Kirjoitin aikaisemmin äkillisestä kuolemasta, sen aiheuttamasta shokista ja traumasta sekä ehkä jopa vuosienkin päästä esiin nousevista tunteista. Tekstin löydät täältä.
Miten värien avulla voisi helpottaa omaa oloa? Voivatko värit auttaa selviytymisessä?
Surun värit
Musta ei ole ainoa väri maailmassa, jolla ilmaistaan surua. Musta on vakiintunut länsimaihin ja erityisesti Pohjoismaihin surun väriksi. Esimerkiksi Japanissa valkoinen on hautajaisväri, kuten muissakin itäisen Aasian maissa: se liitetään puhtauteen, kuolemaan ja suruun. Nepalissa, jonka väestöstä valtaosa on hinduja, surun väri on valkoinen. Kiinassa valkoinen liitetään puhtauteen, mutta se on myös suruväri ja kuoleman väri. Kiinassa hautakivet saattavat olla olemassa jo ennen kuin ihminen kuolee. Niin kauan kun ihminen on elossa, hänen nimensä lukee kivessä punaisin kirjaimin. Kun hän kuolee, nimi maalataan valkoiseksi.
Australian alkuperäisasukkaat aboriginaalit pitävät valkoista surun värinä. Länsiafrikkalaiset ashantit kokevat punaisen surun vertauskuvaksi. Ghanassa, Togossa ja Norsunluurannikolla hautajaisvieraiden käsivarressa voikin nähdä punaisen surunauhan. Arabimaissa ja Afrikassa keltainen kuvastaa rikkautta ja elinvoimaa, Meksikossa taas kehäkukan keltainen edustaa kuolemaa monen muun kirkkaan värin rinnalla. Meksikossa kuolleiden päivänä muistellaan kuolleita monin eri värein, koristaudutaan itse värikkäin asustein ja juhlitaan yhdessä. Surun väri on siis pitkälle kulttuurisidonnainen.
Täällä Suomessa ja muuallakin Pohjoismaissa surun väri on perinteisesti ollut musta. Mustat suruasut vakiinnuttivat asemansa myöhäiskeskiajalla. Vähäosaisetkin pukivat hautajaisiin yleensä tummimmat vaatteensa, mitä kaapista löytyi. Jos ei ollut mustaa, laitettiin päälle mahdollisimman tummansinistä tai harmaata. Naiset käyttivät ja käyttävät osittain edelleen mustaa suruhuntua tai mustaa surunauhaa.
Musta väri on siis yhdistetty kulttuurissamme kuolemaan. Yö on musta. Ilta on musta. Pitkä talvikautemmekin on pimeä, harmaa ja usein mustakin. Katukuvammekin on harmaa, sillä nykyinen rakennustyyli suosii harmautta. Vanhat värikkäät puutalot ja jugendtyyliset kerrostalot ovat ainoa väripilkku katukuvassamme.
Musta on paitsi surun myös juhlan väri Suomessa. Esimerkiksi akateemisissa tilaisuuksissa käytetään usein mustia juhla-asuja.
Mutta miksi haluamme pukeutua mustaan surun tai juhlan keskellä? Miksi korostamme pitkää mustaa talvikauttamme vielä pukeutumalla mustaan tai harmaaseen? Haluammeko olla näkymättömiä, häipyä taustaamme, käpertyä itseemme, suojautua? Musta on suojaväri. Kun kulkee mustissa ja harmaissa, voi olla piilossa elämältä ja erityisesti tunteiltaan. Jotkut sanovat mustan olevan arvokas väri ja täten juhlava. Miksi?
Miksi emme voisi mennä kirkuvan keltaisessa mekossa ja kirkkaan punaisine huuline hautajaisiin? Emmekö kunnioita yhtälailla vainajaa pukeutumalla kauniisti, esteettisesti ja heleästi? Ja emmekö ennenkaikkea itse saisi voimaa väreistä surun keskellä? Emmekö voisi siirtyä myöhäiskeskiajan hautajaisvärityksestä jo muuhun väritykseen? Olen aikaiseminkin kirjoittanut talvesta isäni äkillisen poismenon jälkeen, jolloin vedin energisoivaa keltaista hupparia niskaan ja naisellista pinkkiä huulipunaa huuleen. Kuljin Chilen polttavan auringon alla ja sain ihastella Chilen upeita värejä katukuvassa. Kirjoitinkin blogiini, miten itse sain siitä valtavasti voimaa ja energiaa apatian ja voimattomuuteni keskellä.
Mutta ymmärrän toki, että kovimman surun keskellä voi olla vaikeaa laittaa mitään värikästä päälle, se saattaa tuntua liian paljastavalta, liian kirkuvalta, on tarve suojautua, mutta voisitko aloittaa pienin askelin lisäämällä väriä pukeutumiseesi.
Kun minä kuolen ja hautajaisiani vietetään, haluasin että muistotilaisuus olisi kaunis. Tila esteettisesti viehättävä, värikäs, paljon värikkäitä ja kauniita kukkia, pöydillä värikkäät kankaat, ihmiset joisivat kuohuvaa, musiikki soisi ja hautajaisvieraat voisivat vaikka tanssia. En kuuna päivänä haluaisi, että lapseni istuisi surunsa keskellä kylmässä, kalseassa, harmaassa kirkossa mustissaan, kuuntelisi virsiä, joisi kahvin kalseassa harmaassa seurakuntatilassa ja joutuisi tämän jälkeen tulemaan yksin kotiin suremaan. Haluaisin, että hän olisi koko illan ihmisten, värien ja musiikin ympäröimänä. Saisi pukeutua kuinka hänestä itsestä parhaalta tuntuisi, voisi punata huulensa, kihartaa tukkansa sekä hänellä olis lupa myös nauruun.
Ja miksi esteettisyys ja värit ovat minulle niin tärkeitä? Uskon niiden vaikuttavaan ihmisen voimaantumiseen ja hyvään oloon kaikkialla. Taidekasvatuksen professori Kimmo Lehtonen on ilmaissut asian seuraavasti:
Esteettisyys on sivistysominaisuus, joka liittyy kaikkeen tuntemiseen ja aistimiseen. Esteettityys on sukua empatialle, jonka kautta ymmärrämme kanssaihmisten kokemuksia ja niihin liittyviä tunteita. Taide auttaaa ihmistä kasvamaan riittävän eheäksi ja onnellisiksi. Ja minä lisään että taide ja VÄRIT auttavat ihmistä kasvamaan riittävän eheäksi ja onnelliseksi.
Vinkkejä:
- Pukeudu siihen väriin, mikä milloinkin tuntuu hyvältä. Kokeile eri värejä, miltä tuntuu, kun vedät lämpöisen punaisen villapaidan päälle tai valkoisen? Itseäni auttoi energisoiva keltainen ja naisellinen pinkki. Maalasin myös kyseisillä väreillä. Tähän ei olemassa yhtä oikeaa vastausta tai neuvoa, kokeileminen auttaa.
- Tee asuntoosi jokin surunurkkaus. Maalaa tai somista se sellaisilla esineillä, mitkä auttavat surutyöskentelyssäsi esim. oma surualttari kuvineen vainajasta tai asettele jokin tärkeä esine kuvastamaan vainajaa.
- Maalaa. Tämän olen aikaisemminkin kirjoittanut, mutta maalaamisen merkitystä ei voi väheksyä. Kun maalaat päämäärättömästi ihan sillä värillä mikä tuntuu parhaalta, olosi helpottuu edes siksi maalaamishetkeksi. Varaa paljon isoa paperia ja isoja pensseleitä ja anna palaa. Voit tuhrata sekaan tusseilla, puukynillä, liiduilla tai musteella. Lopputuloksella ei ole mitään merkitystä.
Värikästä syksyä ja voimaa surussasi!
