Sivu 16 – Hidasta elämää

Miehille: Turvallisuus ei synny selittämällä vaan kuuntelemalla

Osalla miehistä tuntuu olevan tänä päivänä suuri tarve kohdistaa keskustelu olennaisesta vähemmän olennaiseen. Ikään kuin emme pystyisi keskustelemaan isoista ongelmakohdista ilman että ujutamme väliin lillukanvarsiamme.

Uskoakseni jokainen meistä miehistä sortuu aika ajoin sulkemaan silmänsä sen turvallisuuden kaipuun edessä, jota naiset meiltä kaipaavat.

Sen pohja lepää siinä yksinkertaisuudessa, että kuulemme ja näemme naiset. Ei omien lasiemme tai uskomustemme kautta, vaan sen myötä, mitä he meille miehille ihan oikeasti haluavat näyttää ja viestiä.

Sen kautta voimme kasvaa miehinä siihen potentiaaliin, johon osaltaan kuuluu myös turvallisuuden mahdollistaminen.

Miesten tulee sisäistää oma asemansa

Eräs tuttavani kertoi ottaneensa varhaisteini-ikäisen poikansa kanssa puheeksi pojan poikkeuksellisen suuren fyysisen koon. Pituuden ja painon puolesta poika vastasi aikuista miestä, mutta sisällä kupli ikänsä puolesta hämmentynyt nuori poika. Tuttavani kertoi joutuneensa muistuttamaan poikaansa siitä, että tämän temperamentti saattoi räiskyessään pelottaa muita samanikäisiä.

Pojan täytyi tiedostaa tässä suhteessa oma asemansa.

Me olemme harvoin tasa-arvoisia keskenämme. Kun havainnoimme elämää, tunnistamme asetelmia, joissa meillä saattaa olla etuuksia mutta samalla myös vastuuta. Esimerkiksi vanhempana tiedostan, että sanomiseni ja tekemiseni heijastuvat voimakkaina omille lapsilleni. Vaikutukseni heihin on merkittävämpi kuin valtaosaan muista heidän ikätovereista.

Meidän miesten on tärkeää tiedostaa oma sosiaalinen asemamme ja myös sen historia. Se, kuinka merkittävästi olemme ohjanneeet naisten asemaa, oikeuksia ja ”lupaa” elää ja kehittyä. Se ei ole välttämättä ensisijaisesti juuri tämän sukupolven synti, mutta jos emme tiedosta historiaa ja siitä kumpuavia käytäntöjä, se saattaa äityä sellaiseksi.

Tätä vasten tarkasteltuna pidän valitettavana sitä uhrautumista mitä toisinaan näkee ja kuulee niissä puheenvuoroissa, joissa tikun nokkaan nostetaan “mutta entäs me miehet” -tyylisiä avauksia ja penätään julkista tunnustusta sille itsestäänselvyydelle, että myös naiset ovat kohdelleet miehiä huonosti.

Miesten ja naisten etuuksien ja oikeuksien epäsuhdanne on historian valossa niin räikeä, että vastaavaa olisi se jos joku haluaisi maailman lasten oikeuksien päivänä puhua keravalaisen Keijon oikeudesta laulaa karaokessa vielä kolmannen kerran Mombasa.

On joko tiedostettua tai tiedostamatonta sumuttamista jos vaadimme, että asioista keskustellaan automaattisesti samalla painoarvolla.

Historia on käypä peruste vain miehen käyttäytymiselle

Monet tämän päivän miesasiamiehet perustelevat omaa käyttäytymistään evoluutiobiologialla. Arkkityypit soturista ja metsästäjästä nähdään psykologisena väylänä modernin (ah, niin tukahdetun) miehen sielunmaisemaan. Samanaikaisesti sillä ei näytä olevan suurta merkitystä, että historiantutkimus on kyennyt jo ajat sitten laajentamaan ymmärrystä esimerkiksi eri sukupuoliroolien merkityksestä eri aikakausina.

Vähemmälle huomiolle jää esimerkiksi juurikin naisten historia, joka on ollut alisteinen miehelle pitkälti kaikissa muissa kohdin, paitsi monen miehen pään sisäisessä romantisoidussa kuvassa.

Historian epätasa-arvon tunnistaminen ja tunnustaminen ei tee kenestäkään miehestä epäkelpoa. Menneen elämän tapahtumien sivuuttaminen tai niiden väheksyminen ovat sen sijaan tulppia sille, että miehet voisivat osaltaan luoda ja vahvistaa sitä turvallista tilaa, joka monen naisen kokemukseen nojaten on edelleen liian hauras ja pelottava sisään astuttavaksi.

Turvallinen tila mahdollistuu, jos suostumme kuuntelemaan

Mikäli me miehet suostumme antamaan naisten kokemuksille niiden ansaitseman arvon mahdollistuu väylä, jossa me miehet voimme osaltamme toimia sen turvallisen tilan luojina ja vaalijoina, joita naiset ovat meiltä läpi historian pyytäneet. Kenties voimme nykysukupolven toimesta kuulla tuota pyyntöä entistä herkemmällä korvalla ja siten antaa myös meitä seuraaville miessukupolville entistä kattavammat työvälineet.

Tämä turvallinen tila rakentuu ennen kaikkea naisten kokemuksia kuuntelemalla, oman asemamme tunnustamisella sekä lapsellisen uhriutumisen sijaan sen turvallisuuden tunteen mahdollistamisella, johon meillä osaltamme on potentiaalia.

Kuten miehiä ei voi niputtaa kaikkia samaan muottiin, ei myöskään naisia. Turvallisuus merkitsee monelle eri asioita. Sen pohjalla on silti aina aito nähdyksi ja kuulluksi tulemisen kokemus. Kokemus siitä, että tarpeistani ja peloistani välitetään ja niihin suhtaudutaan tosissaan.

Jos emme saa tätä kokemusta, pukeudumme sukupuolesta riippumatta haarniskaan ja rakennamme muureja.

On meidän miesten tehtävä osaltamme mahdollistaa tämä kokemus naisille.

➡️ Kurkkaa myös Harri-Pekan kirjat Sattuu ihan helvetisti – Opi sietämään kipeitä tunteita sekä Tunne pelkosi, vapaudu elämään.

Kun lapsena joutuu sietämään liikaa, aikuisena ei tunnista rajoja

Lapsi joutui sietämään paljon

Ylivastuullisen roolin perheessä ottaa lapsi, joka näkee ja kuulee paljon. Hän sopeuttaa oman käyttäytymisensä niin, että hänestä on apua ja tukea, vaikka on itse pikkuinen. Ylivastuullinen lapsi yrittää olla sillä tavalla näkymätön, ettei hänestä ole vaivaa tai ylimääräistä taakkaa vanhemmilleen.

Ylivastuullisten lasten taustat saattavat olla todella rankat. Noissa oloissa lapsi on joutunut sietämään todella paljon pelottavia asioita. Yksi näistä pelottavista asioista on selviytyminen vaikeista tunteista yksin ilman aikuista.

Sietämättömissä oloissa kasvaa sitkeitä lapsia

Haavoittavissa lapsuuden kuvioissa kasvaa lapsia, jotka ovat kuin pieniä aikuisia: itsenäisiä, itseensä turvautuvia vastuunkantajia, joissa on usein ihan käsittämätöntä sitkeyttä. Moni selviytyy sillä, että pistää itsensä ”pois päältä”. Kun ei tunne tai tarvitse mitään, selviytyy.

Tuo selviytymisen tapa ei tietenkään jää lapsuuteen, vaan seuraa mukana aikuisuuteen.

Sietämättömien olosuhteiden rajaton sietäminen

Ne, jotka ovat lapsena joutuneet sietämään, sopeutumaan ja pistämään itsensä pois päältä, ovat uskomattoman rajattomia. Jos lapsena on joutunut olemaan rajaton, ei rajoja ole aikuisenakaan.

Rajattoman lapsuuden elänyt aikuinen ei välttämättä tunnista lainkaan, missä hänen rajansa ovat. Hänessä ei välttämättä ole vihaakaan, joka kertoisi siitä, että joku uhkaa rikkoa rajoja. Jossain vaiheessa viha saattaa kyllä tulla, mutta siitäkin ylivastuullinen saattaa tuntea syyllisyyttä, kuten kaikesta muustakin.

Rajaton sietäjä sietää ihmissuhteissaan todella paljon

Ääriviivattomat itsensä hylänneet aikuiset sietävät ihmissuhteissaan ihan käsittämättömän paljon. Tästä syystä ylivastuulliset ihmiset ovat alttiita löytämään huonosti kohtelevia kumppaneita. Tämän lisäksi heidän on hyvin vaikea lähteä väkivaltaisista suhteista.

Ylivastuulliset ”sietävät” henkistä, fyysistä, seksuaalista, hengellistä ja taloudellista väkivaltaa ja kokevat olevansa siihenkin syyllisiä. He siis ottavat vastuun toisen harjoittamasta väkivallasta, koska heidät on manipuloitu ja sumutettu uskomaan, että väkivalta on heidän syynsä

Piirrä itsellesi ääriviivat

Ylivastuullinen sietää usein todella paljon, vaikkei tarvitsisi. Ei kenenkään tarvitse jäädä ihmissuhteisiin, joissa kohdellaan huonosti. Ylivastuullisen tehtävä ei ole kasvattaa toisesta aikuista, empaattista vastuunkantajaa – jokainen kasvaa itse, jos on kasvaakseen. Ylivastuullinen kyllä yrittää opettaa toista ihan loputtomasti ja väsyy siihen pyöritykseen, jonka keskellä joutuu olemaan.

On niin tärkeää kasvattaa itselle ääriviivat. Rajojen on tarkoitus suojella kantajaansa. Ilman niitä ihminen on näkymätön kynnysmatto itselle ja toisille.

Näistä ja muista teemoista olen kirjoittanut kirjoissani Ylivastuullisten naisten valtakunta ja Toivon kirja narsistin haavoittamalle.

Tunnistatko itsesi ADHD:sta, mutta jokin ei täsmää? Kyseessä voi olla AuDHD

Oletko mahdollisesti harkinnut itselläsi ADHD-diagnoosia, mutta et ole täysin tunnistanut itseäsi kuvauksesta. Ja onko mahdollisesti jopa niin, että osa sinua on TÄYSIN päinvastaista kuin ADHD? Siinä tapauksessa sinulla saattaa olla AuDHD.

AuDHD on epävirallinen kattotermi tilanteelle, jossa samalla henkilöllä ilmenee sekä ADHD:n että autismikirjon piirteitä. Se ei ole diagnoosi, eikä sitä löydy DSM-5 -luokituksesta tai muista kansainvälisistä tautiluokituksista. Kukaan yksittäinen tutkija ei ole sitä määritellyt, eikä mikään työryhmä ole sitä toistaiseksi standardoinut. Silti termi on jäänyt elämään, koska se nimeää kokemuksen, jonka niin moni itsessään tunnistaa.

Onko tämä sinulle tuttu: ADHD tuntuu selittävän asioita, mutta ei ole aivan riittänyt. Tai sitten tunnistat itsesi vähän autismista, mutta olet kenties liian sosiaalinen autismin raamiin. Kokonaisuus ei ole tuntunut asettuvan paikalleen vain yhden otsikon alle.

ADHD + autismi = ?

Kyse ei ole pelkästä kahden diagnoosin summasta. Pikemminkin voidaan ajatella, että samassa hermostossa toimii rinnakkain kaksi erilaista tapaa käsitellä maailmaa. Toinen hakee vaihtelua, ärsykkeitä ja liikettä. Toinen ennakoitavuutta, toistoa ja rakennetta. Eivätkä nämä vuorottele siististi ja tarpeen mukaan, vaan ovat läsnä yhtä aikaa. Välillä ne neuvottelevat ja vetävät eri suuntiin, toisinaan ne vahvistavat toisiaan. Yhdellä hetkellä korostuu tarve tehdä asioita, lähteä maailmalle ja kokeilla siipiään. Toisella hetkellä dominoi tarve vetäytyä, rauhoittua ja pysyä tutussa ympäristössä. Toisinaan ne haluavat eri asioita samaan aikaan ja tuloksena voi olla täydellinen jumitus. Tämä ei viittaa epäjohdonmukaisuuteen persoonassa, vaan siihen, että taustalla vaikuttaa kaksi toisistaan poikkeavaa järjestelmää.

AuDHD:ssa ADHD:n ja autismikirjon piirteiden keskinäinen painotus vaihtelee yksilöstä toiseen. Joillakin korostuu enemmän ennakoitavuuden tarve ja aistiherkkyys, toisilla impulsiivisuus ja sosiaalisuus. Yhteisenä nimittäjänä ei ole niinkään itse ilmenemismuoto, vaan kokemus siitä, että yksi selitysmalli ei ole ollut riittävä.

Monelle kahden diagnoosin ymmärrys on se hetki, jolloin aiemmin irrallisilta tuntuneet havainnot alkavat muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden. Ei siksi, että olisi löytynyt uusi diagnoosi, vaan siksi, että kokemus saa vihdoin kauan kaivatun kehyksen ja voimme todeta, että ”Ai! se olikin vain AuDHD”.

Tuliko tekstistä jokin pieni tai suuri ”Ahaa, tämähän selittää!” -hetki?

➡️ Lisää oivalluksia löydät Juulia Järvdiken kirjan Saamaton perfektionisti ja ADHD:n viisi muuta paradoksia ja ADHD-supervoimakorttien parissa. Tutki, millaisia vahvuuksia tuttujen ADHD-piirteiden takaa voi löytyä.

Tekstin kirjoittaja Juulia Järvdike on psykologi ja ADHD-asiantuntija, joka on työskennellyt vuodesta 2010 neuropsykiatristen diagnoosien parissa.

Toivo ei ole ajatus vaan kehollinen kokemus – näin tunnistat sen kehossasi

Oletko koskaan huomannut, että jokin tilanne tuntuu oikealta — ennen kuin olet ehtinyt ajatella sitä loppuun? Tai päinvastoin: jokin kiristyy sisällä, vaikka kaikki näyttäisi ulkoapäin ihan hyvin?

Nämä hetket eivät ole sattumaa. Ne ovat kehosi viestejä. Ja usein ne kertovat jotain siitä, mihin elämässä haluamme mennä — tai mihin emme halua jäädä.

Toivoa pidetään helposti ajatuksena, ei kehollisena kokemuksena. Keho on kuitenkin toivon ensimmäinen kieli. Se reagoi ennen kuin mieli on ehtinyt muotoilla lauseen loppuun. Toivo ei ole haaveilua. Se on kehon tapa sanoa: sinne.

Keho suuntautuu ennen kuin tiedostamme

Tutkimukset osoittavat, että toivo saa kehon suuntautumaan kohti, ei poispäin. Toisin kuin passiivinen optimismi — joka on enemmän ajattelun tapa — toivo aktivoi meissä sekä toimijuuden tunteen että kyvyn löytää reittejä eteenpäin. Ja tämä kaikki näkyy fysiologiassa: hengitys syvenee, hartiat laskeutuvat, hermosto siirtyy selviytymisestä kohti avautumista.

Hahmoterapiassa toivoa on sanottu optimistiseksi sinnikkyydeksi, johon voi päästä vaihtamalla huomion mielen huolista nykyhetkeen – kehon tuntemuksiin, kontaktiin toisten ihmisten kanssa. Siihen mitä on juuri nyt. Toivo on myös kykyä pysyä liikkeessä, vaikka tilanne vaikuttaisikin toivottomalta. Toivo ei tarkoita, että kaikki välttämättä järjestyy, vaan että ihminen jatkaa etsimistä.

Kyse ei siis ole pelkästä hyvästä fiiliksestä. Toivo on mitattava kehollinen tila.

Toivon vastakohtana pidetään yleisesti toivottomuutta, epätoivoa. Hahmoterapeuttisesti toivon vastakohtana voisi pitää myös jumiutumista, pysähtyneisyyttä. Näin ajatellen toivo ei katoaisi meistä, vaan olisi ikään kuin eksyksissä tai piilossa. Näin toivo voi muuttua hiljaiseksi, peittyä, menettää suuntansa — mutta se odottaa. Ja keho muistaa sen, vaikka mieli olisi jo luovuttamassa. Toinen terapiassa usein esiin tuleva asia on huoli tulevaisuudesta. Useille meistä kenties yksi haastavimmista olotiloista on ei-tietämisen tila ja sen sietäminen. Tämä aika juuri nyt on täynnä isoja muutoksia ja uhkakuvia. Tulevaisuuden skenaariot voivat näyttää toivottomilta. Sen sijaan, että tuota epämukavaa tunnetta ohittaa, toinen vaihtoehto on tuntea se kehollisesti. Miltä tuntuu, jos kokeilet päästää irti kontrollista? Miltä kehossasi tuntuu?

Omalla kohdallani toivo on pitkälti asunut mielessäni. Ajatukset siitä, että asiat järjestyvät ikään kuin maagisella tavalla. Raha-asiat, työt. Ja tätä jatkui vuosien ajan. Kun erään kerran minulle valkeni, että näin ei tällä kertaa tapahtuisikaan, reaktio oli kauhu, eräänlainen shokkireaktio. Vaivuin kauhukuviin siitä, mitä kaikkea nyt voisikaan tapahtua. Keho jännittyi ja näköala oli erittäin kapea. Näin jälkikäteen ymmärrän, että ilman yhteyttä kehoon toivo oli kohdallani ailahtelevaa, epävarmaa, eräänlaista toiveajattelua kuin oikeaa toivoa. Nykyään ymmärrän vähän paremmin, että kehollinen toivo ei lupaa mitään, mutta se kantaa.

Toivo on hiljaisempi kuin luulemme

Kun ihmisiä on pyydetty kokeessa ilmaisemaan tunteita kehollaan, ilo, hallinta ja ihmettely saivat selkeät tunnistettavat asennot. Toivo oli toisenlainen — sille ei löytynyt yhteistä, selkeää kehonkieltä. Se oli aina pienempi, sisäänpäin suuntautuneempi. Toivo ei siis aina näy ulospäin. Juuri ehkä siksi toivoa voi olla vaikea tunnistaa silloin, kun sitä eniten tarvitsee. Mieli etsii isoja, selkeitä tunteita. Keho kuiskailee. Keho ei kuitenkaan valehtele, siihen voi aina luottaa. Toisin kuin mielen vaihtuviin ajatuksiin.

Toivo syntyy myös yhdessä

Toivo ei aina asu yksilössä — se liikkuu myös ihmisten välillä. Se tarttuu. Siirtyy kehosta kehoon yhteisessä tilassa, yhteisessä hetkessä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että toivon löytäminen ei aina ole yksin tehtävä työ. Joskus se tapahtuu toisen ihmisen seurassa — hetkessä, jossa jokin muuttuu yhdessä. Yhteinen liike, yhteinen hiljaisuus, yhteinen nauru — nekin ovat toivon paikkoja.

Tulevaisuus asuu kehossasi

Tulevaisuus liittyy toivoon. Tanssijan ja tulevaisuudentutkijan Antti Uimosen mukaan tulevaisuus ei asu pelkästään ajatuksissa. Se on usein aistittavissa suoraan kehossa — puristavana tunteena rinnassa, hengityksen muutoksena, pienenä kihelmöintinä. Kun pysähdyt havainnoimaan, mihin kohti kehoa jokin ajatus laskeutuu, saat käyttöösi toisenlaisen tietämisen tavan. Keho ei analysoi eikä selittele — se vain kertoo, miltä asiat juuri nyt tuntuvat. Ja juuri siksi se on luotettava kumppani tulevaisuuden hahmottamisessa. Nykyhetkeen maadoittunut, avoin keho on se väylä, jonka kautta pystyt parhaiten suuntautumaan kohti tulevaa — vaikka tarkkaa karttaa ei olisikaan. Sen sijaan, että vain istuisit ja miettisit vaihtoehtoja, voit kokeilla ”kehollista pohtimista” liikkumalla ideoidesi kanssa.

Kehomme aistii ympäristömme heikkojakin signaaleja — mitä haluamme lähestyä ja mitä haluamme välttää. Ne eivät aina ole dramaattisia. Ne voivat olla niin arkisia kuin se, miten hengitys kevenee tietyssä seurassa. Tai miten jokin ajatus saa kehon hieman avautumaan — tai sulkeutumaan. Nämä ovat toivon signaaleja. Ja kun opimme lukemaan niitä, meillä on parempi kartta oman elämämme suuntaan.

Kehosi tietää jo jotain siitä, mihin haluat mennä. Ehkä se on aika kysyä, mitä se yrittää kertoa.

Lyhyt kehollinen harjoitus:

Etsi rauhallinen paikka, jossa voit hetkeksi keskittyä kehosi tuntemuksiin. Ota sellainen asento, joka tuntuu hyvältä juuri nyt.
Vie aluksi huomio kehoosi. Salli kaikki tuntemukset ja tunteet. Huomaa millainen hengityksesi on juuri nyt. Älä yritä muuttaa mitään.
Vie seuraavaksi huomiosi ajatuksiisi. Millaisia ajatuksia huomaat juuri nyt? Jos mieleesi nousee huolia tulevasta, huomaa miltä tuo huoli tuntuu kehossa. Entä miltä toivo tuntuu kehossasi? Tee näin kaikkien mieleesi nousevien ajatusten kohdalla.
Jos mahdollista, päästä irti ajatuksista ja keskity ainoastaan kehollisiin tuntemuksiin. Mitä kehollinen tuntemus, energia, haluaisi tehdä? Miten se kenties haluaisi liikkua? Mennä kohti vai sulkeutua? Anna kehon liikkua miten se juuri nyt haluaa.
Tutki kehosi tuntemuksiasi näin ja huomaa mitä kehosi haluaisi tehdä.

3 yleistä syytä miksi narsistisiin suhteisiin saatetaan jäädä pitkäksikin aikaa

Narsistisiin suhteisiin jäämiseen on olemassa lukemattomia syitä, joita voi olla hyvin vaikea ymmärtää, ellei ole itse näitä suhteita kokenut.

Samalla tapaa kuin muut saattavat ihmetellä ja kysyä: ”miksi ihmeessä hän ei vaan lähde?” kysyy usein myös kokija itse tätä samaa itseltään.

Olen kirjoittanut kirjaani: Toivu satuttavasta suhteesta yli 20 syytä miksi näihin suhteisiin saatetaan jäädä pitkäksikin aikaa ja alla niistä kolme yleisintä.

1. Yhteiset lapset

Monille ydinperheen kasassa pitäminen on hyvin tärkeää ja he saattavat uhrata sen vuoksi paljon.

On myös melko tavallista kokea suurta huoli siitä miten narsisti vanhempi kohtelee lapsia ja miten lapset alkaisivat erin jälkeen voimaan, kun ei itse pystyisikään olemaan aina läsnä.

Pelko lasten huonosta kohtelusta on valitettavan yleinen ja realistinenkin näissä suhteissa.

Siihenkään ei aina valitettavasti ole luottamista, että kukaan pystyisi vaikeassa tilanteessa auttamaan, koska narsisti osaa tarvittaessa esittää hyvää vanhempaa ja valehdella sujuvasti myös viranomaisille.

2. Usko parempaan ja toisen muuttumiseen

Narsisti osaa vakuuttavasti luvata muuttuvansa varsinkin silloin, jos pelkää menettävänsä toisen. Hänen käytös voi muuttua hetkellisesti, kunnes palaa taas ennalleen.

Narsistin kumppani on saanut nähdä kuinka kaikki voi olla hyvin ja kuinka narsisti osaa käyttäytyä ns. normaalisti, joten tätä jäädään usein odottamaan.

3. Lojaalius, kiltteys, ymmärtäväisyys ja empatia

Narsisti ei yleensä huoli kumppanikseen kylmää ihmistä, vaan haluaa rinnalleen empaattisen ja ymmärtäväisen ihmisen.

Empatian ja ymmärtäväisyyden avulla voidaan menestyä normaaleissa ihmissuhteissa, mutta narsistin kanssa ne käyvät lopulta itseä vastaan, koska narsisti käyttää noita piirteitä häikäilemättömästi hyväkseen.

Narsisti syyllistää toista liiallisista reaktioista, kylmyydestä ja julmuudesta, jos toinen ei ymmärrä kaikkia hänen syitä ja selityksiä huonolle käytökselleen.

Kiltti ja empaattinen ihminen tutkailee liiaksikin sitä mitä itse voisi tehdä parantaakseen suhdetta ja omaa käyttäytymistään, kun taas narsisti ei tee tätä yhtään.

Lisää syitä ja selityksiä sille miksi narsistisiin suhteisiin jäädään usein pitkäksikin aikaa ja miksi näistä suhteista on niin haastavaa erota löydät kirjastani: Toivu satuttavasta suhteesta.

Entä jos innostuksesi ei ole yhtään liikaa, vaan juuri sopivasti?

”ADHD on minulle lahja. En periaatteessa enää tarvitse diagnoosia mihinkään, mutta sen saaminen auttoi minua löytämään itseni. Erityisesti se auttoi minua hyväksymään sen sisälläni asuvan innostuvan ja herkän lapsen, jota olin edelleen yrittänyt rajoittaa itsessäni.

Olen lapsesta saakka ollut luova, taiteellinen, spontaani ja uutta kohti katsova, mutta jossain vaiheessa elämääni luulin, että nämä piirteet itsessäni olisi hyvä hävittää. Kuulin monelta läheiseltäkin ihmiseltä, että minun olisi hyvä lopettaa lapsellinen käytökseni sellaisissa tilanteissa, kun spontaanisti innostuin tai vaikkapa aloin tanssia radiosta kuuluneen musiikkikappaleen tahdissa ja vedin pienet lapsenikin siihen mukaan.

Enää en luule niin, vaan päinvastoin sallin näiden piirteiden olla minussa ja tulla esiin minun tavallani, siten mikä minussa on aitoa ja totta.”

Näin kirjoitin uusimmassa, maaliskuussa 2026 ilmestyneessä kirjassani Kohtaa sisäinen lapsesi. Kirjaa kirjoittaessa olikin mielenkiintoista peilata sisäisen lapsen kokemuksia siihen, että minulla on ollut tunnistamaton ADHD jo lapsena.

Erityisesti ADHD-piirteisiin, mutta myös lapsuuteen ylipäätään, liittyy herkkyys innostua, ihmetellä ja haltioitua. Olen tunnistanut näitä piirteitä itsessäni aina, mutta muistan alkaneeni jo alakouluiässä ”himmata” näitä piirteitä itsessäni, koska ne eivät olleet sosiaalisesti hyväksyttäviä.

Kun toimin näin, aloin myös pienentää itseäni monin tavoin. Oli helpompi olla näkymätön ja kuulumaton. Itsensä pienentäminen näkyy myös kehossa ja hengityksessä: lihaksia jännittämällä, suoja-asentoihin hakeutumisena ja hengitystilavuudenkin pienentämisenä.

Joskus toki saatoin nuorena ja myöhemmin aikuisena unohtaa tämän itseni pienentämisen ja rajoittamisen, jolloin innostuin spontaanisti mitä erilaisimmista asioista – tätä ei aina katsottu hyvällä varsinkaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden elämä oli pääosin rakentunut tunteiden hillinnän ja käyttäytymisen hallinnan suuntaan.

Vaikka oletkin aikuinen, on hyvä löytää tämä ihana ja innostuva pieni lapsi sisältään, ja päästää hänet välillä irti!

Kaiken kiireen, suorittamisen ja uupumuksen keskellä on vaikea löytää iloa tai vapauden tunnetta, kun tuntuu, että kaikki luovuus on kadonnut. Miten sitten voisit lähteä liikkeelle, mikäli haluaisit herätellä sisälläsi olevaa lasta? Tässä joitakin vaihtoehtoja:

Ensinnäkin, anna tilaa sinussa herääville uusille ideoille, myös intuitioviesteille – älä ohita niitä kriittisillä ajatuksilla, joita me kaikki aikuiset liiankin usein viljelemme, kun ”pitää ajatella järkevästi”.
Kirjoita ylös nämä ajatuksesi, jotka usein tulevat mieleesi juuri sillä hetkellä kun et ole valmis vastaanottamaan niitä. Nämä ideat voivat myös olla viisaita ja samalla hiljaisesti kuiskaavia; ne eivät aina tule esille äänekkäästi itsestään ilmoitellen.
Anna aikaa ideoinnille ja suunnittelulle, salli mielikuvituksesi lentää.
Mieti, mistä kaikesta pidit lapsena? Jos liikuit, miten ja missä? Jos taiteilit, mistä kaikesta pidit – musiikista, tanssista, esiintymisestä, piirtämisestä, maalaamisesta, askartelusta, rakentelusta, nikkaroinnista? Mitkä asiat saivat sinut haltioitumaan ja innostumaan? Olitko kirjatoukka ja uppouduit tarinoiden maailmaan – tykkäsitkö itsekin kirjoittaa tarinoita paperille?
Mieti, mitä voisit oppia tältä nuoremmalta itseltäsi, sisäiseltä lapseltasi. Löytyisikö lapsuudesta jotakin sellaista tuttua, jota voisit virittää elämääsi nyt? Voisitko vaikka aloittaa uuden taideharrastuksen, lähteä soitto- tai laulutunneille, kuoroon tms.? Voisitko innostua sellaisesta liikkeestä ja liikkumisesta, joka ei niinkään ole tulosorientoitunutta, vaan pelkästään kivaa ja nautinnollista? Aikuisten parkour, höntsäpallopelit, hippaleikit ensi kesänä ystävien kanssa mökillä, kävely ja hypähtely metsässä?
Pohdi vielä, minkälainen oleminen ja tekeminen isossa kuvassa tuottaa sinulle hyvää oloa ja nautintoa, auttaa olemaan läsnä tässä hetkessä jopa niin, että aikakin saattaa menettää merkityksensä? Tämä on lapsen taito ja sisäisen lapsesi lahja sinulle!

Sisäinen lapsesi etsii ihmeitä ja seikkailuja. Hän kannustaa sinua kokeilemaan myös jotakin sellaista, mitä et ole aiemmin kokeillut, ja usein se jokin ei ole hampaat irvessä saavuttamista, vaan ihan hauskaa hommaa! Aina se ei ole kovin järkevää, mutta ”aikuisten oikeasti”, pitääkö kaiken elämässä olla?

”Ihminen on kaikkein lähimpänä itseään, kun hän löytää leikkivän lapsen vakavuuden.” – Herakleitos (vapaa suomennos Karita Palomäki)

Artikkelikuva: Depositphotos

Tutustu omaan sisäiseen lapseesi Kohtaa sisäinen lapsesi -kirjan avulla.

Jos et uskalla pettyä, et uskalla elää täysillä

”Pettymys tulee vain, jos yrität. Ja et voi saavuttaa mitään, jos et edes kokeile”, sanoo entinen jääkiekkoilija Marko ”Mörkö” Anttila määritellessään pettymyksen kokemusta.

Pettymyksen pelko estää meistä monia kokeilemasta asioita, joihin liittyy epäonnistumisen riski. Yritämme suojautua pettymyksiltä pienentämällä toiveitamme tai välttämällä tilanteita, joissa voisi epäonnistua. Tällainen suojaaminen tuo hetkellistä helpotusta, mutta pitkällä aikavälillä se kaventaa elämää. Jos emme uskalla pettyä, emme myöskään uskalla toivoa ja tavoitella täysillä.

Jotain ihmeellistä tapahtuu, jos aidosti hyväksyy sen tosiasian, että pettymykset ja epäonnistumiset kuuluvat elämään ihan samoin kuin onnistumisetkin. Hyväksyminen muuttaa suhtautumistamme noihin kokemuksiin.

Se, mitä erilaisista vastoinkäymisistä ajattelemme, muokkaa sitä, miltä pettymys meistä tuntuu. Jos odotamme matkan tavoitteeseen olevan helppo, epäonnistuminen ja pettymys tuntuvat raskaammilta kuin silloin, kun olemme hyväksyneet sen mahdollisuuden, että hankaluuksia saattaa tulla vastaan.

Pettymys ei tarkoita, että olet väärällä tiellä

Monesti oletamme, että kehitys etenee tasaisesti ja kun vain yrittää tarpeeksi, asiat etenevät ja menestystä seuraa uusi menestys. Elämä etenee lineaarisesti. Syvällä sisimmässämme uskomme, että työhön panostaminen ja parhaansa tekeminen johtaa etenemiseen tai että liikunnan aloittaminen alkaa näkyä alati paranevina tuloksina. Todellisuudessa elämä kulkee harvoin niin. Tulee pysähdyksiä, mutkia ja takapakkeja. Pettymyksiä. Se ei tarkoita, että olisi väärällä tiellä. Usein se tarkoittaa vain sitä, että on liikkeellä. Pettymykset eivät ole este, vaan osa matkaa.

Jos emme koskaan asetu alttiiksi pettymykselle, emme myöskään tavoittele mitään aidosti merkityksellistä. Keskeistä on, miten yksittäisiä epäonnistumisia ja pettymyksiä tulkitsemme ja millaista tarinaa niistä alamme itsellemme kertoa. Onko pettymys merkki omasta riittämättömyydestä? Todiste siitä, ettei kannata enää yrittää? Vai voisiko se olla yksi vaihe matkalla eteenpäin?

Epäonnistumiset ja pettymykset ovat oppimiskokemuksia ja kasvunpaikkoja. Useimpiin asioihin on toinen ja kolmas yritys. Pettymykset ovat osa prosessia.

Jokainen kohtaamasi pettymys voi vahvistaa

Paljon pettymyksiä kokeneet sanovat, että mitä useammin kokee pettymyksiä matkalla kohti tavoitteitaan, sitä helpommaksi niiden kohtaaminen tulee. Ymmärrys ei synny yhdestä oivalluksesta tai järkeilemällä, vaan rakentuu vähitellen kokemuksen kautta. Oppii, että tunne menee ohi. Ihminen selviää. Elämä jatkuu. Jokainen kohdattu pettymys voi lisätä luottamusta siihen, että kestät seuraavankin. Pettymys on kuitenkin vain tunne. Todella epämiellyttävä, mutta ohimenevä. Ei kannata antaa sen estää elämästä haluamaansa elämää.

”Jos yrittää välttää pettymyksiä, jättää paljon elämästä elämättä. Olen mieluummin ihminen, joka opettelee sietämään ja käsittelemään pettymyksiä, kuin ihminen, joka yrittää suojautua niiltä hinnalla millä hyvänsä ”, kuvailee entinen uimari Hanna-Maria Hintsa.

Moni merkityksellinen asia elämässä vaatii uskallusta yrittää, vaikka onnistumisesta ei ole varmuutta. Juuri siellä elämän parhaat mahdollisuudet usein odottavat.

ADHD-aivoilla on vain kaksi aikaa: nyt ja ei nyt – 14 oivallusta, jotka voivat muuttaa käsityksesi ADHD:sta

ADHD:stä puhutaan usein haasteiden kautta. Mutta mitä jos sama ilmiö näyttäytyykin aivan eri tavalla, kun sitä tarkastellaan ympäristön, tulkintojen ja vahvuuksien näkökulmasta?

Tässä ADHD-psykologi Juulia Järvdiken nostamia näkökulmia ADHD:sta Hidasta elämää –podcastissa (Entä jos ADHD onkin supervoima – eikä vain lista heikkouksia?)

Kuuntele koko jakso maksutta Spotifyssa TÄSTÄ.

1. Sama piirre voi olla sekä haaste että vahvuus

ADHD ei ole lista erillisiä heikkouksia ja vahvuuksia – vaan sama piirre voi muuttua tilanteen mukaan: “Ylivilkkaus on heikkoutta, jos olet koululuokassa, mutta jalkapallokentällähän se on tosi hyvä asia.”

2. ADHD ei ole vain yksilön ominaisuus – vaan ympäristökysymys

Se, kukoistaako ihminen vai ei, riippuu usein ympäristöstä enemmän kuin yksilöstä: “Se on ympäristö, joka päättää siitä, onnistuuko vai epäonnistuuko ihminen.”

3. ADHD-vahvuuksista puhuminen vaatii herkkyyttä

Vahvuuksista puhuminen ei saa mitätöidä vaikeuksia: “En halua puhua vahvuuksista siten, että jätän varjoon nämä vaikeudet. Jos ihminen hakee apua ja hänelle sanotaan, että no sulla on tämmönen supervoima, niin sehän olisi musertavaa.”

4. ADHD-ihminen tarvitsee rakkautta ja rajoja

Hyvä kohtaaminen yhdistää ymmärryksen ja selkeyden: “ADHD-ihminen tarvitsee rakkautta ja rajoja. Ihminen ei tahallaan ole taas myöhässä. Ihminen ei tahallaan keskeytä ja puhu päälle.”

5. Motivaatio ei synny odottamalla

Tekeminen ei ala tunteesta – vaan toiminnasta: “Motivaatio syntyy liikkeestä, ei sohvalla makaamalla.”

6. Pienet askeleet ovat ratkaisevia

Aivot tarvitsevat konkreettisen aloituspisteen: “Kun sä pääset niin pieneen osaan, että se tuntuu siltä, että joo, tämän mä voin tehdä.”

7. Täydellisyyden tavoittelu voi estää koko tekemisen

Jos rima on liian korkealla, mikään ei ala: “Huonosti tehty on parempi kuin tekemätön.”

8. ADHD-aivoilla on vain kaksi aikaa

Ennakointi ei ole itsestäänselvyys: “Meillä on ne kaksi aikaa, nyt ja ei nyt.”

9. Ulkoiset rakenteet tukevat aivoja

Rutiinit, listat ja ennakointi eivät ole “kikkoja” – vaan välttämättömiä työkaluja: “ADHD:ssa ne täytyy olla ulkopuolisia. Kunnes ne sitten menee sinne aitoihin rutiineihin.”

10. Onnistumisten huomaaminen ei ole itsestään selvää

Aivot oppivat siitä, mitä huomioidaan: “Kun aivot saa dopamiinia, niin se nostaa todennäköisyyttä, että mä teen tämän myös huomenna.”

11. Tunne ei ole käsky

Tunne voi olla voimakas – mutta sitä ei tarvitse totella: “Tunne ei ole käsky, että nyt mun täytyy puolustautua tai hyökätä.”

12. Ahdistus ei aina kerro totuutta

Ahdistus yrittää suojella, mutta se voi johtaa harhaan: “Ahdistus yrittää pitää sut turvassa. Ja se ei tiedä, että onko se nälkä vai saapelihammastiikeri.”

13. Lepo ei ole laiskuutta

Palautuminen on edellytys toimiville aivoille: “Lepo on aivojen huoltoa, ei laiskottelua. Jos palautumista ei tapahdu, niin aivot eivät toimi.”

14. Haaveilu on yllättävän tärkeä taito

Mieli tarvitsee myös tilaa kulkea vapaasti: “Haaveilu ei ole ajan hukka. Hyvinvointi riippuu usein siitä, että minkälaista tarinaa me meidän aivoille syötetään.”

Kuuntele tarkemmat perustelut ja keskustelu Spotifyn Hidasta elämää -podcastista TÄÄLTÄ.

Työpaikkakiusaaminen alkaa usein piilossa – Mitä voit tehdä?

”Tunsin, että jokin ei ole kohdallaan. Työpaikalla oli jotain outoa. En ensin saanut kiinni, mitä oli meneillään.”

Nämä ovat lainauksia tutkimuksesta, joka vahvistaa, että työpaikkakiusaaminen alkaa usein piilossa ja vähitellen. Saman kaltaisia tuntemuksia on kuvattu myös Piilokiusaajat ympärilläsi -kirjaani varten.

Tutkijoiden mukaan työpaikkaväkivalta noudattaa usein seuraavaa kaavaa: alun hiljainen ja vaikeasti tunnistettava piiloväkivalta pahenee vähitellen ja muuttuu näkyvämmäksi, ilmeisemmäksi, suoremmaksi sekä henkilökohtaisemmaksi.

Tapahtumat muodostavat väkivallan syklejä, joissa vuorottelevat rauhallisemmat ja rajummat vaiheet. Kiusattua saatetaan hyvitellä, sitten taas vahingoittaa. Eri vaiheet vahvistavat kiusaajan ja heikentävät kiusatun asemaa, eikä kiusaamista tarvitse enää välttämättä piilotella.

Tutkimuksissa tunnistetaan, että osa kiusaamisesta alkaa voimakkaalla ristiriidalla ja jatkuu rajuna. Monet tilanteista kuitenkin kehittyvät hiljaa ja piilossa paitsi kiusatulta itseltään myös monilta muilta työyhteisössä.

On siis tavallista, ettei kiusaamista kohtaava saa alussa kiinni kiusaavista teoista. Hän saattaa oireilla alussa epämääräisesti ilman, että hän ymmärtää, mistä oma olo johtuu. Kuvittelenko kaiken, hän saattaa pohtia.

Jos kiusaaminen alkaa pahan puhumisena selän takana, saattaa ensimmäinen vihje siitä olla, että muiden käytös on muuttunut. Kiusaamisen kohteeksi joutunutta esimerkiksi vähätellään ja vältellään, häntä ei katsota silmiin tai keskustelu loppuu hänen saapuessaan paikalle. Kaltoinkohdeltava saattaa olla hienovaraisen kurinpidon, valvonnan, arvostelun, mitätöinnin tai muun ostrakisoinnin ja hyljeksinnän kohteena.

Kiusaamisen kohteeksi joutuneesta saattaa tuntua, etteivät muut näe häntä ja sitä, kuka hän oikeasti on. Aivan kuin itsen ja muiden välillä olisi jokin sumea kalvo, joka vääristää kohtaamisia, ja työkaverit katsovat arvioivasti, vähättelevästi, välttelevästi tai pahantahtoisesti.

Mitä voit tehdä, jos tunnet, ettei kaikki ole kohdallaan?

Jos työpaikkakiusaamiseen halutaan puuttua tehokkaasti, on se tehtävä mahdollisimman laajasti ja varhain – alun piilovaiheessa. Jos muita on pyritty kääntämään jo pitkään jotakuta vastaan, voi kiusaamisen kohteeksi joutuneen asema olla niin heikko, ettei tilanteeseen pystytä enää puuttumaan onnistuneesti.

Jos koet, että jokin on pielessä työyhteisössäsi, älä jää odottelemaan. Kysy luotettavalta työkaveriltasi, tietääkö hän, mitä on meneillään. Voit myös kysyä, onko sinua arvosteltu. Kysy kuitenkin niin varovaisesti, ettei sinua voida syyttää mustamaalaamisesta.

Hae apua ja neuvoja jo työterveyshuollosta – tai voit kysellä tilanteesta yhdessä henkilöstön edustajan kanssa. Mikä tärkeintä: vaadi esihenkilöltä ja HR:ltä puuttumista tilanteeseen.

➡️ Työpaikkakiusaamisen vaiheita on kuvattu enemmän kirjassani Piilokiusaajat ympärilläsi – Tunnista työpaikan myrkyttäjät. Saat kirjasta lisää ajatuksia, miten pyytää puuttumista tilanteeseen.

➡️ Lue myös aiempi kirjoitukseni siitä, millaista on piilokiusaaminen.

Nuori nainen, sinä voit aina sanoa ei

Jos olisit nuori nainen, josta välittäisin, sujauttaisin sinulle paperi lappusen ovesi alta kun et huomaa.

Kertoisin sen lapulla, koska aiheesta ei ole aina helppoa puhua.

Olet siinä iässä, että seksuaalisuus vääjäämättä tulee elämääsi.

Se on aikamoinen uusi alue. Niin paljon kaunista.

Kivaa.

Ja jokunen vaativakin kohta.

Niin paljon löydettävää.

Ja siksi, kirjoittaisinkin; tiedä, että on aina oikein kunnioittaa sinua.

Ei ole koskaan liian kiire. Ei ole syytä, jonka vuoksi et voisi jarruttaa.

Ei ole syytä, joka oikeuttaisin sen, että sinun täytyisi.

Jokainen tarpeesi on tärkeä. Jokaisesta asiasta voi puhua.

Kaikki menee kyllä oikein. Ja oikeaan aikaan.

Kun vain kunnioitat sinua ja sitä mitä tarvitset.

Oli se enemmän tai vähemmän. Tai ei ollenkaan.

Hän, joka on sen arvoinen, haluaa tietää. Silloinkin kun se paljastaa toisenkin epävarmuuden.

Hän, joka on sopiva, sopii kanssasi yhteen, tälläkin tavalla, sinun ollessa sinä.

Pyytäminen on ehkä suurin lahjasi. Tarve tärkein voimasi. Vaikkei se aluksi siltä tuntuisi.

Pidä huolta sinusta. Silloin pidät huolta toisesta. Ja opetat pitämään huolta.

On aina oikea hetki kertoa siitä mitä sinä tarvitset. Aina. Ja ikuisesti.

Kiltistä tytöstä ylivastuulliseksi naiseksi – näin raskas rooli syntyy

Sukupolvien ketjuissa opitaan kaikenlaista

Kirjoitin kirjan ylivastuullisista naisista. Ja heti joku kysyy, mikset kirjoittanut miehistä. Siksi, että valitsin kirjoittaa kirjani naisista. Teokseni on kunnianosoitus naisille, jotka ovat sukupolvi sukupolvelta tehneet tosi paljon.

Ylivastuullisuuden ydin on omien tarpeiden sivuun laittaminen. Näin tapahtuu siksi, ettei ylivastuullisen naisen lapsuudessa ollut tilaa hänelle, hänen tunteilleen eikä tarpeilleen. Näkymättömiä Ninnejä on tämä maa pullollaan.

Miksi näin käy?

Keräsin kirjaani varten naisten tarinoita, joita lukiessani selvisi yksi yllättävä ylivastuullisuutta selittävä tekijä: isän ja miehen poissaolo perheessä. Miehen poissaolo tarkoitti esimerkiksi läsnäolottomuutta, päihteitä, sotatraumaa ja työn vuoksi kotoa pois olemista. Toki tarinoissa kerrottiin muunlaisestakin haavoittuneesta vanhemmuudesta, mutta isättömyys esiintyi lähes jokaisessa kertomuksessa.

Ylivastuullisuus omaksutaan mallioppimisen kautta: jos perheen äiti on ylivastuullinen, tytär ottaa helposti saman roolin. Moni tytär ryhtyy myös säästämään vanhempiaan omilta tarpeiltaan ja tunteiltaan, mikäli perheessä on vaikeita tilanteita. Usein perheen esikoistyttö ottaa pikkuapulaisen, sovittelijan, pikkuterapeutin ja auttajan roolin omia läheisiään suojellakseen ja kannatellakseen.

Näiden tyttöjen sisälle jää asustamaan vaille jäänyt saparopää – turvaton pieni tyttö. Tämä tyttö oppi tarjoilemaan muille suorituksia, ei niinkään itseään. Eli hän oppi sen, ettei hän riitä omana itsenään vaan hän oppii tarjoilemaan muille ulkoisia suorituksiaan.

Painavan eväsrepun kanssa maailmalle

Kirjassani Ylivastuullisten naisten valtakunta olen pohtinut edellä kuvaamaani ylivastuullisuuden oppimisprosessia paljon laajemmin, mutta tässä totean vain, että edellä kuvattu lapsuuden sopeutumiskäyttäytymisen tapa siirtyy aikuisuuteen.

Ylivastuullinen nainen on tyttärenä, vanhempana, ystävänä, työkaverina ja kumppanina se, joka huolehtii rajattomasti muiden tarpeista itsensä unohtaen. Tapa olla ja elää on niin syvällä, ettei sitä välttämättä edes tunnista.

Rooli on raskas, mutta siitä voi oppia pois

Tämän tekstin otsikossa mainitsin ylivastuullisuuden olevan raskas rooli ja onhan se sitä. Jos elää huomaamattaan niin, että antaa itsestään tosi kauan, tosi paljon, on hyvin todennäköistä, että uupumus yllättää jonain päivänä. Usein viimeistään siinä vaiheessa, kun vaihdevuodet vievät yöunet. Moni ylivastuullinen nainen on lopulta todella uupunut ja monesti masentunutkin. Masennus on usein seurausta pitkäkestoisesti uupumuksesta.

Kaikki mikä tulee näkyviin ja tietoisuuteen, on hyvä asia. Uupumusta voi hoivata ja ylivastuullisuudesta voi oppia hiirenaskel kerrallaan pois tai ainakin sitä voi kohtuullistaa. Ei ole itsekästä elää elämää, josta itsekin saa nauttia ilman, että antaa kaikki voimavaransa muiden käytettäväksi.

Voit lukea aiheesta lisää kirjastani Ylivastuullisten naisten valtakunta.

Jos rakkaus tuntuu pakonomaiselta, ehkä se ei ole rakkautta – vaan limerenssiä

Jos se tuntuu enemmänkin pakonomaiselta ja ahdistavalta kuin rakkaudelta…

Lue tämä!

Kyseessä saattaa olla limerenssi.

Limerenssi sotkee tunteet intensiteetillään

Limerenssi on ilmiö, joka sotkee pääkopan ja tunteet. Se tuntuu hemmetin intensiiviseltä ja siltä, että ”tän ihmisen rakkaus mun on saatava”. Siihen liittyy usein valtava pelko siitä, että ei ole juuri tälle ihmiselle tärkeä ja silloin kun et saa tältä ”the ihmiseltä” huomiota – olo on kuin kiemurtelisi vieroitusoireissa.

Hyvin usein tämä ihminen on ns. hot & cold. Ikinä ei tiedä. Se on järkyttävän kivuliasta kun on se cold vaihe päällä. Ja se on huumaavaa jalat irti maasta kun on se hot vaihe. Ja tähän ailahtelu valitettavasti jää koukkuun.

Siinä ei ole kyse tästä toisesta ihmisestä. Tai siitä, että hän tekisi sinulle hyvää. Siinä on kyse enemmänkin fantasioista, joita sinulla on siihen liittyen, mitä olisit ja mitä tuntisit hänen kanssaan. Se stoori voi olla ihan eeppisen upea. Mutta se on sitä vain mielikuvissasi :/

Joskus limerenssi toimii defenssin tavoin, se tulee lupia kyselemättä elämään ja sotkee kuupan, ehkä jopa siksi että huomio menisi jostakin kivuliaammasta pois.

Ethän siis syytä itseäsi tästä?

Mitä toinen ihminen voi näyttää sinulle itsestäsi?

Toiset ihmiset voivat olla isoja peilejä meille itsestämme. Myös siitä, mitä ehkä salaa kaipaamme, mitä olemme ehkä kieltäneet itseltämme ja niin edelleen. Voimakkaat kokemukset ovat mahdollisuus tuntea syvemmin itseään, myös niiltä alueilta, joita ei ole aina helppoa katsoa.

Mutta muistathan: sellainen rakkaus, joka tekee hyvää, on johdonmukaista, turvallista ja aidosti välittävää.

➡️ Tutustu Eevin kirjoihin, kortteihin ja webinaareihin, jotka auttavat ymmärtämään itseä, omia ihmissuhdemalleja ja tunne-elämän solmukohtia lempeästi mutta syvälle menevällä tavalla. Ne tarjoavat turvallisen tilan pysähtyä, tunnistaa omia kaavoja ja löytää konkreettisia oivalluksia läheisyyteen, rajoihin, kiintymykseen ja parisuhteisiin.