Omien ajatusten, kokemusten ja tunteiden kokeminen merkityksellisiksi syntyy yhteydessä toiseen tai toisiin ihmisiin. Se on kokemus kuulluksi tulemisesta, johon meillä kaikilla on tarve. Tarve ei kuitenkaan tule likikään aina täytetyksi, ennemminkin se tuntuu jäävän vajaaksi tai kokonaan täyttymättä.
Miksi jäämme usein vaille kuulluksi tulemisen kokemusta?
Aito kuunteleminen on haastavaa ja harvojen taito. Uskon, että välinpitämättömyys on tähän harvoin todellinen syy, vaikka se kuulijaa kaipaavasta saattaa siltä tuntua.
Haastavaa kuuntelemisesta tekee usein se, että mielemme sopukoissa pyörii samaan aikaan niin monia muita, huomiota kärkkyviä asioita.
Kiire on yksi kärkkyjistä – joskus todellinen, usein ei. Kuunteleminen vaatii aikaa ja rauhaa. Kun tuntuu siltä, että aikaa on niukasti, alamme jollain tavalla hoputtaa kuulevaa korvaa tarvitsevaa – saatamme jopa sanallisesti pyytää häntä nopeuttamaan kertomustaan. Usein kiire näkyy kuitenkin erilaisin kärsimättömyyttä ilmaisevin tavoin; kehon rauhattomuutena, kelloon vilkuiluna ja huokailuna.
Huonoa kuuntelutaitoa osoittaa myös kännykän selailu tai vilkuilu. Tutkimustenkin perusteella tiedetään, että älypuhelinten leviäminen on yksi syy aidon kuuntelemisen vähenemiseen. Läheisyyden ja yhteyden kokemisesta puhumattakaan.
Kiirettä ilmentää myös kuuntelijan tarve tarjota nopeaa ratkaisua toisen tilanteeseen: ”Jos minä olisin sinä, niin tekisin niin ja näin.” Usein kertoja ei ole edes hakemassa ratkaisua, vaan nimenomaan kuuntelijaa. Sitä paitsi ”jos minä olisin sinä -kommentit” ovat hölmöjä, sillä minä en ole sinä, etkä sinä ole minä.
Meillä on myös usein kiire päästä kertomaan oma kuolematon mielipiteemme asioista, mikä sekin estää aidon kuuntelemisen. Välillä olemme niinkin innokkaita esittämään omia näkemyksiämme, että puhumme toisen päälle ennen kuin hän on ehtinyt sanoa sanottavansa.
Hyvä tarkoitus ei vielä takaa, että toinen tulee kuulluksi
Kun kertojalla on vaikkapa surua tai jokin muu vaikea tilanne, josta hän haluaa kertoa, saatamme reagoida kertomalla nopeasti, miten itsekin olemme olleet vastaavassa tilanteessa: ”Kyllä minullakin on ollut sitä, tätä ja tuota.” Tarkoitus on lohduttaa, mutta vaikutus on jotain aivan muuta. Tarkoitus ei aina pyhitä keinoja, vaikutuksista puhumattakaan. Vaikutus on se, että kertojan sen hetkinen suru, hätä tai huoli tulee ohitetuksi – hän jää sen kanssa yksin.
Joidenkin ihmisten on vaikea kestää hiljaisuutta sanojen ja lauseiden välissä. Kertoja saattaa tarvita ensin vaikkapa vain tilaa ajatella ääneen, kun ei tiedä vielä oikein itsekään, mitä on sanomassa. Entistä vähemmän hän tietää, jos toinen täyttää hiljaiset hetket omilla kuolemattomilla kommenteillaan. Hyvä kuuntelija puolestaan kestää keskeneräisiä ja haparoiviakin näkemyksiä.
Erityisen vaikeaa meidän on malttaa kuunnella kanssamme eri mieltä olevan keskustelukumppanin ajatuksia. Keskeytämme ja ammumme toisen ajatuksia alas ennen kuin hän ehtii edes kunnolla aloittaa. Kuuroudumme myös kuulemaan vain sen, minkä haluamme kuulla, ja mihin voimme ojentavasti tarttua.
Sorrumme etenkin parisuhteessa ja pitkissä ystävyyssuhteissa olettamaan asioita jo ennalta. Luulemme tuntevamme toisen ajatuksineen, aikeineen ja tunteineen ja luulemme tietävämme, mitä hän aikoo seuraavaksi sanoa. Kiirehdimme muodostamaan ääneen lauseen lopun. Ja hups, jorpakkoon menee. Useimmiten. Tulkitsemme toisiamme usein tavoilla, jotka ylläpitävät vaikeuksia.
Kuuntelemisen taitoa voi harjoitella
Hyvä kuunteleminen tarkoittaa, että on todella läsnä ja kuuntelee tietoisesti korvien lisäksi myös silmillä, mielellä ja sydämellä, mitä toisella on kerrottavanaan. Se tarkoittaa myös, että on aidosti kiinnostunut toisen näkemyksistä ja yrittää ymmärtää niitä, vaikka ne olisivat omista hyvinkin eriäviä.
Hyvä kuunteleminen ei ole tulkintaa tai ennakkoasennoitumista, ei neuvojen tuputtamista eikä ratkaisuyrityksiä. Kun kuuntelee aidosti, ei tiedä etukäteen, mihin keskustelu päätyy. Se saattaa tuntua epämukavalta, sillä meillä on tarve tietää, mikä on ongelma, mikä on ratkaisu ja mitä tulee tehdä. Meillä on myös tarve tietää, kuka on oikeassa, ja tietenkin olla se ”kuka” itse.
Kuunteleminen vaatii kykyä kuvitella, mistä näkökulmasta kertoja kertoo. Omaa näkökulmaansa ei tarvitse vaihtaa, mutta sitä voi laajentaa, koska katsomme asioita usein hyvin kapeasta näkökulmasta.
Kuuntelemisen taitoa voi halutessaan harjoitella ja oppia. Erinäisistä oppaista saattaa olla hyötyä, mutta itse en ole kovin vakuuttunut siitä, että opettelemalla tietynlaisia asentoja, ilmeitä tai eleitä voisi oppia aitoa kuuntelemista. Jos vilpitön halu ja kiinnostus kuulla ja ymmärtää puuttuvat, toisen ihmisen vilppitutka paljastaa epäaitouden.
Jos puolestaan on aidosti ja vilpittömästi kiinnostunut toisen ihmisen ajatuksista ja tunteista, ei ole mitään tarvetta miettiä, miten esittää kiinnostunutta.
Taidon oppiminen ja vaaliminen palkitsee; mitä parempi kuuntelija olet, sen parempia ovat ihmissuhteesikin.
