Naisen sydän: Läsnäolo lääkkeeksi turvattomuuteen

Ihmiset kiintyvät ja kiinnittyvät toisiinsa, erityisesti läheisissä ihmissuhteissa. Buddha totesi aikoinaan kiinnittymisen olevan kärsimyksen edellytys. Henkiset suuntaukset ja opit kehottavat opettelemaan kiinnipitämättömyyden taitoa sekä suhteessa omaan itseen että suhteessa toisiin. Miksi kiinnipitämättömyys on monelle kuitenkin ylivoimaisen vaikeaa?

Läheisiin ihmisiin kiinnittyminen on syvällä ihmispsyykeessä. Kiintymyssuhdeteoria on ollut tärkeä tutkimuskohde 1960-luvulta alkaen, ja on siitä asti ollut merkittävä osa ihmisen kehityskulun ja persoonallisuuden tutkimusta. Voimakas äitiin tai toiseen läheiseen hoitohahmoon kiinnittyminen on vastasyntyneelle elinehto. Ilman hoitajaa jokainen meistä olisi kuollut dramaattisen nopeasti. Lapsuudessa omaksuttu kiintymyssuhde vaikuttaa läpi elämän aivojen hermostollisiin yhteyksiin, tapaan ymmärtää maailma, tunteisiin ja sosiaaliseen elämään. Lapsen ja äidin (läheisimmän hoitajan) välinen vuorovaikutus johtaa lapsuudessa sisäistettyihin mielen toimintamalleihin. Nämä mallit jäsentävät ajatteluamme, tunteitamme ja käyttäytymistämme myös kaikissa myöhemmissä ihmissuhteissa. Ne vaikuttavat siihen kuinka hyvin osaamme säädellä tunteita sekä siihen minkälaisena koemme itsemme.

Turvallisesti kiintynyt lapsi luottaa siihen, että vanhempi vastaa hänen tarpeidensa ilmaisuun. Suhdetta kuvaa varmuus, läheisyyden tuottama turva ja luottamus. Lapsi uskaltaa tutkia ympäröivää vierasta maailmaa, sillä hän tietää voivansa tarpeen vaatiessa hakea vanhemmaltaan turvaa. Lapsesta kehittyy itsenäinen ja itsevarma, maailmaan sekä toisiin ihmisiin luottava aikuinen.

Välttelevästi kiintynyt lapsi käsittelee tunteitaan itsekseen, koska hän on oppinut ettei vanhempi vastaa hänen läheisyytensä tai riippuvuutensa tarpeeseen. Lapsi on epävarma vanhemman aikomuksista eikä luota vanhemman läsnäoloon. Lapsesta kehittyy aikuinen joka on oppinut välttelemään läheisyyttä ja pärjäämään omillaan.

Ristiriitaisesti kiintyneellä lapsella on voimakas tarve läheisyyteen, mutta suuri pelko torjuntaa kohtaan. Vanhempi on herkkätunteinen mutta ennakoimaton ja vastaa lapsen viesteihin usein vain silloin kun hänelle itselleen sopii. Lapsi ei pysty hallitsemaan vuorovaikutusta eikä opi luottamaan omiin kykyihinsä. Lapsesta kehittyy aikuinen, joka takertuu läheisyyteen ja pelkää hylätyksi tuloa.

Jäsentymättömästi kiinnittyneiden lasten vuorovaikutus suhteessa vanhempiin perustuu pitkälti pelkoon. Lapsi joutuu usein kokemaan jonkinasteista pahoinpitelyä tai hyväksikäyttöä. Pelottava vanhempi asettaa lapsen ratkaisemattomaan ongelmaan, jota psykologisessa kirjallisuudessa kutsutaan ‘peloksi ilman ratkaisua’. Vanhempi on lapselle sekä turvan että pelon lähde. Mitä enemmän vanhemman läsnäolo lasta pelottaa, sitä suurempi tarve lapsella on myös hakea turvaa vanhemmaltaan. Jäsentämätön kiintymystyyli johtaa usein vakaviin psyykkisiin ongelmiin.

Aikuisuuden romanttiset rakkaussuhteet heijastavat lapsuudessa omaksuttuja kiintymystyylejä. Jokainen taantuu ajoittain läheisissä parisuhteissa lapsen kaltaiseksi. Varhaisiän kiintymysmallit vaikuttavat tutkimuksien valossa vakailta ja melko pysyviltä sisäisiltä rakenteilta. Ihmiset kiinnittyvät puolisoihinsa pitkälti lapsuudessa omaksuttujen mallien mukaisesti; turvallisesti, välttelevästi, takertuvasti tai pelokkaasti.

Tuskin mikään käyttäytymisen muoto liittyy niin voimakkaisiin tunteisiin kuin kiintymykseen pohjautuva käyttäytyminen. Koemme hyvin voimakkaita tunteita kiintymyssuhteissamme: turvallisuutta ja iloa kun rakkaamme on läsnä, ahdistuneisuutta tai vihaa kun kiintymyksen kohteesta joutuu eroamaan, ja surua ja masennusta kun kiintymyksen kohteen menettää. Sisäistetyt kiintymysmallit saavat meidät näkemään ympäröivän todellisuuden ei sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme. Kuten radio, joka on viritetty vastaanottamaan tiettyä taajuutta, mekin kiinnitämme huomiomme ja tulkitsemme tilanteita parisuhteissamme oman taajuutemme mukaisesti. Varhainen vuorovaikutus ensisijaisen läheisyyden kohteen kanssa on vaikuttanut sekä tapaamme kiintyä toisiin ihmisiin että sisäistettyihin käsityksiin itsestämme rakastettuina tai ei-rakastettuina sekä kiintymyksen kohteesta ja maailmasta luotettavana tai ei-luotettavana.

Sisäistetyt kiintymysmallit ovat kuin väritetyt lasit, joiden läpi katsomme maailmaa. Muodostumisensa jälkeen mallit vaikuttavat lähinnä alitajuisesti ja niillä on taipumus vahvistaa itseään tulevissa ihmissuhteissa toistuvien tunnetilojen, ajatusrakenteiden ja toiminnan kautta. Jos näistä sisäisistä rakenteista ei tule tietoiseksi, niiden muuttaminen voi olla äärimmäisen vaikeaa tai jopa mahdotonta. Edessä on silloin helposti lisää tuttua draamaa, pettymyksiä ja vaikeuksia luoda aidosti tyydyttäviä ja läheisiä ihmissuhteita.

Osa ihmisistä oppii ylittämään lapsuuden vuorovaikutuksessa omaksutun turvattomuuden ja toisiin ihmisiin kohdistuvan luottamuksen puutteen. Syvempi itseymmärrys ja uudet tukevat ihmissuhdekokemukest voivat muokata kiintymystyyliä turvallisemmaksi aikuisiällä. Syvien rakenteiden muuttaminen vaatii vanhoista malleista poisoppimista samalla kun uudet tilanteet ja kokemukset vahvistavat uusien lähestymistapojen oppimisen. Tietoinen ja hyväksyvä läsnäolo (mindfulness) on yksi tapa, jolla tällaista uutta itse-tietoisuutta voi kehittää.

Aivojen magneettikuvaustutkimukset osoittavat että mindfulness-meditaatio muuttaa aivojen rakennetta ja toimintaa. Läsnäoloharjoitusten on huomattu mm. vahvistavan niitä alueita aivoissa, jotka ovat yhteydessä terveeseen, turvalliseen kiintymykseen. Hyväksyvän läsnäolon kautta on mahdollista rakentaa turvallinen kiintymyssuhde ensisijaisesti omaan itseen; olemalla läsnä tietoisesti ja myötätuntoisesti omalle joka hetkessä tapahtuvalle kokemukselleen. Omalle itselleen läsnäoleminen on tapa tulla omaksi parhaaksi ystäväksi. Se tarkoittaa kykyä olla avoimesti ja tuomitsematta läsnä oman sisäisen lapsen tarpeille ja tunteille (eli niille kaikista varhaisimmille ja syvimmille tunnekokemuksille ja -reaktioille). Kun oma sisäinen lapsi kokee olonsa rakastetuksi ja turvalliseksi, se antaa tilaa kiinnittää eri tavalla huomiota myös toisten ihmisten tarpeisiin ja tunteisiin.

Ennen kuin oppii kiinnipitämättömyyden jalon taidon, on opittava kiintymään turvallisesti ja luottamaan toisiin ihmisiin. Turvalliselta pohjalta on huomattavasti helpompi kulkea Buddhan jalanjäljissä.

Miehen tie: Rehellisyys itseään kohtaan

aaro_blogi

Ei se ole helppoa sanoa ääneen sitä kaikkea. Sitä, että on tehnyt virheitä. Että on pettänyt, valehdellut, loukannut, huijannut, manipuloinut, kierrellyt, ahnehtinut, himoinnut, hyökännyt, kääntänyt takkinsa, ollut epäluotettava, aiheuttanut pettymyksiä, yrittänyt – ja silti päätynyt epäonnistumaan. En tiedä suomenkielistä vastinetta mutta englanniksi se kuuluisi “you name it, I’ve done it”.

Asia ei varmasti päde kaikkiin, mutta joillekin meistä ns. aktiivinen myöntäminen voi olla se helppo ratkaisu. Kun sen tekee itse niin se on jotenkin turvallisempaa. Parhaimmassa tapauksessa siitä saa papukaijamerkin ja sympatiaa.

Toiselle luontaisempaa on kääriytyä syyllisyyden viittaan ja nauttia marttyyriyden mukanaan tuomasta vastuuvapaudesta. Voi olla helpompaa kohdata tällainen itse luotu kokemus kuin olla todella avoin ja rehellinen asioista jotka tuntuvat ikäviltä. Olet ehkä joskus törmännyt ihmiseen, joka rypee yliampuvassa murheessaan jo ennenkuin hänelle osoitettu palaute on ehtinyt perille? Edellisen vastakohtiin törmäämme myös. Niihin jotka pamputtavat itseään jokaisesta koetusta virheestä.

Variaatioita ja erilaisia malleja on monia. Kaikille lienee yhteistä se, että ne ovat reaktioita, joilla vältämme kohtaamasta todellisuutta. Uskoisin, että olen kokeillut kaikkia edellämainittuja tapoja ja muitakin ennenkuin jokin sai minut ensimmäistä kertaa todella, ihan oikeasti, for real, menemään peilin eteen. Ilman yrittämistä, ilman oletuksia, ilman tuomintaa – katsomaan missä nyt todella mennään, rehellisesti.

Monta erilaista leikkiä, peliä ja ajatusta tapahtuu niinä hetkinä kun katson itseäni silmiin. Nojaan käsilläni seinään peilin molemmin puolin. Katson, kuuntelen ja hengitän. Ja sitten se tapahtuu. Jokin luovuttaa ja tuntuu kuin jokin päästäisi irti.

En koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Tiedän, että se paljastuu minkä tiedän todeksi itsestäni. Joskus herään nauramaan, toisinaan itkemään. Surusta, kiitollisuudesta, empatiasta, ilosta, nöyryydestä – milloin mistäkin. Toisinaan se mitä näen saa käteni puristumaan nyrkkiin ja reagoimaan. “Ei vittu” – kuulen sanat sisälläni kun se mitä näen on vaikea niellä. Pahoittelen kielenkäyttöäni, mutta sanat lienevät tuttuja muillekin.

Haasteena on, että pystyn kohtaamaan ja olemaan totuuden kanssa enkä vain reagoi siihen. Mitä se ikinä onkaan. Ei etsien helppoa tietä, vaan kantaen sen vastuun joka minulle on annettu, vastuu oman totuudellisuuteni rehellisestä elämisestä.

Mikään on tuskin niin raskas kantaa kuin puhdas ja tietoinen vastuu. Samalla mikään tuskin yhdistää sinua paremmin siihen voimaan jonka löydät kun olet rehellinen itseäsi kohtaan kaikesta.  Niin voimastasi, kauneudestasi, virheistäsi kuin vastuustasi.

Todellinen rehellisyys tuntuu harvoin olevan ilkeä ja armoton, sellainen kertoo enemmänkin vain reagoimisesta. Todellinen rehellisyys muistuttaa enemmänkin kättä joka pitää sinua rakastaen olkapäästä kun katsot peiliin. Hyväksyen, välittäen ja kokemuksesi jakaen.

Hassua on, että yksi vaikeimmista asioista, jonka peilissä voit kohdata, on oma hyvyytesi.

– aaro

Onnen äärellä: Jokainen on, mitä on

Yksi suurimpia onnellisuuteni lisääjiä on se, että saan olla sellainen kuin olen ja annan myös muiden olla omanlaisiaan. Jokainen meistä on oma, ainutlaatuinen itsensä, ja sitä tulisi arvostaa. Sitä paitsi vaivattominta arki lienee silloin, kun jokainen meistä hoitaa oman tonttinsa ja on kanssaihmisille ystävällinen ja kohtelias.

Tänä keväänä tuli ulos kirjoittamani Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista -kirja (Tammi 2013), jonka tein kahden valokuvaajan, Raisa Kyllikki Rannan ja Laura Ojan kanssa. Kirjan tekeminen oli yksi monivuotisia unelmiani, jonka onnekkaasti ja kiitollisena pääsin toteuttamaan. Kirjassa 32 erilaista, 17-67-vuotiasta suomalaista naista kertoo tatuoinneistaan ja syistä ottaa kuvia. Paitsi että kirja on kuvaus tämän aikakauden tatuoinneista Suomessa, se kertoo kirjassa esiintyvistä, upeista ja rohkeista daameista.

Kun etsin sopivia naisia kirjaan, lähdin kartoittamaan heitä heidän ammattinsa, ikänsä tai muun erityispiirteen vuoksi. En heidän tatuointiensa kautta. Mukana onkin sankka joukko eri alojen osaajia aina taidemuseon johtajasta kirjanpitäjään, viiden lapsen äitiin, eläkkeellä olevaan alakoulun opettajaan kuin yläkoulussa työskentelevään opinto-ohjaajaan. Halusin näyttää sen, että kuka vain meistä voi olla tatuoitu. Kirjan ajatus on ja oli alunperinkin ennakkoluulojen murtaminen ja pölyttyneiden asenteiden pois puhaltelu. Kannustan myös täysillä lukijoita pohtimaan omia mielikuviaan ja ennakkoluulojaan tatuoinneista ja tatuoiduista ihmisistä, ennen kaikkea naisista, joilla on tatuointi. Kirjan kohderyhmä ei ollut missään vaiheessa vain tatuoidut ihmiset, vaan kuka tahansa sukupuoleen tai mielihaluihinsa katsomatta.

Minä itse olen runsaasti tatuoitu nainen. En tosin näe enkä koe itseäni tatuoituna naisena, vaan ihan tavallisena naisena muiden ihmisten joukossa. Lisäksi olen äiti, toimittaja, puoliso, ystävä, jumppaohjaaja, juoksija, naapuri, sisko, tytär, hyvinvointivalmentaja, sukulainen ja kaveri. Itselläni on tatuointeja, koska olen mieltynyt niihin. Jotkut kuvista olen omistanut perheelleni, toiset taas vain näyttävät omaan silmääni kauniilta. En osaa sen tarkemmin selittää syytä sille, miksi alunperin aloin ottaa kuvia, enkä edes koe selittelyä tarpeelliseksi. Tiedän, ettei minun tarvitse todistella valintojani kenellekään. Tatuoituja ihmisiä yritetään usein kategorisoida ja lokeroida. Ei, minä en ole feministi, en kapinoija enkä myöskään yritä astua “miesten tontille” tai julista kuvillani olevani erilainen nainen. Minulle riittää syyksi se, että tykkään tatuoinneista.

Ja tiedän senkin, etteivät kaikki tykkää. Se on täysin ok, sillä jokaisella meistä on omat mieltymyksemme, mielikuvamme ja oma todellisuutemme. On toki paljon ihmisiä, joille tatuoinnit ovat neutraali asia, aivan sama. Ja jokaisella on myös oikeus mielipiteeseensä, mutta aina voi miettiä, miten mielipiteen ilmaisee. On nimittäin jännä huomata se, miten toisen ulkonäkö voi saada ihmiset ihan kierroksille ja laukomaan paitsi päin naamaa, erityisesti netissä hävyttömyyksiä, kuten useassa tämän uusimman tatuointeihin liittyvän artikkelin lukijakommenteissa, joka julkaistiin eilen sanomalehti Keskisuomalaisessa. Tai tämän jutun kommenteissa, joka oli jo keväällä Me Naisissa.

Toiset sanovat, että terveellä itsetunnolla varustettu ihminen kestää kritiikin, mutta minä kysyn, onko kritiikki tarpeellista silloin, kun se kohdistuu toisen ulkonäköön, joka nyt ei satu itseä miellyttämään? Rakentava kritiikki on jotain, joka auttaa toista kehittymään esimerkiksi työtehtävissä. Toisen haukkuminen, solvaaminen ja hänen valintojensa mitätöinti kertoo mielestäni enemmän siitä henkilöstä, joka tämän suuntaisia mielipiteitä esittää. Toisen määritteleminen kertoo ennen kaikkea määrittelijästä itsestään. Entä jos tatuointien sijaan ihmisellä on ylipainoa? Saako silloin bussin viereisessä penkissä istuvaa ventovierasta haukkua hemmetinmoiseksi läskiksi? Entä jos toisella on mielenterveysongelmia? Saako häntä silloin nimitellä hulluksi idiootiksi? Entä jos tatuointien sijaan ihminen uskoo enkeleihin ja vaikkapa karmaan? Onko ok silloin mennä sanomaan, että hiton hihhuli? Ei tietenkään, ja harva näin onneksi tekeekään!

Henkilökohtaisesti en kaipaa tatuoinneistani en positiivista enkä negatiivista palautetta. En ole ottanut niitä ketään toista varten, eikä minulla ole tarvetta niistä edes keskustella. Kirjan kuitenkin tein, koska koin pystyväni sillä tekemään arvokasta valistustyötä. Huomaan, että työsarkaa riittäisi ainakin jatko-osan verran!

Ymmärrän sen, että erityisesti kun ottaa runsaahkosti tatuointeja, ne voivat herättää huomiota.  En ymmärrä kuitenkaan sitä, että joillekin ihmisille toisen ihmisen tatuoinnit tarkoittavat sitä, että he saavat luvan unohtaa käytöstavat, arvioida toisen ulkonäköä ja sanoa ihan mitä vain, lainkaan miettimättä. Kesän alkaessa ja hihanpituuden lyhetessä  itseänikin ujostuttaa. Viime viikolla tunsin itseni metrossa kuin lehmäksi maatalousnäyttelyssä. Oikeasti olen jo kauan ollut lähes immuuni sille, että ihmiset tuijottavat, mutta uskon, että ulkonäön negatiivinen kommentointi tuntuu useimmista ikävältä. Vaikka ihmisellä on tatuointeja, hänellä on tunteet. Vaikka naapurin Pirkolla on liikapainoa 50 kiloa, hänelläkin on tunteet.

Entä jos oikeasti antaisimme tässä maailmassa toistemme tehdä omat valinnat niitä kyseenalaistamatta, kunhan ne eivät oikeasti loukkaa ketään. Mitä jos keskittyisimme omaan hyvinvointiimme ja pitäisimme itsestämme niin hyvää huolta, että voisimme toisten antaa olla sellaisia kuin juuri he haluavat olla? Entä jos päästäisimme suustamme ja kirjoittaisimme netissäkin vain asioita, jotka voimme esittää myös henkilökohtaisesti kasvotusten ja selän takanakin puhuisimme ihmisistä vain hyvää? Entä jos lakkaisimme tivaamasta toisiltamme, miksi toinen näyttää siltä miltä näyttää, oli poikkeus ulkonäössä sitten itse aiheutettua tai ei?

Naisen iholla -facebooksivulle eräs tykkääjä kirjoitti, että milloin opimme kohtaamaan toisemme ihmisinä? Se oli kauniisti sanottu. Mieleeni tuli myös hieno lause, joka on tuttu logoterapiasta: kaikista ei tarvitse pitää. Riittää että rakastaa.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja nautitaan kesästä. Suvaitsevaisuus luo onnellisuutta. Kannattaa kokeilla!

Enjoy! Juuri näin. Keskittykäämme elämästä nauttimiseen. (Kuva: Laura Oja/Raisa Kyllikki Ranta, Naisen iholla – 32 tarinaa tatuoinneista)

 

Hyvinvoinnin ammattilaiset haastattelussa

Ajattelin kysäistä muutaman kysymyksen, tarkemmin sanottuna kolmelta ihmiseltä, kolme kysymystä. Pyrin pitämään linjani aina niin, että kysyn ihmisiltä, jotka ovat linjassa omien sanojen takana. Ja ennenkaikkea edustavat ja säteilevät hyvää energiaa kaikkialle ympäristöön.

Ensimmäisenä veli voi, eli turpaduunari. Toisena verimittaaja Marko Vapaa ja kolmantena tämän sivuston lukijoille tuttu villivihannesten puolesta puhuja, terveys- ja hyvinvointitoimittaja Raija Kivimetsä.

Kysymykset, jotka olivat kaikille samoja.

1. Mitkä ovat mielestäsi ravinnon tärkeimmät kulmakivet?

2. Mitä mielestäsi ihmisiltä uupuu ravinnosta?

3. Kuinka lisätä helposti omaa jaksamistaan?

Lihavoidut tekstit ovat omia lisäyksiäni. Lähdetäänpä liikenteeseen.

Christer “Turpaduunari” Sundqvist, hyvinvoinnin pioneereja, sekä pitkäaikainen oman linjan kulkija. Suuri inspiraatio myös allekirjoittaneelle.

Christer ”Turpaduunari” Sundqvist

1. Ravinnossa pitäisi olla “älliä”. Korostan näitä asioita valistuksessani: laatua, lisääaineettomuutta, lähiruokaa ja luomua. Tuon “ällipläjäyksen” voi omalla tahollaan mieluusti toteuttaa rennolla asenteella, sillä jos silloin tällöin poikkeaa tärkeimmistä kulmakivistä, ei tee suurta vahinkoa itselleen jos suuret linjat pysyvät samoina.

2. Uusavuttomuutta esiintyy varsin yleisesti. Joillekin olisi hyvä jos kauppias olisi sijoittanut kaupan sisääntuloväylälle varamummoja! Siitä voisi napata mukaan mummon ruokaostosten teon ajaksi. Mummo näyttää miltä kaupan osastolta löytyy terveyttä. Jos käsi hairahtuu epäterveellisten tuotteiden pariin, silloin mummo lyö kepillä sormille. Jos ei tiedä miten kalakeitto valmistetaan, silloin mummo valitsee oikeat raaka-aineet ja tulee kotiin näyttämään miten ruoka valmistuu.

3. Jos on kovin väsynyt ei pidä juoda lisää kahvia tai kitata sokeripitoisia energiajuomia, vaan silloin nukutaan väsymys pois. Huolehdi hyvästä yöunesta ja sinut palkitaan oikein energisellä olemuksella päivän mittaan. Muista mitoittaa päivittäiset haasteet niin, ettet kohtuuttomasti kuluta energiavarojasi. Ympäröi itsesi positiivisilla ihmisillä, joilta saat puhtia elämään. Muista jakaa tätä hyvää energiaa muille ihmisille, sillä kun antaa hyvää energiaa saa hyvää energiaa myös takaisin. Liiku raikkaassa ilmassa ja anna puhtaan ilman hivellä ihoasi sekä täyttää keuhkosi viimeistä keuhkorakkulaa myöten. Muista aika ajoin hemmotella itseäsi. Olet sen arvoinen. Älä stressaa turhaan!

Marko Vapaa

1. Emäksiset juomat ja sekaruoat.

2. Maan mineraalit eli luonnonsuolat ja savi.

3. Juo hyvin ja nukkuu väsymyksen pois.

Raija Kivimetsä

1. Minä arvostan ravinnossa luonnonmukaisuutta, laatua ja villeyttä. Kerään itse villivihannekset, marjat ja sienet ja ostan ja syön luomua aina kun on mahdollista. Oliiviöljyni on luomua ja kreetalaisen pienen kylän papin oliivitarhan satoa ja hänen puristamaansa. Minulle on tärkeää myös ruuan valmistaminen, ruuasta nauttiminen ja yhdessä syöminen. Nautinnollisuus ja yhdessä syöminen saavat rakkaushormoni oksitosiinin virtaamaan ja olon onnelliseksi. Lisäksi minulle on tärkeää ravinnon yksilöllisyys! Se mikä sopii minulle ei välttämättä sovi sinulle tai muille. Oman kehon kuunteleminen on erittäin tärkeää.

2. Todella monet syövät huonolaatuista, mautonta ja teollista eli ravintoköyhää ja kuollutta ruokaa, jossa on kaloreita mutta ei virtaa eikä ravintoaineita. Ravinnosta puuttuvat laadukkuus, kehon ja aivojen rakennusaineet ja maku. Monilta puuttuu myös ymmärrys siitä, että se mitä syömme rakentaa meitä ja tekee meistä niitä yksilöitä, joita olemme niin fyysisesti kuin henkisesti. Moni satsaa hienoihin autoihin, taloihin ja vaatteisiin, mutta syö halpaa ja huonolaatuista ruokaa.

3. Tämäkin on yksilöllistä, mutta minun jaksamiseni avaimet löytyvät villivihanneksista, ruusujuuresta, rannikkomännyn kuoriuuttesta ja mustikoista. Ilman voikukkaa en voi elää. Se todella saa niin mielen kuin kehon kehräämään. Voikukka on juuri minulle sopiva villivihannes. Se puhdistaa verta, maksaa ja munuaisia, poistaa turvotusta ja pitää suoliston kunnossa. Käytän voikukkaa ympäri vuoden: keväästä pitkälle syksyyn tuoreena suoraan kotipihalta, talvella kuivattuna ja pakastettuna. Kannustankin mielelläni suomalaisia hortoiluun. Villivihannekset ovat mielestäni superior-ruokaa, jossa on kymmenkertaiset määrät ravinteita ja antioksidantteja verrattuna viljeltyihin, luonnonmukaisestikin tuotettuihin kasviksiin.

Minulle elintärkeä jaksamisen ja voiman lähde on myös luonto, jossa liikun, hyötyliikun, nautin ja hiljennyn. Luonto hoitaa, hellii ja eheyttää. Liikkuminen ylipäätään omaa kehoa kuunnellen on myös merkityksellistä. Samoin oman elämän haltuun ottaminen. Vähemmän laitteiden kanssa seurustelua, enemmän aitoja silmitysten kohtaamisia ja nauttimista.

Hienoja viisauksia, hienoilta ihmisiltä. Keskitytään olennaiseen, elämisen kauneuteen kaikkine sateenkaaren väreineen. Antoisia auringonsäteitä ystävä hyvä!

Ihmissuhde on oikeastaan suhde itseen – Omat vahvuutensa ja heikkoutensa voi nähdä raadollisen tarkasti toisen ihmisen kautta

Avioliiton sanotaan olevan korkeinta joogaa. Se on jatkuva harjoitus ja armoton peili. Toisen ihmisen kautta on mahdollista nähdä omat vahvuutensa – ja heikkoutensa raadollisen tarkasti.

Ihminen on sosiaalinen olento, joka tarvitsee ympärilleen muita. Saattaa tuntua paradoksaaliselta, mutta muiden kautta on mahdollista nähdä itsensä. Parisuhteessa itsensä näkemiseen on lähes jatkuva mahdollisuus. Kundaliinijoogan mukaan, ideaalitapauksessa parisuhteessa on ”kaksi kehoa ja yksi liekki”.

Tuskallisen harvoin ihminen kuitenkaan arjen tiimellyksessä muistaa katsoa toista ihmistä omana peilinään. Muutostoiveet harvemmin kohdistuvat itseen, usein vika on toisessa. On helpompi kertoa puolisolle, miten tämän tulisi muuttua kuin nöyrtyä huomaamaan oma kasvun paikkansa. Ylemmyyden- tai alemmuudentunnot kertovat enemmän minusta kuin toisen ihmisen hyvistä tai huonoista puolista.

Näemme toisessa ihmisessä asioita, joista emme ole ylpeitä itsessämme tai ominaisuuksia, joita haluaisimme meilläkin olevan. Häpeämme jotakin itsessämme, emmekä uskalla antautua aitoon vuorovaikutukseen. Haluamme antaa itsestämme paremman kuvan ja pakenemme suojan taakse. Kilpailemme.

Todellisuudessa lähes kaikki ovat kuitenkin yhtä epävarmoja itsestään, eikä kukaan ainakaan ole toista parempi. Olemme kaikki sieluja, keskellä kokemusta ihmiselämästä. Ja ihmiselämään liittyy olennaisesti ihmisen epätäydellisyys. Se kannattaa hyväksyä ja antaa anteeksi niin itselleen kuin muillekin jo etukäteen.

On toki olemassa ihmissuhteita, jotka ovat juuri sillä hetkellä liian rankkoja. Ja kyseessä on aina kahden kauppa: onnistumista helpottaa molemminpuolinen tahto yhteiseen hyvään. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, ettei itseään pääse pakoon.

Tarvitsemme peilejä kasvaaksemme, ymmärtääksemme, minne olemme menossa sekä nähdäksemme itsemme ja tutustuaksemme omaan ytimeemme.

Oman ytimen löytäminen on tärkeää, sillä sitä kautta avautuu kaikki muu. Kun tunnen itseni, tunnen kaikki, pohjalla on nimittäin yksi: yksi tietoisuus, pyhyys, rakkaus, jumaluus – miksi sitä halutaankin nimittää. Yksi ja sama ilma, jota hengitämme. Yksi yhteinen universumi. Yksi sielu, jonka osia kaikki olemme.

Ihmissuhde onkin siis ennen kaikkea suhde itseen. Ollakseen sinut itsensä ja ympäristönsä kanssa on löydettävä oma ytimensä: oma sielu, valo, voima ja rakkaus itseen. Ennen kuin siitä on omakohtainen kokemus, on tämä kaikki kaunista sanahelinää.

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, jonka mukaan järjestetyt avioliitot ovat jo viiden avioliittovuoden jälkeen keskimäärin onnellisempia kuin rakkausavioliitot. Hätkähdyttävä ajatus. Järjestetyissä avioliitoissa (joihin toki liittyy paljon huonoakin, muttei aina) rakkauden määrä yleisesti ottaen kasvaa, kun taas rakkausavioliitoissa se pienenee. Joogataustaa vasten ymmärrän viestin niin, että yhteinen tahto, yhteisön tuki ja sitoutuminen kasvattavat rakkautta jopa tuntemattomaan kumppaniin.

Joogaopettaja Shiv Charan Singh sanoo konsultoivansa usein pariskuntia. Hän kertoo kysyvänsä ensimmäisenä molemmilta, ovatko nämä valmiit olemaan yhdessä toisen kanssa, vaikka tämä ei koskaan muuttuisikaan. Jos vastaus on kielteinen, ei suhteella hänen mukaansa ole minkäänlaista tulevaisuutta.

Niin, toista ei voi muuttaa. Ajan kuluessa me kaikki toki muutumme, mutta muutos ei tule ulkopuolelta. Siksi on hyvä välillä katsoa toista silmiin, ottaa yhteyttä sielun, ei vain arkiaskareiden tasolla: kaksi kehoa ja yksi liekki, yhdessä hamaan loppuun saakka, mitä tahansa tuleman pitää? Sellainen asenne parisuhteeseen kasvattaa rakkautta sekä antaa hurjan paljon voimaa, turvaa ja iloa siitä, että juuri me olemme yhdessä. Minä ja luotettava peilini.

Kotimatkalla

Keski-iän tarinoita, osa 3

“Tullaksemme sankareiksi, oman elämämme ja muidenkin, meidän on rakennettava itsellemme linna, täydellinen turvasatama, joka kannattelee meitä ja antaa meille tyydytyksen. Ja sen jälkeen hylättävä se. Antauduttava sateelle, tuulelle ja epävarmuudelle. Eikä siihen uskaltaudu, ellei ensin ole kaatunut. Kokenut pudotusta, kaatumisen tuskaa ja häpeää. Kipua menettämisestä ja epävarmuudesta. ”

Noin kirjoitin vapun aattona ja lupasin jatkoa; pohdintaa kaatumisesta eteenpäin, noususta ilman egoa, täyttymyksestä ja sen sellaisesta. No, näin se menee.

Kolmisenkymmentä vuotta elämäni ensimmäisestä puoliskosta mietin usein ja hartaasti, mitä minusta oikein tulee. Olin tietämättäni aika eksyksissä. Tajusin sen viimein tiistaina 10.11.2009, aamutoimien aikaan. Oivallus muutti elämäni peruuttamattomasti.

Podin kotona sikainfluenssaa ja kaikenlaista muutakin oli elämässäni liikkeessä samaan aikaan. Tunsin olevani  lamaantunut ja pohjalla. Katsoin sen aamun peilikuvaani kylpyhuoneessa pitkään ja havahduin.  “Olen ollut kolmekymmentä vuotta tyytymätön itseeni. Tämä loppuu nyt tähän.” Ei huutomerkkiä eikä kirosanoja. Vain toteamus ja päätös.

Olin puolivälissä elämääni, ja tajusin että jokin tavassani olla ja elää söi sisintäni. Minää, minua ja miestä joka olen. Mies sisälläni oli kaventunut seitinohueksi, vaikka ulkoisesti sukupuolesta ei voinut erehtyä.

Olin ajautunut sivuraiteelle itsestäni. Toteutin elämääni toisten kautta, enkä edes ymmärtänyt sitä. Oma valinta, josta en ollut tietoinen. Pelko ihmisten menettämisestä sai minut hukkaamaan itseni, ja siinä sivussa muutakin. Sinänsä yleinen totuus, mutta pakko se on toistaa tässäkin; itsensä kadottamista ei voi paikata millään muulla saavutuksella. Se on peloista pahin, joka poistuu vasta kun ihminen herää. Silmänräpäyksessä. Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta.

Ja sen jälkeen olen ollut perehdytyksessä. Opetellut olemaan oma itseni. Mies ja ihminen, samaan aikaan. Välillä sokaistuen kirkkauteen, joka tästä syntyy. Hidastamista ja hiljentymistä. Uskaliaita heittäytymisiä ja uskomattomia oivalluksia.

En ole valaistunut, mutta voimaannun päivä päivältä. Opettelen tekemään tilaa ilolle tulla. Huomaan sanovani yhä useammin “Niin minulla on ollut tapana tehdä/sanoa. Odota hetki, niin mietin, miten nyt toimin.” Teen tilaa purkamalla vanhoja nauhoja mielestäni, pelkoja sisimmästäni ja tottumuksia, joiden varassa olen ollut ja jotka eivät enää palvele minua.

Hitaasti mutta varmasti kehittelen sankaritarinaa.

Keski-ikäinen sankari. Ymmärrän kyllä, jos sinua hymyilyttää, sillä voittaja ei ole se mielikuva, joka ensimmäiseksi tulee mieleen keski-ikäisestä miehestä.  Vai voisiko se sittenkin olla mahdollista? Sankari, joka on päässyt varuillaan olosta ja riittämättömyyden tunteesta. Hyväksynyt sen, mikä on.

Voimaantuminen ei ole poistanut kaikkia epävarmuuksia ja ajoittaista tyytymättömyyttä. Enää en kuitenkaan ole kielteisten tunteiden vietävänä. Kokonaan. Olen enemmän, kuin osasin odottaa. Olen valmis, vaikka tehtävää riittääkin. Saan olla oma itseni. Annoin siihen luvan. Itselleni.

Istun tätä kirjoittaessani parvekkeella. Ovet ja mieli avoinna tulevaan kesään. Sisällä soi musiikki ja ulkoa kuuluu liikenteen ääniä. Aion istua tässä, kunnes kuulen sisimpäni äänen. Muihin kutsuihin en vastaa, sillä vain siihen uskon. Aina se ei ole erehtymätön ja joskus on polvet ruvella, mutta en vain keksi mielekästä vaihtoehtoa. Sisimpäni kuuntelulle.

Luotan siihen ja se vie minut kotiin.
Ellen sitten ole jo?

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Voikukka hellii maksaa ja munuaisia

Voikukka herättää intohimoja. Toiset rakastavat sitä, toiset vihaavat. Viehätys voikukkaan yhdistää kuitenkin kaikkien kansakuntien hortoilijat. Etenkin Ranskassa, Italiassa ja Kreetalla sitä rakastetaan gourmet’na.

Voikukka on monipuolinen kasvi. Sen voi syödä kokonaan. Villivihanneskäyttöön voikukasta soveltuvat nuoret, heleänvihreät, ja sileälaitaiset lehdet. Sahalaitaiset ovat kitkeränmakuisia, eikä kitkeryys taitu edes ruuanvalmistuksessa.

Voikukan ehytlaitaiset lehdet ovat herkullisia sellaisenaa salaatissa, smoothieissa, voileipien päällä ja marinadeissa. Maukkaan ja hyvinvointia edistävän munakkaan voi tehdä oliiviöljyssä kuullotetuista voikukanlehdistä, sipulista, valkosipulista ja mintusta.

Unohda kevään ja kesän ajaksi kaupan ruukkusalaatit ja käytä niiden sijaan ravintorikkaita ja herkullisia sileälaitaisia voikukanlehtiä. Niistä tehty salaatti maistuu ihanalta, virkistää ja kaunistaa.

Voikokukan käyttö rohtona

Voikukka on erityisen tehokas maksan hellijä ja kehon puhdistaja. Kasvi puhdistaa verta, maksaa ja munuaisia. Lisäksi voikukka tunnetaan virtsaneritystä lisäävistä ja turvotusta poistavista ominaisuuksistaan. Voikukka lisää myös ruokahalua, edistää ruoansulatusta ja helpottaa erilaisia vatsan ja suoliston vaivoja. Siitä on apua kihtiin ja reumaankin.

Voikukka sopii rasvaisen, suurihuokoisen ja ärtyneen ihon hoitoon, sillä se puhdistaa ja kirkastaa ihoa. Kosmetiikkateollisuus hyödyntää kasvia muun muassa naamioissa, ihoöljyissä ja kylpytuotteissa.

Vitamiinipommi

Voikukan lehdissä on huomattavasti enemmän vitamiineja ja vähemmän nitraatteja kuin viljellyissä salaateissa. Voikukan lehdet sisältävät runsaasti betakaroteenia, B-, C-, K1- ja D-vitamiinia, rautaa ja kaliumia. Kasvissa on myös mm. kalsiumia, fosforia, magnesiumia, luteiinia ja inuliinia.

Kustantajan luvalla lainattu kirjasta:

Raija & Jouko Kivimetsä: Hulluna hortaan – Hyvinvointia ja herkkuja villivihanneksista (Mividata 2013)

Raija Kivimetsän blogi Kivimetsässä.

Miehen tie: Rehellisyys

Onko se vaikeaa, rehellisenä oleminen? Äkkiseltään sanoisin, että se on yksi elämämme suurimmista haasteista.

Olla rehellinen Itselleen. Kuunnella todella itseään ja toimia sen mukaan minkä tietää oikeaksi. Itseään kohtaan, kohdaten nekin asiat jotka eivät ole niin mieluisia.

Toisille, seisoen sydämensä takana silloinkin kun olosuhteet ja ympäristö haastavat sydämemme totuuden. Toisia kohtaan, silloinkin kun totuuden puhuminen haastaa toisen kohtaamaan oman sisäisen maailmansa.

Löysin itseni aloittamasta tätä kirjoitusta ja päätin kirjoittaa sen neljään eri osaan, aloittaen siitä miten olla rehellinen Itselleen. Se on hyvä jatkumo edelliseen kirjoitukseeni sydämen äänestä.

Useinkaan se minkä tiedän todeksi sisälläni, ei ole se minkä haluaisin kuulla. Se ei aina johda helpoimmalle tielle. Tai se tuntuu siltä, vaikka usein matka osottautuu kevyeksi kun sille vain uskaltaa. Sanovat, että tällä matkalla sinulla on täysi tuki. Rehellisyyden matkalla.

Oma epävarmuus. Järki. Monenlaiset äänet sisällämme kyseenalaistavat, testaavat ja vaativat huomiotamme. Joskus niiden takaa on vaikea kuulla itseään. Sitä mitä mieltä minä todella olen. Mikä tuntuu oikealta suunnalta. Minkä tiedän todeksi. Minkä tunnen sisälläni oikeaksi.

Itselleen rehellisenä oleminen tuntuu joka hetkessä tapahtuvalta uskaltamiselta. Rajojen ylittämiseltä ja luottamiselta. Ehkä vaikeinta siinä on minulle ollut se, että todellinen rehellisyys tarkoittaa rehellisyyttä siitäkin , että ei ehkä ole rehellinen itsellekään. Ei ehkä lopulta näe vieläkään selkeästi. Ja silti uskaltaa kuunnella, luottaa, toimia ja olla valmiina kaatumaan, noustakseen ylös yhä uudelleen.

Sydämen ääni, se joka tietää aina. Entä jos sekin itsessään johtaa joskus harhaan, toteuttaessaan sinulle parasta suunnitelmaa? Tuntuisihan se hassulta, mutta kuka tietää. Onko sillä lopulta väliä?

Näyttää siltä, että tässä hetkessä voin olla rehellinen. Juuri niin rehellinen kuin osaan, uskallan ja kykenen olemaan. Ja ainoastaan se kasvattaa kykyäni kuulla, nähdä ja toteuttaa. Rehellisyyttä, itselleni. Ainakin siltä tuntuu. Tässä loputtomassa oivalluksen, näkemisen ja paljastumisen tarinassa jolta elämä näyttää. Yhä uudelleen näen, etten näe. Ja sitten taas näen.

Mutta jos en avaa silmiäni. En näe edes sitä.

sydämellä, aaro

Sielunsäteitä: Miksei mitään tapahdu?

Sanna aloitti maaliskuussa 2013 puolen vuoden mittaisen Intuitiivisen parantamisen koulutuksen. Sielunsäteitä-blogi keskittyy matkaan, joka suuntaa kohti omaa ydintä, sielunsäteitä. Blogissa vierailee myös kouluttaja Heli Heiskanen.

Sain kouluttajaltamme Heliltä ensimmäisten hoitoraporttien jälkeen palautteen, että seikkailija-asenne toimii intuitiivisen energiahoidon hoitoharjoituksissa. Olenkin asennoitunut hoitoihin kutkuttavalla odotuksella: mitähän mielenkiintoista täältä löytyy!

Sain kuitenkin myös toisenkin palautteen: ego odottaa jotain tapahtuvaksi ja pettyy, jos mitään mielenkiintoista ei löydykään. Egon pettymys tuo minulle epäonnistumisen tunteen. Hoidon tehoon ei kuitenkaan vaikuta se, kuinka tehokkaasti seikkailija löytää kiinnostavia asioita hoidettavan kehosta.

Aloin miettiä omaa suhtautumistani ja egoni tepposia isommassa mittakaavassa, suhtautumisessa muihin asioihin elämässä.

Ajatellaanpa, että olen unelmoinut vaikka työprojektista, jossa saan hyödyntää kaikkia vahvuuksiani. Olen kirjannut ylös asioita, joita toivon. Uskon siihen, että se, mihin keskittyminen suuntautuu, se vahvistuu. Jään siis odottamaan mielenkiinnolla, mitä tapahtuu ja mihin syöttiin tarttua.

Ja sitten ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään. Vaikka kuinka yritän katsoa asioita valppaasti, en näe mitään, mikä viittaisi uuteen työprojektiin. Aivan kuten hoitotilanteessa, ego alkaa nousta pintaan: olet epäonnistunut.

Ego on kyllä melkoinen velmu, mutta onneksi se on myös kovin tietämätön. Ego nimittäin luulee, että vain se tapahtuu, minkä voi nähdä, kuulla, haistaa, maistaa tai tuntea iholla. Ego haluaa faktaa pöytään: tapahtumia, tilanteita, aistein havaittavia prosessiketjuja. A johtaa B:hen ja B C:hen. Sitähän ego yrittää meille väittää.

Kuten hoidon aikana, jossa en tunne tapahtuvan mitään mutta hoito on tehokas, elämässäkin tapahtuu koko ajan asioita meidän aistihavaintojemme ulkopuolella. Toiveeni ja unelmani on koko ajan itämässä, vaikka en näe viitteitä asioiden edistymisestä. Saattaa jopa näyttää siltä, että asiat etenevät aivan ”väärällä” tavalla. Florence Scovel Shinn kirjoittaa kirjassaan Elämän peli (Basam Books, 2013):

”Kun ihminen on pyytänyt maailmankaikkeudelta jotain, hänen on oltava valmis yllättymään. Kaikki saattaa vaikuttaa menevän pieleen, kun todellisuudessa kaikki sujuu aivan oikein.”

Yhtenä päivänä saan puhelinsoiton tai tapaan ihmisen. Ja naks. Asiat ovat jo tapahtuneet, vaikka en ole prosessia nähnytkään.

Voin myös ajatella lähteväni metsäseikkailulle: Miltä luoto juuri nyt näyttää? Millaisia kasveja on noussut kukoistukseen? Miten tuuli ottaa vedenpintaan? Tutkin ihmetellen asioita, katselen. Näen, koen ja löydän paljon. Mutta silti: metsässä tapahtuu paljon sellaisia asioita, joita en näe tai voi nähdä. Riippumatta aistieni tai ymmärrykseni rajallisuudesta, ne tapahtuvat. Koko metsä on täynnä älykästä informaatiota ja se toimii kokonaisuutena, energian vuoropuheluna, hiljaisena viisautena, joka on ja tapahtuu – riippumatta siitä, myönnänkö minä sille egon palkintoa.

Palaute auttoi minua vahvemmin luottamaan siihen, että minun rajallisen rationaalisen mieleni ulkopuolella on täydellistä viisautta, joka tapahtuu, vaikka en siihen uskoisikaan.

Tapahtukoon siis korkein hyvä kaikkeuden kannalta – eikä pieni piperrys egoni toiveiden mukaan.

 

Luonnollista: Hyvän mielen luomutuoksut

On monia syitä valita parfyymikseen luomutuoksu. Luomutuoksuilla on aromaterapeuttisia täsmävaikutuksia. Ne sopivat hyvin allergikoille ja jopa normaalihajuvesille herkistyneille. Luomuihminen tottakai valitsee luomutuoksun jo siitä syystä, että haluaa kulutusvalinnoillaan tukea ekosertifioituja tuotteita.

Itse olen käyttänyt kymmenisen vuotta pelkkiä luomutuoksuja. Niihin jo tottuneelle tavallisiin hajuvesiin palaaminen on ajatuksena yhtä epämiellyttävä kuin se, että siirtyisi metsän rauhasta suurkaupungin pakokaasuihin.

Suosikkejani olivat pitkään alan uranuurtajan Melvitan tuoksut. Surullisesti Melvitan tuoksujen maahantuonti Suomeen lopetettiin ihan vastikään. Toki niitä saa edelleen tilattua kansainvälisistä verkkokaupoista.

Ainoaa Suomen Melvitan valikoimiin jäänyttä tuoksutuotetta, appelsiininkukilta tuoksuvaa kuivaöljyä voi kuitenkin suositella erityisesti juuri nyt kesätuotteeksi. Loistotuote after-sun käyttöön, myös hiuksille!

Ranskalainen parfyymitalo Honoré des Prés on luomutuoksujen valmistajista kunnianhimoisin. 100 % luomutuoksut on innovatiivisella otteellaan luonut mm. Hermesille hittituoksuja aiemmin kehitellyt Olivia Giacobetti.

Sarjan Eau de Toilette-tuoksujen ehdoton suosikkini on jo monta vuotta ollut mandariinien, appelsiinien, sitruunan ja limen tuoksuinen Honore´s Trip. Kaikilla sarjan tuoksuilla on aromaterapeuttisia vaikutuksia. Honore´s Trip poistaa kiireen tuntua ja lievittää stressiä.

Viime talven hittituoksuksi kohosi Suomessa Nu Green. Metsäinen, puhdistava tuoksu sisältää minttua, villiruohoja, intialaisten kasvien myskiä, rakuunaa luostarin puutarhasta ja valkoista seetripuuta. Ihana uusi tuttavuus!

Sarjan Eau de Parfum-tuoksuista mieleeni oli eniten oli Love Coco, jonka tuoksu tulee kookosmaidosta, tonkapavusta, bourbonin vaniljasta ja valkoisesta seetripuusta. Erityisesti nuoret luomutytöt ovat kuulemma heikkona sarjan rohkeaan, mielipiteet jakavaan Love les Carottesiin. Se tuoksuu…niinpä, porkkanoille.

Honoré des Présin tuoksuja to maahan Bionature ja myy netissä esimerkiksi Greenlips. Tuoksuja myy myös Jolie, jolla on verkkokaupan lisäksi viehättävä kauppa Uudenmaankadulla Helsingissä.

Acorellen tuoksut ovat Suomessa myytävistä luomutuoksuista päässeet laajimpaan jakeluun. Niitä  myyvät Ruohonjuuren, Ekolon ja muiden luontaistuotekauppojen lisäksi myös Sokos, Sokoksen Emotion-myymälät ja Stockmann. Sarjan yhdeksän hajuvettä ja kuusi kevyempää eau fraiche -tuoksua ovat ominaisuuksiltaan aromaterapeuttisia.  Ne vaikuttavat käyttäjänsä mielialoihin joko virkistävästi, tasapainottavasti tai rauhoittavasti.

Tämän talven ehdoton suosikkituoksuni on ollut tasapainottava Absolu Tiaré, joka on kuin raikastettu versio Monoi Tiareöljystä.  Nyt keväämmällä olen vaihtanut pirteään Citrus Verbenaan. Sen aromaterapeuttisia vaikutuksia kuvataan rauhoittavaksi, tyynnyttäväksi ja vahvistavaksi.

Sokerina pohjalla haluan esitellä harvinaisemman löydön, oman luomutuoksusuosikkini, Farfalla-sarjan. Farfallan tuoksumaailma poikkeaa muista luomutuoksusarjoista vienoudellaan. Näitä tuoksuja tekee mieli kuvata mystisen henkisiksi.

Farfallan tuoksut ovat muihin luomutuoksuihin verrattuna huomaamattomia. Ne tuoksuvat keholla pitkään, mutta niiden vaikutuksen huomaa vain henkilön välittömässä läheisyydessä. Ympärilläsi ei siis leiju muita häiritsevä parfyymipilvi. NaTrue-sertifioidun sarjan tuoksut ovat 98-prosenttisesti luomua ja jokaisella tuoksulla on aromaterapeuttinen vaikutus.

Omaksi suosikikseni sarjan seitsemästä tuoksusta nousi seesteinen, harmonisoiva ja voimistava  Eau de Parfum Aura. Sitrusta, kamomillaa, vihreää mäntyä ja väinönputkea sisältävä tuoksu lisää turvallisuuden tunnetta, maadoittaa, suojelee ja auttaa asettamaan selkeämmät rajat. Täsmätuoksu esimerkiksi stressaavaan neuvottelutilanteeseen!

Farfallan tuoksuperheestä löytyy myös aromaterapeuttisia huonetuoksuja ja body spray-tuoksuja. Kuvassa Aura-parfyymin vieressä hyvän yön tuoksu Gute Nacht-Bonne Nuit Body Spray, jota voi suihkutella joko keholleen tai esimerkiksi vuodevaatteisiin.

Ilahduin siitä, että tämä hyvän yön tuoksu oli kerrankin jotain muuta kuin sitä iänikuista laventelia! Hyvin olen nukkunut.

Sairauden sanoma

Olin muutama viikko sitten Ilon ja Valon markkinoilla ja sain ilokseni osallistua puhujana tapahtumaan Ilon ja valon välähdyksiä. Me puhujat saimme tilaisuuden viidentoista minuutin ajan kertoa jostakin itseämme koskettaneesta tapahtumasta tai isosta oivalluksesta. Itse valitsin otsikokseni Masennuksesta rakkauteen; kerroin masennuksesta ja siitä toipumisesta. On hyvin pelottavaa tulla esiin vaikean sairauden kanssa ja kertoa siitä avoimesti: avautua sisintään myöten ja antaa ihmisten katsoa sinne, mikä minä todella olen.

Tällä hetkellä uskon sairastaneeni masennusta noin kahdenkymmenenviiden vuoden ajan siksi, että voisin kertoa siitä, mitä masennus on ja miten siitä voi toipua täysin terveeksi ja ehjäksi ihmiseksi. Sairastamisellani ei olisi tavallaan mieltä ja merkitystä, jos en saisi jakaa sitä muiden ihmisten kanssa: kertomatta jättäminen merkitsisi yhden elämäntehtävän hylkäämistä.

Olen viime viikkoina ymmärtänyt sairaudestani asian, jota nyt käyn läpi ja ihmettelen, tämänkin haluan jakaa kanssanne. Kun sairastaa masennusta, on elämän päätyönä jokapäiväinen selviytyminen. Masentuneena elää hyvin käpertyneenä omaan sisimpään. Kuvaan masennusta usein turvapeitoksi: turvaton, itseään syvästi häpeävä ihminen peittää itsensä peiton sisälle, jossa on pimeää, yksinäistä ja jotenkin niin tuttua ja turvallista.

Totuus on kuitenkin se, että peiton alla on pimeää ja yksinäistä ja todella, todella paha olla. Peiton alla piileskelevän hartain toive olisi, että tulisi joku, joka kurkistaisi peiton alle, toisi valon pimeyteen, ottaisi syliin ja sanoisi: ”Anna minun kulkea rinnallasi, autan sinua rakastamaan itseäsi, kannan, kun et itse jaksa. Olet hyvä, rakastettava ja ainutlaatuinen.” Ole sinä se ihminen, joka kurkistaa peiton alle ja antaa valon loistaa pimeyteen. Tai jos itse olet peiton alla, usko ja luota siihen, että oikeilla välineillä sinäkin saat taas olla kokonainen, tosi ihminen etkä puolikas peiton alla piileskelevä ja loputtoman väsynyt ihmisraunio.

Se, mikä vasta ihmeellistä on, on masennuksen jälkeinen elämä. Toivun ja vahvistun joka päivä hiukan lisää ja olenkin jo hyvin vahva, mutta viime viikkoina olen törmännyt kummalliselta tuntuvaan tosiasiaan: sairastaessani jäin paitsi monesta asiasta, joita nyt ihmeissäni katselen. Olen kokenut paljon, sitä en sano, mutta ymmärrän nyt, että asuessani syvällä itsessäni en oikeastaan nähnyt, vaikka näinkin. Tajuan myös, että masennus on vaikuttanut muistiini, olen hävittänyt joitakin aikoja elämästäni lähes kokonaan. Mutta nyt saan korkojen kera hyvityksen vaikeista vuosista: katselen elämää kuin pieni lapsi: kaikki tuntuu kovin uudelta – musiikki, värit, metsäkukat, ihmiset lähelläni, kaupungin kauneus…lista on loputon. Parasta on kuitenkin se, että saan taas opetella sitä, miltä ilo tuntuu ja muistaa sen, mikä joskus kauan sitten olin – tullakseni siksi samaksi uudelleen.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Aito luontoseikkailu peittoaa pleikkarin mennen tullen – Silti entistä harvempi vie lapset luontoon

Isä istuu sohvalla ja räplää iPadiaan ja vastailee jälkikasvulleen hajamielisenä. Hän on ajatuksissaan ihan muualla kuin kotisohvalla lapsensa kanssa. Äiti saapuu päiväkotiin hakemaan lastaan kotiin kännykkä korvalla ja ajatus keskittyneenä puheluun – ei omaan lapseen. Lapsi odottaa äitiään, mutta äiti ei ole hänelle läsnä, vaan keskittyy kännykän päässä olevaan kaveriinsa.

Kukapa olisi uskonut, että suomalaisista tulee niin laiteriippuvaisia, että puhelimeen puhuminen kielletään monissa päiväkodeissa silloin kun lapsia haetaan pois hoidosta. Maalaisjärjellä ajatellen tuntuu kyllä kieltämättä absurdilta, että laite vie niin monen äidin tai isän huomion juuri sillä hetkellä, jota pieni lapsi on jo pitkän iltapäivän innolla odottanut. Hetkeä, jolloin hän pääsee kotiin äidin tai isän kanssa.

Tuo päiväkotiesimerkki on yksi monista. Laitteet tekevät monista läsnäolottomia. Koko ajan ollaan jossain muualla kuin ollaan. Laitteista on tullut monille pelottavan tärkeitä. Älypuhelimiin on tarjolla satoja tuhansia erilaisia sovelluksia, joilla meitä halutaan upottaa entistä syvemmälle laitteen pauloihin. Laitteet ja vempaimet koukuttavat ja tekevät tutkitustikin  ihmisistä vähemmän inhimillisiä ja empaattisia. Maailmalla teknoriippuvaisia hoidetaan jo rehabeissa huume- ja alkoholiriippuvaisten tyyliin.

Ota luonto playstationiksi

Metsässä kulkiessa tulee pohdittua monia asioita oppimisen ja aivojen kannalta. Luonnossa aivot nauttivat, se on monelle ihan selvää. Tosiasia on kuitenkin se, että entistä harvemmat ihmiset hakeutuvat luontoon ja vievät sinne jälkikasvuaan. Kauppakeskukset, leikkipuistot, huvipuistot ja muut peittoavat tänä päivänä todellisen play stationin: luonnon ja metsän.

Ilman innostuneita lastentarhanopettajia, lastenhoitajia ja päiväkoteja moni tämän ajan lapsi jäisi kokonaan vaille luontokokemuksia: puiden halaamista, piiloleikkejä sekä kasvien ihmeellistä ja aisti-iloja tuottavaa maailmaa. Päiväkodissa koetaan onneksi myös vielä leikin ja satujen lumoa. Monelle lapselle ei kotona enää lueta, vaan hänet istutetaan television tai näyttöpäätteen ääreen katselemaan lastenohjelmia tai pelaamaan. Pahimmillaan iltasadun on korvannut liiankin monissa perheissä älypuhelin, josta lapsi kuuntelee satua yksin ennen nukahtamistaan. Ilman läheisten lämpöä ja kosketusta.

Kun omat lapseni olivat pieniä, iltasatu luettiin lapsi sylissä tai tiiviisti vieressä kyhnöttäen, ja lukemiseen käytettiin oikeita hypisteltäviä kirjoja, jotka tuoksuivat kirjastolle tai uudelle painomusteelle sen mukaan mistä ne oli luettavaksi hommattu. Kirjat olivat ystäviä, jotka sytyttivät tarinat ja mielikuvituksen eloon. Kun lukijana oli äiti tai isä tai joku muu läheinen aikuinen, hetki oli arvokas ja jäi elämään voimavaravarastoon myöhempääkin elämää varten. Se tallentui aivojen syviin, tunteita sääteleviin osiin.

Laitevanhemmuus on minusta karmaisevaa. Lapsi oppii mallin kautta, ja jos isä tai äiti käyttävät leijonan osan arkipäivistään laitteita näpytellen tai antavat läsnäolottomuuden mallia, minkälaisen mallin lapsi saa omaan elämäänsä? Jos välinpitämättömyys, läsnäolottomuus ja laiteriippuvuus ovat kasvun ja minuuden rakennuspalikoita, niin minkälainen maailma meitä kaikkia tulevaisuudessa odottaa?

Toivoisin, että edes päiväkodit, aidon elämän opetuspaikat, voitaisiin varjella langattomilta verkoilta ja jos jonkinlaisilta laitteilta. Olisi tärkeää, että lapset saisivat maistaa laitteetonta elämää ja nauttia siitä.

Aito kokemus on aito kokemus, voikukka on ihan jotain muuta aidossa ympäristössään, jossa sitä voi hypistellä, haistella ja maistella kuin vain kuvana tai videopätkänä iPadilla. Seikkailu metsässä, aistillisten kokemusten ja rentouttavuuden temmellyskentässä, on myös varmasti monta potenssia kovempi juttu kuin pleikalla pelattu metsäseikkailu.

Oletko miettinyt minkälaista mallia sinä annat läheisillesi, lapsillesi tai ystävillesi? Oletko läsnäoloton vai läsnäoleva? Haluatko aitoja kokemuksia vai laite-elämää?

Kesällä on mieletön mahdollisuus heittää laitteet hetkeksi syrjään ja mennä perheen tai kavereiden kanssa piknikille luontoon, läheisen kanssa mato-ongelle tai uimarannalle maadoittumaan. Kokeile, pystytkö jättämään laitteet kotiin ja elämään aitoa läsnäolevaa elämää.