa tyytyä peruskännykkään, jotta lapsi saa kalliin älypuhelimen. Hieraisin silmiäni ja ajattelin, että tässähän kerrotaan Hölmölästä.

Mielestäni koko asetelma on absurdi. Miksi ihmeessä ekaluokkalaisella pitäisi olla hänen terveyttään kuormittava kännykkä saati älypuhelin? Miksi ihmeessä ekaluokkalaisen pitäisi saada pelata älypuhelimellaan välitunnilla ja luokassa? Miten vanhemmat toimivat niin ajattelemattomasti, että lähtevät mukaan tällaiseen järjettömään leikkiin? Eivät lapset niitä kännyköitä itselleen osta, vaan vanhemmat niitä jälkikasvulleen hankkivat.

Älypuhelin ei ole riskitön väline eikä lelu, jolla on saatava pelata joka välissä. Kuinka moni vanhempi edes tietää, että hankkiessaan lapselleen älypuhelimen altistaa tämän niin keskittymishäiriöille, unihäiriöille kuin syövällekin? Luotettavaa tieteellistä tutkimustietoa matkapuhelinten aiheuttamista biologisista muutoksista on saatavilla. Sekin tiedetään jo, että nuorena aloitettu kännykänkäyttö lisää tiettyjen pään alueen syöpien riskiä.

Vanhemmilla on vastuu lapsensa hyvinvoinnista aina aikuisikään saakka. Jos hankkii lapselleen terveyttä kuormittavan välineen, kannattaa lukea turvaohjeet laitteen käyttämiseen ja kertoa niistä lapsilleenkin. Kännykkä on hyvä renki mutta huono isäntä, varsinkin alakouluikäisen hallussa.

Kännykällä pelaaminen ei sosiaalista, vaan erakoittaa ja koukuttaa ja liimaa lapsen laitteeseen. Esikoulussa opetetaan lapsille sosiaalisuutta, ryhmässä olemista ja keskittymistä. Miksi, jos koulumaailmassa räplääminen, pelaaminen ja laitteiden käyttö on must, jotta säilyy kiusaamiselta?

Sosiaaliset suhteet vaikeutuvat

Kirjoitin jo 2010 vuonna ilmestyneessä kirjassamme Parasta aivoillesi – ohjeita aivojen hyvinvointiin (Otava) teknoaivoista, jotka hallitsevat hyvin laitteiden kanssa seurustelun, mutta pärjäävät surkeasti sosiaalisissa suhteissa. He eivät kykene tulkitsemaan keskustelukumppaninsa eleitä ja ilmeitä, eivätkä kykene empatiaan.

Sosiaaliset suhteet ja vuorovaikutus ovat aivoasiantuntijoiden mielestä tärkeä osa aivojen kunnossapitoa ja hyvinvointia. Yhdessäolo ja vuorovaikutus sukulaisten, ystävien, tuttavien, työkavereiden ja erilaisten harrastus- tai yhdistystoimintaan liittyvien kontaktien kanssa on iso osa aivoterveyttä. Mutta miten teknoaivoiset huoltavat tätä osaa aivoterveydestään?

Heitin kirjassamme pallon aivoasiantuntijoille ja pohdiskelin voisivatko nuorten masennus ja mielenterveyshäiriöt juontaa juurensa teknoaivoisuudesta? Ja mitä teknoaivoisuus tekee kypsymisvaiheessa olevalle persoonallisuudelle ja itsetuntemukselle saati sosiaaliselle vuorovaikutukselle? Voisiko tietotekniikan moniajo johtaa siihen, etteivät otsalohkot kehitykään normaalisti?

Mikä on tämän päivän nuorten ja parikymppisten tila kolmekymppisenä, jos teknoaivokehitys ja moniajo jatkuvat? Moniajon ja ADHD:n yhteys on jo paljastunut, mutta johtaako teknoaivoilu jopa dementiaan, aivokasvaimiin, erakoitumiseen ja sosiaalisista suhteista vieraantumiseen sekä aivohalvauksiin?

Meillä Suomessa rakastetaan laitteita jopa lapsellisella innokkuudella. Meillä on langattomia liittymiäkin eniten maailmassa väkilukuun nähden. Olemme hurmoksellisen hullaantuneita teknologiaan. Hullaantuminen tarkoittaa meillä myös mustavalkoisuutta. Älypuhelimet, tabletit, langattomat liittymät yms ovat meillä sataprosenttisen turvallisia, vaikka maailmalla asia on toisin. Maailmalla puhutaan jo järkevästä ja turvallisesta laitteiden käytöstä ja annetaan käytännön ohjeita suojautumiseen.

Siksi kannustan kaikkia suomalaislasten vanhempia tutustumaan erityisesti kännyköiden turvalliseen käyttöön ja opettamaan sen omalle jälkikasvulleen. Laitteet ovat hyviä renkejä turvallisesti käytettyinä. Niitä ei kannata kuitenkaan päästää herraksi.

Hyvää tietoa turvallisempaan teknologian käyttöön löytyy tietokirjailija Erja Tammisen nettisivuilta www.sahkoailmassa.fi. Sivuilta voi myös ladata ilmaiseksi sähköisen kirjan Langaton teknologia ja terveys.

Onnen äärellä: Uuden aika

Kun vajaa muutama vuosi sitten aloin blogata täällä Hidasta Elämää -sivustolla ja aloitin Onnen äärellä -blogini, olin sen teemasta todella innoissani. Olin joitain vuosia aiemmin alkanut kulkea onnellisuutta ja ylipäänsä elämäntaitoasioita pohtivaksi tyypiksi kriisin ja sen nostattaman muutoksen kautta. Joskus olin jopa kuvitellut, että en ikinä enää voisi olla onnellinen. Ei toisaalta ihme, sillä silloin jumitin tilanteessa. En osannut edes ajatella, että noihin epätoivoisiin fiilareihin juuttuminen johtui lähinnä tavastani käsitellä tapahtuneita asioita eikä lopulta niinkään itse tapahtumista. En halua syyttää itseäni, sillä silloin en osannut muuta. Minulla ei ollut työkaluja. Ego oli johtanut elämää sielun ollessa jossain hyvin syvällä uppeluksissa.

Tämän blogin alkuvaiheessa olin jo aikaa sitten havainnut, että kas, kyllä onnellinen olotila on hyvinkin mahdollinen. Halusin kuitenkin vielä muuttaa asioita lisää ja tulla ehkä jopa vain onnellisemmaksi, mutta en vielä ymmärtänyt sitä, miten tämä lopulta tulisi tapahtumaan. Olin kahminut käsiini kaikki mahdolliset onnellisuusteemaa käsitelleet kirjat, blogit ja lehtijutut. Ja voi pojat, oli vaihe, että kävin kursseja: logoterapiaa, traumaterapiaa, unelmia ja onnellisuutta, meditointia. Mitä vain, joka voisi työntää minua hitusen lähemmäs sitä, mitä kohti yritin (itseltäni tietämättä) päästä. Onnellisuus ja sen pohtiminen oli yksi lempipuuhistani. Käytännössä siis tiesin onnellisuudesta vaikka kuinka paljon, mutta jossain vaiheessa heräsin siihen, että jopa omastani mielestäni yritin liikaa. Homma alkoi mennä suorittamiseksi hyvistä aikeistani huolimatta.

Pitkin viime kevättä koin, että minulla oli totaalinen Writer’s Block koskien juuri tätä Onnen äärellä -blogiani. Yritin aika ajoin saada juttua aikaiseksi, mutta näyttö pysyi tyhjänä. Yhtäkkiä vaikutti siltä kuin minulla ei olisi ollut mitään sanottavaa aiheeseen liittyen. Oho! Se tuntui hämmentävältä. Ja vaikka kirjoitan työkseni ja päivittäin, tekstin tai ainakin inspiraation siihen on tultava sydämestä. Toki kattotiilistä tai verovinkeistä kirjoittaessa en koe samanlaista hekumaa kuin vaikkapa hyvinvointiasioita puidessani, mutta tiiliasioista kirjoittaessani viritän työmoodin päälle ja diggailen täysillä siitä, että olen niin onnekas, että saan tehdä töitä.

Lopullinen läpimurto tätä blogiani kohtaan tapahtui alkukesästä. Olin paahtanut syksystä lähtien täysillä ilman sen ihmeempiä lomia ja yhtäkkiä minulla oli aikaa pysähtyä. Asiat alkoivat rentoilun lomassa kirkastua, aivan kuin itsekseen. Vaikka usein käsittelen asioita juuri kirjoittamalla – siitähän blogini ovat saaneet alkunsa – niin huomasin, että kun pysähtyy itsensä kanssa vain olemaan niin johan myös alkaa tapahtua. Huomasin, että en ollut uhrannut lainkaan ajatuksia niin kovasti aiemmin mielessäni pyörineeseen onnellisuusteemaan. Minulla ei ollut enää tarvetta puhua asiasta eikä myöskään ollut tarvetta purkaa asiaa kirjoittamalla. Ei siksi, että elämästäni olisi yhtäkkiä tullut täydellistä, vaan siksi, että olin sisimmässäni alkanut tuntea, että onnellisuus on jotain, mikä vain on. Olin tavoittanut tämän fiiliksen joskus aiemminkin ja jopa kirjoittanut siitä, mutta nyt se oli jotenkin pysyvämpää. Se vain oli.

Näin jälkeenpäin en sano, että kurssit tai kirjat olisivat olleet turhia, eivät todellakaan. Mutta lähinnä tästä pääsin siihen oivallukseen, jonka järjellä tiesin, mutta nyt sen vasta syvällä oivalsin: ihminen ei voi muuttaa itseään pakolla. Muutoksen on tultava sisäisestä halusta eikä motiivina saa olla pakko tai toiset ihmiset, vaan todella se minä itse, se, joka on tässä kehossa. Ja vaikka järjellä jotain tietää, se ei vielä meitä muuta. Kun sitten itse aloin hellittää ja päästää irti pakosta, huomasin olevani yhä useammin siellä, jota kohti olin ponnistellut – onnellinen, zen, täynnä mielenrauhaa ja iloa ilman, että minun täytyi asiaa sen kummemmin miettiä tai yhtään sen eteen ponnistella.

Nytpä luotankin useimmiten siihen, että onnellisuus, mielenrauha, ilo ja monet muut positiiviset asiat vain kumpuavat sisältämme ja ne voivat olla normiolotilojamme ilman, että niitä sen kummemmin suunnittelemme. Ja vaikka asiat eivät mene aina niin kuin toivomme, voi silti luottaa ja uskoa siihen, että tapahtuu enemmän (omasta mielestämme) hyvää kuin huonoa. Todella voi olla onnellinen ilman suurempia syitä ja liki missä tahansa elämäntilanteessa.

Ja kaikista niistä lukemistani kirjoista ja kursseista huolimatta aion varmasti lukea ja kurssittautua vielä jatkossakin! Jokaisella meistä on omat reittimme tähän hetkeen, ja hyvä niin. Uskon vahvasti siihen, että olen juuri nyt siellä, missä minun kuuluukin olla. Toiset, kuten minä itse, näemmä menevät askeleen eteen ja joskus pari taakse. Elämä on matka ja me olemme täällä elämän harjoituskappaleina. Keskeneräisinä, mutta silti riittävinä. En edes usko, että ikinä tulen valmiiksi, mutta kun ajattelen, että olen riittävän valmis jo nyt, mutta halutessani voin tähdätä vielä korkeammalle tai syvemmälle, niin mikäs siinä. Asiat tapahtuvat juuri oikealla ajallaan, minulla ei ole kiire.

Kaikesta tästä johtuen on aika heittää iloiset heipat Onnen äärellä -blogille. Tästä eteenpäin jatkan sivustolla Elämän äärellä -blogini kanssa, joka käsittelee, no, sitä itseään eli elämää kaikissa sen muodoissa kokonaisvaltaisesta hyvinvointinäkökulmasta katsoen.

Tervetuloa jatkamaan matkaa kanssani, välillä soutaen, välillä huovaten. Olet tervetullut myös seuraamaan Vastaisku ankeudelle -blogiani, jonka löydät myös Facebookista.

Sielunsäteitä: Jokainen meistä kaipaa päämäärätöntä elämää

Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.

_________

Kuinka usein koet, että tekemisessäsi ei oikeastaan ole ”mitään järkeä”? Kuinka usein teet asioita vain huviksesi, ei-mistään-syystä? Kuinka usein ryhdyt toimintaan miettimättä ensin toiminnan päämäärää tai lopputulosta?

Tuntuu, että elämämme päämäärä-ähkyssä. Käymme töissä, jotta saamme rahaa(, menestystä ja niin edelleen). Menemme urheilemaan, että jaksamme paremmin töissä, laihdumme tai pysymme hyvässä kunnossa. Viemme lapset harrastuksiin, jotta he kehittyisivät. Lapset käyvät koulua ja saavat numeroita. Numeroilla edetään koulutuksessa, koulutuksella pyritään työelämään. Metsässä käymme poimimassa marjoja ja sieniä. Joskus myönnämme päämäärähakuisuuden, toisinaan emme.

Onnistumme tai epäonnistumme. Olemme hyviä tai huonoja. Usein päämäärän lopputulos tuo meille arvion.

Mutta entäpä jos tekisinkin joskus jotain vain ihan huvikseen, vailla ajatusta tekemisen hyödystä? Edellinen viikonloppu intuitiivisen energiaparantajan koulutuksessa Metsolan kartanossa Multialla elimme hetken lapsenkaltaista vapautta: täydellisessä flow’ssa, ihmettelimme päämäärättömästi ja koimme vapautta ajatuksista.

INTUITIIVINEN MAALAAMINEN. Maalasimme intuitiivisesti omat syntymämandalamme. Maalasimme siis ilman ajatusta, sillä ajatus, joka on egon työväline, estää intuition. Kun mieli on vapaa, olemme täydellisen vapaita. Maalasimme vapaina kaksi tuntia, ja se tuntui niin hyvältä, mmm, ettei sanotuksi saa. Ajatuksen ulottumattomissa tapahtuneen maalaamisen jälkeen tutkiskelimme yhdessä, mitä asioita maalauksista nousi. Siellä on tunteita, tuntemuksia ja oivalluksia, joiden äärelle ajatus ei olisi koskaan yltänyt.

TIETOINEN KÄVELY. Irrottauduimme ajatuksen ohjautuvuudesta myös tietoisen kävelyn avulla. Hitaasti, tunnustellen ja aistien annoimme yhteyden avautua luontoon ja sen viesteihin. Kuljimme sinne, minne jalat johtivat, pysähdyimme, kun tuntui siltä, tutkimme perhosta, vadelmaa, apilaa tai vettä lman kysymyksiä tai vaatimuksia, hyötysuhteita. Kirjasin kävelyn jälkeen muistikirjaani: ”- – – Jatkoin vadelman luo. Oi sitä värin kirkkautta ja muotojen täydellisyyttä. Kuinka paljon tarvitaankaan siihen, että vadelma osaa kasvaa vadelmaksi. Joka vuosi. Tuntui kuin vadelma olisi sanonut: ’Minussa on elinvoimaa, suurta informaatiota, joka siirtyy sinuun, kun syöt elävää, tuoretta ruokaa’.”

Jokainen meistä tarvitsee hetkittäin päämäärätöntä elämää kaiken tavoitteellisen tekemisen keskellä. Se avaa kanavia, joita emme etukäteen osaisi edes kuvitella, kun vain keskitymme suorittamaan. Se on vapautta, rauhaa ja täydellistä kokemista. Läsnäoloa.

Täydellinen vapaus ajatuksista tuntui rauhalta, oman sielun kohtaamiselta ja yhdistymiseltä kaikkeen, ilman rajoja. Jälkeenpäin tuntui kuin olisin tullut kokemuksesta ulos tiedon kanssa, että on olemassa jokin ”kollektiivinen tietoisuusverkko”, jossa kaikki tieto ja yhteydet ovat olemassa. Minun ei tarvitse yritää, suorittaa tai tavoittaa päämäärien kautta. Kaikki tarvittava tieto on käytettävissä, kun lakkaan antamasta ajatukselle ylivaltaa.

Huom, kiinnostuneille tiedoksi! Intuitiivisen parantamisen koulutus on energiahoitamisen opiskelua ja henkisen kasvun prosessi. Uudet ryhmät alkavat syksyllä Helsingissä ja Jyväskylässä. Lisätiedot heli.heiskanen(at)origonova.fi, www.heliheiskanen.fi

Resepti: Lehtikaali-kesäkurpitsakeitto

Loppukesä on kyllä raaka-aineiden suhteen niin ihanaa aikaa. Mulla kasvimaa notkuu toinen toistaan maukkaampia herkkuja ja harmittaa kun aika ei meinaa riittää niiden keräämiseen, säilömiseen ja syömiseen. Yksi helpommista terveyspommeista on lehtikaali. Sen huhutaan olevan nokkosen jälkeen ravintorikkain vihannes ja sen maku toimii loistavasti moniin ruokiin. Lehtikaali on mielestäni kaikista kaaleista myös helpoin kasvattaa. Tuholaiset eivät kajoa siihen niin helposti kuin muihin kaaleihin ja sen satoaika on kiitettävän pitkä. Lehtikaali kestää jopa syksyn ensipakkaset. Lehtikaalia voit myös säilöä kuivaamalla ja pakastamalla talven flunssa-aikojen varalle.

Lehtikaali on mitä parhain kuidun lähde, joten se tekee hyvää vatsalle ja koko suoliston toiminnalle. Se sisältää paljon vitamiineja, sekä antioksidantteja, jonka vuoksi se lisää vastustuskykyä. C-vitamiinia siinä on erityisen paljon, kuten myös silmien ja ihon hyvinvointia edistävää A-vitamiinia. Lehtikaali sisältää paljon rautaa, jonka vuoksi varsinkin kasvissyöjien kannattaisi sitä suosia. Lehtikaali sisältää myös paljon kalsiumia, joten se auttaa pitämään luuston kunnossa. Lehtikaalia löytyy nykyään hyvin myös kauppojen vihannesosastoilta. Eli sen lisääminen ruokavalioon onnistuu myös ilman omaa kasvimaata.

Tein tänään helpon ja todella herkullisen lehtikaali-kesäkurpitsakeiton. Kesäkurpitsasato on nyt parhaimmillaan ja se toikin keittoon ihanan paksun koostumuksen, ilman turhaa jauhosuurusta. Keitto oli sopivan täyttävää, mutta ei raskasta ja maku yllätti todella positiivisesti. Jos innostut kokeilemaan lehtikaalia enemmänkin, niin suosittelen kokeilemaan keiton lisäksi myös maailman helpointa lehtikaalilisuketta, jonka valmistin lehtikaalista ja savoykaalista.

Lehtikaali – kesäkurpitsakeitto

50 g voita

1 sipuli

1 purjo

8 – 10 lehtikaalin lehteä

½ kesäkurpitsa

4 kynttä valkosipulia

6 – 8 dl vettä

1 tl ruususuolaa

2 dl homogenoimatonta kuohukermaa (myös esim. paksu kookoskerma käy)

Tarjoiluun:

Persiljasilppua

Parmesan lastuja

Pilko sipuli ja purjosipuli ja paista ne voin kanssa kattilassa. Pese lehtikaalit ja riivi lehdet irti varsista. Silppua lehtikaalit, lisää ne sipulien joukkoon ja paista niitä hetki. Lisää pilkottu kesäkurpitsa sekä viipaloitu valkosipuli ja paista seosta vielä muutama minuutti. Lisää joukkoon vesi, sekä ruususuola ja anna keiton kiehua hiljalleen niin kauan kunnes kesäkurpitsat ovat pehmenneet. Lisää lopuksi kuohukerma ja soseuta keitto sauvasekoittimella. Tarkista lopuksi suola. Keittoa voit hauduttaa vielä matalalla lämmöllä niin pitkään kuin vain maltat, maku vain paranee pitkään hauduttamalla. Tarjoa keitto tuoreen persiljasilpun sekä parmesan lastujen kera!

Sielunsäteitä: Energiahoitamisen opiskelu on elämä pienoiskoossa

Heli Heiskanen kirjoittaa:

Aluksi toimit ulkoisten ohjeiden mukaan, noudatat sitä, mitä opettaja sanoo, kirjoissa lukee tai muut neuvovat. Vähitellen opettelet kuuntelemaan ja seuraamaan omaa sisäistä ääntäsi ja intuitiotasi yhä enemmän. Opit olemaan läsnä tässä hetkessä ilman jatkuvaa ajattelua ja suunnittelua. Alat luottamaan korkeampaan viisauteen ja johdatukseen. Lopetat elämän vastustamisen ja antaudut elämän virtaan. Löydät sisäisen rauhan ja ilon.

Vastuuton rakkaus

Pisimmät kesäpäivät ovat ohi. Monella myös loma. Lomalla käytän tavallista enemmän aikaa perheen, sukulaisten ja tuttavien kanssa. Siinä sivussa käynnistyy yksi jos toinenkin keskustelu. Ja kun keskustellaan, ollaan usein myös mieltä. Auringon ottamisesta, ruusujen leikkaamisesta, lasten kasvattamisesta, eväiden laadusta, politiikasta, lamasta, Big Brotherista tai eurosta. Onhan noita.

Pienenikin asia voi muuttua suureksi

Aiheen ei tarvitse olla elämän kokoinen, kun siitä saadaan aikaan pientä kinaa, argumenttiolympialaiset, jopa jyrähtelevä sanasota. Mielipiteet ja perustelut sinkoilevat ja tyypillisesti jokainen uskoo olevansa oikeassa. Ja jos kerran olen oikeassa, haluan, että muutkin ymmärtävät, miten asiat ovat. Miksi sitten haluan oman kantani kuuluviin ja muut mielellään samaan rintamaan?

Minä ja muiden ajatukset

Jos minulta kysytään, niin eihän kyse oikeastaan ole minusta. Omasta puolestani jokainen saa olla mitä mieltä haluaa. Haluan kuitenkin auttaa kavereita ymmärtämään asioiden oikean laidan. Koen, että olen jollain tavalla vastuussa heistä. Niin ainakin luulen ajattelevani. Lasteni suhteen koen toki erityistä vastuuta ja siksi olen valmis tekemään töitä sen eteen, että he ymmärtäisivät näkemykseni.

Miksi en sitten anna jokaisen olla vapaasti, mitä mieltä haluaa? No, eihän se ole minulta oikein, jos en auta toisia. Mielestäni teen palveluksen heille. Eikös se ole rakkautta, että kantaa kavereista vastuuta? Oikeastaan kyse on enemmän heistä, kuin itsestäni. Moni muistaa varmaan kuulleensa sanayhdistelmän “ajattelen sinun parastasi”.

Haastaisinko itseni?

Hmm – otetaanpa pieni aikalisä. Mistähän on oikeastaan kysymys? Haluan siis rakastaa ihmisiä ympärilläni ja pyrin toteuttamaan sitä mm. kantamalla heistä vastuuta. Kuinkahan nuo keskustelukaverini mahtavat tilanteen kokea? Kysymällä se selviää. Vastaukset kuvaavat jotain ihan muuta kuin ajattelin. ”Et arvosta minua”, ”pyrit pätemään”, ”toivon, että kuuntelisit” ja ”miksi sanoa mitään, kun sinä olet oikeassa”.

Tästä tulikin mielenkiintoinen yhtälö. Poikkeuksellisen rakentavan keskustelun päätteeksi todetaan, että minun tahtoni kantaa heistä vastuuta survoo helposti jalkoihinsa kaikkea sitä, mitä he minulta odottavat. He haluavat vapauden ajatella itselleen parhaiten sopivalla tavalla. He haluavat arvostusta, eivätkä avun tyrkyttämistä. Odottavat, että suhtaudun heihin myötatunnolla, riippumatta siitä, mitä ajattelevat. Itseasiassa he eivät halua, että kukaan muu yrittää kantaa heistä vastuuta. Haluavat itse olla vastuussa itsestään, riippumatta siitä ovatko lopulta oikeassa vai väärässä.

Vastuulla helposti varpaille

Keskeiseksi nousevat vapaus ja arvostus. Siinähän se. Yrittäessäni kantaa vastuuta, kävelen helposti joko vapauden tai arvostuksen varpaille, pahimmassa tapauksessa tönin kumoon molemmat. Jos en yrittäisi kantaa vastuuta, tulisi ehkä useammin kysyttyä heidän mielipiteitään, niiden taustoja tai kokemuksia. Ilman vastuun pyrkimystä, saattaisin kuunnella tarkemmin hölmöltäkin kuulostavia mielipiteitä.

Mitä voisin saada aikaiseksi oman näkemykseni selittelyn sijaan tehdyillä kysymyksillä? Ehkä uusia oivalluksia, asioiden katsomista uusista näkökulmista, itsestään selvyyksien haastamista tai rajoitteiden romuttumista. Mikä noiden kysymysten hyöty voisi olla hänelle ja itselleni? Millainen olisi arvostuksen ja vapauden kokemus?

Lopettamalla selitykset tunnustaisin itselleni, että myös oman hiekkalaatikkoni ulkopuolella voi olla elinkelpoisia näkemyksiä. Ilman ajatusta vastuusta tuskin kokisin pakonomaista tarvetta saada itselleni uskottavaa selitystä toisen henkilön näkemyksistä. Uskaltaisin aidosti sanoa ”Arvostan sinua, riippumatta siitä, ymmärränkö kaikissa tilanteissa miksi ajattelet niin kuin ajattelet”. Ymmärtäisin, että en voi ajatella toisen henkilön parasta häntä kuulematta.

Kun tästä näkökulmasta katselee rakkautta ja tarvetta kantaa toisista vastuuta, tulee selväksi, että ne eivät oikein sovi samaan koppaan. Jos haluaa laajentaa keskustelua, voi kysyä, missä määrin rakkaus yleensä on vastuuta toisista. Entä, missä määrin se on kykyä jakaa (itsestään vastuussa oleville) vapautta ja arvostusta.

Miten edellä olevat asiat toteutuisivat, jos kantaisin vastuuta ensisijaisesti itsestäni? Toki teemme itsestään selvyyden ja pelastamme kenet tahansa avannosta. Jos mahdollista, autamme mielellämme ketä tahansa, joka apua pyytää. Kyse on enempi tilanteista, joissa haluamme olla vastuussa vastoin henkilön itsensä tahtoa.

Olisiko minun helpompi olla myötätuntoinen ja arvostava, jos en kokisi olevani vastuussa itsestään vastuullisista ihmisistä? Vai onko niin, että haluni kantaa toisista vastuuta ilmentää ensisiaisesti pelkoa kohtata itseni? Pelkoa siitä, että koen itseni huonoksi, jos toinen henkilö, esimerkiksi läheinen, pääsee kohtaamaan vapautensa, omien valintojensa seurausten molemmat puolet.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Tähtihaastattelussa Kirsi Ranto

Heippa Kirsi!

Ensinnäkin suunnaton kiitos, että ehdit jakaa kanssamme pari ajatusta. Miksi halusin kysyä sinulta pari sanaa on puhtaasti se, kuinka sinä säteilet hyvää oloa ja raikasta tunnetta. Läsnäolosi on suorastaan häkellyttävää ja varmasti jokaisen silmään tarttuvaa. Et ole pelkästään kaunis, vaan myös sisäisesti hehkuva nainen. Tämän takia sinua on varmasti meillä kaikilla syytä kuunnella, mikäli haluamme kokonaisvaltaisesti säkenöivän olemuksen.

Eli lyhyesti, kiitos Kirsi!

Sitten asiaan.

Tummennetut kohdat ovat allekirjoittaneen, tummentamattomat Kirsin ajatuksia.

Näyttäisi siltä, että olet kohtuullisen ahkera touhuilemaan erilaisissa projekteissa. Monesti meillä tuppaa kiireessä unohtumaan oma hyvinvointimme.

Kuinka sinä pysyt hyvällä fiiliksellä samalla, kun työskentelet?

Pyrkimällä tekemään vain niitä asioita, jotka tuntuvat sydämessä saakka oikealta. Eli olemalla uskollinen omalle sydämenäänelleni.

Miltä näyttää Kirsi Rannon ruokavalio? Mistä löytyy sinulle sopiva ravinto?

Viime vuosina olen suosinut yhä enenevässä määrin luomuruokaa. Liha, kala ja kana jäivät ruokavaliosta pois neljä vuotta sitten, enkä ole alkoholiakaan sen jälkeen nauttinut. Sen jälkeen kun aloin ymmärtää, että kaikki elämä on energiaa ja värähtelyä ja aloin seuraamaan jokapäiväisessä elämässäni omia energiatasojeni vaihteluita, opin myös lukemaan mikä kohottaa energioitani ja hyvää oloa, ja mikä puolestaan madaltaa niitä. Ruoka on merkittävä osa hyvää oloa, joten tänä päivänä olen jo aika tietoinen syöjä. Tosin en kuitenkaan mikään tiukkis. Jos tekee mieli syödä sunnuntaina pitsaa, niin sen kyllä teen, ei se maailmaani kaada. Mutta arkirutiineissa yritän pitää yllä puhdasta, simppeliä ruokavaliota ja juoda paljon vettä. Olen myös intohimoinen raakasuklaan nauttija. Kehoa kuunnellen keho ja mieli pysyy tyytyväisenä.

Entäpä sitten liike puoli? Miten huollat ja pidät kehoasi kunnossa?

Rakastan tehdä reippaita kävelylenkkejä metsässä, ja tänä keväänä olen opetellut myös juoksemaan, ja hoitamaan myös lihaskuntoa, joka oli pitkään katkolla, kun muut asiat tuntuivat elämässä tärkeämmiltä. Lempeät joogamaiset venyttelyt ja meditaatio ovat puolestaan näytelleet isoa osaa elämääni ja kehonhuoltoani viimeiset vuodet. Riittävä unensaanti on myös erittäin tärkeää kehon huollossa, jaksamisessa ja mielen vireydessä.

Kuinka pidät mielestä ja sydämestäsi huolta?

Paras keino on elää kokonaisvaltaisesti niin, että voi sanoa elävänsä joka hetki unelmiensa elämää. Uskon, että tässä ajassa yhä useampaa kutsutaan omalle sydämenpolulle; kuuntelemaan, elääkö todella sellaista elämää mikä tuntuu omalta ja itselle rakkaalta, vai kulkeeko jonkun toisen saappaissa. Kun elää elämäänsä niin, että siitä on itselle iloa, se tuottaa eniten iloa ja inspiraatiota myös muille ihmisille, ja myös sairaudet ja stressi pysyvät loitolla. Meditaatio ja muut henkiset harjoitukset, sekä itseni kuuntelu ovat olleet minulle avaintekijöitä onnelliseen ja tasapainoiseen elämään.

Oletan, että reissaat paljon työsi puolesta. Kuinka pidät liikkeestä huolimatta, omasta liikkeestäsi ja soljuvuudestasi huolta? Onko haasteellista löytää siihen aikaa ja energiaa?

Tällä hetkellä en reissaa mitenkään hirveän paljon, koska keskityn pääosin lokakuussa ilmestyvän kirjani kirjoittamiseen. Tänä aikana olen rajoittanut reissut päiväreissuiksi muutamia ulkomaanmatkoja lukuunottamatta. Kehoni – ja enkelini – ovat sen verran herkkiä reagoimaan, että ne kyllä kertovat heti, jos jossain lähden vetämään överiksi tai löysäilen. On tärkeää pitää yllä tasapainoa liikkumisen ja levon välillä, ja pitää omia sydänpäiviä tasaisin väliajoin.

Mikä on suhteesi luontoon?

Luonto on ollut minulle pikkutytöstä lähtien henki ja elämä. Se on voimavarani ja paras olkapääni ja kuuntelijani. Metsän hengiltä saan paljon ohjeita ja uusia inspiraatioita, ja meri puolestaan tyynnyttää sieluni ja sydämeni aina perinpohjaisesti. Nautin tuulesta kasvoillani ja auringosta ihollani. Ei ole väliä millainen ilma ulkona on, kaikella on oma rytminsä, jota yritän joka päivä oppia kunnioittamaan lisää.

Sanomattakin selvää näyttäisi olevan se, että seuraat sydämesi ja syvimmän olemuksesi polkua. Ketkä vielä eivät ole sitä löytäneet, niin minkälaisia vinkkejä antaisit, kuinka sitä lähteä etsimään?

Hengitä tietoisesti, ota aikaa lähteä yksin vaikka metsään kävelylle, ja anna itsellesi lupa ajatella, että kaikki on mahdollista! Todellisuudessa ainoa mikä meitä rajoittaa, on mieli. Mutta jos uskaltaa kuunnella niitä pieniä viestejä, joita sydän yrittää meille viestittää, niin portit avautuvat. Kun ymmärtää, että ei ole minkään eikä kenenkään uhri, ja että olemme itse vastuussa joka ainoasta valinnasta elämästämme, voimme kokea suunnatonta vapautta. Se tarkoittaa samalla sitä, että meillä on myöskin valinnan avaimet tulevaisuuteen omissa käsissämme. Mistä sitten tietää mitä valintoja tehdä? Jos vaakakupissa on kaksi eri vaihtoehtoa, niin voi kysyä itseltään, että kumpi näistä palvelee pelkoa ja kumpi rakkautta? Kummastako minulle tulee ihana ja kevyt olo, kumpi taas vetää omaa energiaa alaspäin? Sydämessä meillä jokaisella on kaikki vastaukset ja viisaus jo valmiiksi meitä odottamassa. Mitään vastausta ei tarvitse hakea ulkopuolelta, vaan meissä on kaikki. Tärkeintä on uskaltaa raottaa oman sydämensä ovea. Ja kun sen tekee, niin eteen avautuu huikean ihana seikkailu ja voit enää vain ihmetellä, että miksi et tehnyt tätä aiemmin! Ole se valo joka olet!

Suuri kiitos! Lämmintä, antoisaa ja elämän avartavaa kesäseikkailua. Kuten myös sinulle, joka jaoit tämän hetken kanssamme.

Kun hyppäät veteen se jäätelö kädessä, niin tiedä mihin hyppäät, jotta pääset vielä takaisin rannalle antamaan rakkaallesi suudelman.

Antoisaa kesää!

Kuvat: www.shawnreeder.com

Nautinnon lähteitä

Teksti: Katja Pellikka-Mikkonen

Kirjoittaminen on minun henkireikäni, paineiden purkukeino, tapa käsitellä monenlaisia asioita. Tanssi ja voimistelu antavat minulle hyvän fiiliksen. Kehon avulla tahtoisin kertoa tarinoita – niitä on monta sisälläni – mutta tarvitsen vielä enemmän rohkeutta heittäytyä. Yksi haaveeni olisi harrastaa teatteria ja oppia sitä myöten heittäytymään erilaisiin rooleihin. Olikohan tässä nyt liiallista draaman halua?

Vaikka tykkäänkin kirjoittaa, niin aina se ei ole helppoa. Usein haudon aihetta päässäni tietyn ajan, jonka jälkeen laittelen yksittäisiä sanoja ja lauseita tyhjälle pohjalle. Joskus aihe koontuu siitä hyvinkin nopeasti, joskus se vaatii monta hahmotelmaa ennen kuin olen tyytyväinen. Näihin kirjoituksiin suhtautumiseni on luonteva ja nämä syntyvät omasta halusta jakaa jokin teema. Mutta koulutehtävien suhteen asia ei olekaan niin selvä. Koen niiden kohdalla enemmän paineita sen suhteen, että ne pitäisi osata kirjoittaa ”oikein”. Asettelut, kielelliset seikat ja faktojen sisäistäminen päähän. Ja koska aikaa on toisinaan vähemmän kuin mitä saan niille annettua, niin tehtävää palauttaessa minulla velloo sellainen olo, että teksti ei ole vielä valmis. Totta kai haluan, että nämäkin tekstini olisivat monelta seikaltaan moitteettomat, mutta fiilis on loppujen lopuksi tärkein lähetys hetkellä. Se tunne, että olen saanut koottua sen mitä halusinkin sanoa.

Sitten tanssi ja voimistelu. Syrjälän Teemu on kirjoittanut jossain tekstissään tanssista ja siitä nauttimisesta. Jäin pohtimaan sitä itseni kohdalla. Kehon liikkeillä ja musiikilla on minuun suuri vaikutus. Showtanssi tuo minulle hyvää oloa, saan vahvistaa erilaisin liikkein kehoani, kokea erilaisia rytmejä ja ennen kaikkea pitää hauskaa. Voimistelulliset, virtaavat liikkeet saavat minussa aikaan erilaisen tunteen. Se on sieluani rauhoittavaa ja eheyttävää, se on syvien tunteiden häivähdyksiä. Olipas runollista, mutta antaessani sydämen mennä niihin liikkeisiin mukaan, koen syvää mielihyvää.

Ongelma vain on se, että toinen ääni sisälläni (saattaa niitä olla enemmänkin kuin yksi) kertoo minulle, että voidakseni ilmentää jotain ulos, minun pitäisi osata teknillisesti paremmin (niin tanssin kuin kirjoittamisenkin suhteen). Haluan kyllä kehittyä ja se on myös tavoitteeni, joka tietysti vaatii ärsyyntyneitäkin hetkiä. Mutta seinä tulee vastaan siinä, että odotan itseltäni enemmän – odotan ammattitanssija tasoa, johon eivät rahkeet missään muodossa edes riitä (saati edes itsekurini). Ikään kuin en saisi nauttia täysillä, koska siihen ei ole syytä tällaisella ”amatöörimaisuudella”. Onko siis ihme, että jossain kohti hiertää.

Taivas, miten hölmöä, jos ei nauti tekemisistään vain siksi ettei osaa tarpeeksi. Siinähän se kaiken tärkein olemus onkin – nauttimisessa. Tärkeintä olisi kuitenkin se, että tekee niillä taidoilla millä osaa, kunhan vain saa siitä ilon. Ja kyllähän minä hyvin usein nautinkin, enemmän nautin kuin säälittelen itseäni. Niinä joinakin harmaina iltoina tuo kimeä ääni päässäni vain kuiskii. Ja koska uskon, että minulla saattaa olla joku kohtalotoveri (voin olla väärässäkin) – olipa kyse mistä lajista tahansa – niin siksi kirjoitin tämän kirjoituksen. Juuri viimeistellessäni tätä juttua, törmäsin kohtalon sanelemana Positiivareiden aamiaisessa kohtaan, missä mainittiin asioita, joihin antaa itselleen lupa. Haluan jakaa ne kaikkien teidän kesken, jotka koette ne hyödylliseksi. Näistä on hyötyä ainakin minun toiselle äänelleni.

Anna itsellesi lupa yrittää, epäonnistua, pyytää apua tai ohjausta, tehdä virheitä, näyttää hölmöltä, haluta sitä mitä todella haluat, epäillä ja siltikin yrittää, hämmästyttää epäilijäsi, loistaa ja onnistua.

Mitä on menestys?

Yhteiskuntiemme menestystä mitataan pääasiassa tuotannon ja kulutuksen määrällä. Markkinoiden kasvu mielletään edistymisen synonyymiksi. Kulutuksen mahdollisimman suuri määrä on kuitenkin eri asia kuin parantuva elämänlaatu. Esimerkiksi stressin kokeminen on voimakkainta juuri niissä maissa, joissa tuotannon ja kulutuksen määrä on suuri. Voiko lisääntyvä stressi olla edistymisen osoitus?

Tuotannon ja kulutuksen määrää indikoivan bruttokansantuotteen muutos tarjoaa objektiivisen, mutta kapean arviointinäkökulman edistymiselle tai taantumiselle. Se osoittaa yksinomaan markkinoiden volyymia. Se ei huomioi sosiaalisessa hyvinvoinnissa, inhimillisessä pääomassa tai luonnonvarojen käytössä tapahtuvia muutoksia. Elämänlaatu on pääasiassa henkilökohtainen subjektiivinen tulkinta ja tuntuma omasta elämänkulusta. Olisiko tuotannon ja kulutuksen määrän sijasta elämänlaadun parantuminen tai koettu onnellisuus miellettävä menestymisen osoitukseksi?

Ihmisyhteisöjen edistymistä kokonaisvaltaisesti arvioitaessa on havaittu, että globaalilla tasolla huippupiste oli vuonna 1978. Tämän jälkeen tuotannon ja kulutuksen kasvun yhteiskunnille aiheuttamat haitat ovat olleet keskimäärin suurempia kuin saavutetut hyödyt. Paljastuuko kuvittelemamme edistys kriittisesti tarkasteltaessa taantumiseksi? Esimerkiksi ylensyönti aiheuttaa maailmassamme nykyään enemmän ennenaikaisia kuolemia kuin ruoan puute. Ja ympäristön saastumisen kustannukset huomioitaessa talouden kasvu on useilla alueilla ollut jo pitkään negatiivista. Voiko talousjärjestelmämme olla koskaan uskottava ja luottamusta herättävä jos sitä ei sidota maapallon rajalliseen kantokykyyn?

Jokainen suomalainen on olemukseltaan kuluttajakansalainen. Tuotanto- ja kulutus on keskeinen osa nykyistä yhteiskuntaamme halusimme tai emme. Tarvitsemme materiaalista vaurautta hyvän elämän saavuttamiseksi ainakin perustarpeidemme – ruoan, juoman ja suojan – osalta. Materiaalisten ja henkisempien tarpeiden yhteistarkastelussa on löydettävissä raja, jonka jälkeen koettu onnellisuus ei enää juuri lisäänny käytettävissä olevan rahamäärän lisääntyessä. Pitäisikö tämä raja pyrkiä tunnistamaan, jottemme läkähdy juostessamme kovempaa ja kovempaa silti saavuttamatta sitä mitä tavoittelemme?

Yhdysvalloissa kansalaisten kokema onnellisuus lisääntyy tulojen kasvaessa. Mutta kotitalouden tulojen saavuttaessa 4800 euroa kuukaudessa (tyypillisesti 2400 euroa työssäkävijää kohden) onnellisuuden kokeminen saavuttaa katon. Tämän jälkeen lisätuloista ei ole enää hyötyä onnellisuuden näkökulmasta. Mitä on se edistys, jonka saavuttamiseen viisaan ihmisen kannattaa ainutkertaisen elämänsä päivät uhrata tämän rajan ylittymisen jälkeen?

Entä olisiko menestymistä arvioitava koko maailman mittakaavassa sillä globaali talous liittää meidät joka päivä maailmanlaajuisiin vaikutusten ketjuihin? Ja olisiko kansakuntien menestys pohjimmiltaan huono-osaisuuden vähyyttä? Jos haluaisimme ja osaisimme tasata maailmassamme olevat tuloerot vuoden 2050 väestöennustetta vastaavalle vajaan 10 miljardin ihmisen tasolle, olisi maailman bruttokansantuote noin 5 500 euroa vuodessa jokaista maapallon asukasta kohden nykyisellä talouden volyymilla. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että köyhyyttä ei enää juuri planeetallamme olisi, mutta toisaalta meidän suomalaisten tulisi pärjätä noin viisi kertaa nykyistä pienemmällä bruttokansantuotteella. Mahdotonta, mutta välttämätöntä rajallisella maapallolla, jonka jaamme joka päivä yhä useamman ihmisen kesken?

Usein ne, jotka kaipaavat rakkautta eniten, antavat sitä vähiten – Anna itsellesi mahdollisuus kesärakkauteen

Kesä on tässä ja nyt. Lämpö on käsillämme, kuumuus ihollamme. Elämä tuppaa olemaan yleensä sellaista, ettei mikään mene niinkuin suunnittelemme. Tämä on ainakin itselläni ollut teemana kevään ajan. Kaikkien muutoksien ja ihmeellisyyksien keskellä on hyvä yrittää pysyä kuitenkin omassa keskuksessaan, omassa sydämessään. Kesä varsinkin on muutosten ja kaavojen rikkomisten aikaa. Uudistumisen ja latautumisen mahdollisuus.

Oletpa nainen tai mies, niin tämä on sinulle.

Katso kättäsi. Minäkin kurkkaan omaani. Päivän tanssien jälkeen se näyttää päässäni luultavasti isommalta, kuin se oikeastaan onkaan. Mutta hyvältä se näyttää joka tapauksessa. Miltä sinun kätesi näytti? Tarkoitus ei ole määritellä hyvää missään määrin. Jokainen tehköön sen itse, omilla kriteereillään.

Hyvin useasti meidän kriteerimme eivät täytä omia vaatimuksiamme, riippumatta siitä, kuinka täydellisiä me olemmekaan. Kesä saa sen kulminoitumaan. Vaatteita haluttaisi pitää vähemmän, kuin talven kylmyyksissä, mutta mieli pistää vastaan helposti. En ole sen arvoinen, en ole tarpeeksi kaunis/komea.

Kosketa vatsaasi. Minäkin hivelen omaani juuri syödyn illallisen jälkeen. Mahottoman sileä, just niinkuin vauvalla. Täydellinen. Mieti, huomenna kun paistaa aurinko, haluaisitko ulkoiluttaa mahaasi lämpöisessä paisteessa? Mikä estää? Toivottavasti ei ainakaan mielesi. Sinä olet täydellinen.

Vaikka käytän kehokuvauksia tässä ajatuksenvirtatekstissä, kyse on suuremmasta. Kyse on itsensä hyväksymisestä ja sen vaikutuksista meidän mieleemme ja sitä kautta koko olemukseemme. Kuinka näemme itsemme maailmassa, kuinka toteutamme toimijamme, kuinka annamme rakkautta läheisillemme. Kuinka rakkaus itseä kohtaan, tai sen uupuminen voi estää kokonaisen olomme kukkaan puhkeamisen. Kuinka elämämme rakkaus voi olla kulman takana, mutta sisällä pitämämme olomme ei koskaan tavoita vastakkaista kaikua, jota niin kovasti kaipaamme.

Helposti rakkaus itseä kohtaan katsotaan ja koetaan tavalla, joka ei välttämättä ole millään tavalla sidoksissa omahyväisyyteen tai itsekkyyteen, vaikka sen mielikuvan se helposti synnyttääkin. Rakasta itseäsi, ennen kuin rakastat muita, puhutaan ympäri maailmaa eri traditioissa. Rakasta kehoasi, rakasta mieltäsi, rakasta koko kokonaisuuttasi, jotta voidaan myös vastaanottaa noita samoja tuntemuksia.

Kesä on siihen hyvää aikaa. Rutiinit vaihtuvat ja heitämme vapaalle. Panostetaan itseemme, syödään hyvin, juodaan enemmän laadukasta, kokeillaan rikkoa kaavoja, jotka eivät välttämättä tue meitä ihmisenä kasvuun. Usein eniten rakkautta kaipaavat sitä vähiten antavat. Annetaan itsellemme mahdollisuus kesärakkauteen, varsinkin siihen tärkeimpään henkilöön. Tyyppiin, joka katsoo raakajäätelö kädessä sieltä peilistä. Tyyppiin, joka hypätessään sinne veteen, tietää mitä tekee ja varmistuu siitä, että pääsee vielä rannalle halaamaan rakastaan.

Rakastetaan ja kasvetaan.

Halataan kun tavataan! Hyvää kesää, ystävä hyvä <3

Miehen tie: Rehellisyys toisille

Voinko olla rehellinen toisille jos en ole sitä itselleni? Edes itsestäni?

Rehellisyys toisille on rehellisyyttä minusta, kokemuksestani ja tekemisestäni. Olemisestani, mielipiteistäni ja sydämestäni. Se on niin sisäpuolella kuin ulkopuolella tapahtuvan tarkistamista sydämessäni. Siellä missä on hyväksyntä, tuomitsemattomuus ja empatia. Siellä missä rehellisyys on mahdollista.

Naurahdin kun ryhdyin kirjoittamaan, että rehellisyys itselle on helppoa. Sitä se ei useinkaan ole. Rehellisyys kuitenkin asetetaan erilaiseen koetukseen kun haluamme olla sitä toisille. Rehellisyys toiselle edellyttää usein vahvaa selkeyttä itsestä ja samalla kykyä olla läsnä ja avoin kokemuksille joita toinen ihminen meissä herättää.

Minulle on usein ollut vaikeaa kertoa oma mielipiteeni silloin kun olen ollut eri mieltä. Vielä vaikeampaa on ollut kertoa mielipide rehellisenä ja avoimena siitä, että se on vain mielipide. Sitäkin vaikeampaa on ollut kertoa mielipide ja kohdata kyseenalaistusta. Tai seurata kuinka mielipiteeni hyväksyvästä luonteestaan huolimatta avaa toiselle mahdollisuuden tarkastella omaa rehellisyyttään. Rehellisyys on rohkeutta olla totta, eikä se aina ole helppoa.

Rehellisyys toisille on myös rehellisyyttä hetkistä joina ei ollut rehellinen. Se on avoimmuutta omista tuntemuksista, tulkinnoista ja kokemuksista – sillä hetkellä kun niistä on kykenevä olemaan rehellinen itselleen.

Mikä rehellisenä olemisesta tekee niin vaikeaa? No pelkopa tietysti – sen lisäksi ettemme aina näe edes omaa kokemustamme selkeästi. Emme kerro mielipiteitämme koska pelkäämme niiden saavan osakseen paheksuntaa. Tai pelkäämme niiden saavan toisen paheksumaan meitä. Usein emme kerro toiselle tai edes itsellemme mitä koemme koska pelkäämme, ettei toinen pidä meistä sen jälkeen. Emme luota intuitioon tai omiin tuntemuksiimme, saatika, että kertoisimme niistä toisille, koska pelkäämme seuraamuksia.

Jokin aika sitten minun oli todella vaikea olla rehellinen. Avata suuni ja kertoa rakkaalle ihmiselle jotain sellaista jonka seurauksena hän voisi kokea etten välitä hänestä. Tai, ettei häne enää pitäisi minusta. Itseasiassa, minun on joka päivä vaikea tehdä niin. Olla oma itseni hänen, tai kenen tahansa seurassa ja uskaltaa puhua, tuntea, ajatella, liikkua ja elää.

Uskallatko sinä nauraa kun rakastelet? Tai itkeä? Moni ei uskalla vaikka se jos joku on rakkautta. Uskallatko jakaa unelmasi? Moni ei uskalla ja niin yhteiset kuin omat unelmat jäävät unholaan. Uskallatko kertoa esimiehellesi miltä tuntuu olla hänen alaisensa? Moni ei vaikka hän ehkää toivoo jonkun kertovan miten hän on onnistunut. Uskallatko haluta asioita jotka inspiroivat? Moni ei koska joku saattaisi kyseenalaistaa ja se sattuisi. Uskallatko kysyä kun haluat tietää? Moni ei vaikka juuri silloin kasvaisimme yhdessä. Uskallatko olla sinä toiselle? Moni ei uskalla vaikka juuri se antaisi toisellekin mahdollisuuden olla oma itsensä. Rohkaisisi rehellisyyteen, rohkaisisi olemaan totta.

“Seison tässä paikallani, tulematta sinuun. Katsoen minua rehellisesti, olen sinulle se mikä olen. Kaikkena sinä mitä olen. Kaikesta siitä mitä olen. Jotta sinunkin olisi helpompi olla.”

Rehellisesti, aaro