Ja kaikki on ok. Näin laulaa nuoruusvuosieni lempparibändi Apulanta. Yksi asia minua on koskettanut viimeisten kuukausien aikana. Nimittäin se ettei monikaan kysy aidosti, että mitä kuuluu. Tiedän paljon ihmisiä, joiden ”läheiset” eivät tiedä, mitä heille kuuluu. Ei olla kiinnostuneita, ei uskalleta kysyä, ollaan ”hienotunteisia” ja ”kunnioitetaan” toisen yksityisyyttä.
Ystävät ja sukulaiset saattavat tavata toisiaan eikä niin kutsutuista oikeista asioista puhuta mitään.
Onko kaikki ihan oikeasti ok?
Kuinka moni itkee yksinäisyyttään itsekseen, kuka kaipaa läheisyyttä ja jotakuta, joka oikeasti välittää ja on kiinnostunut. Ja joutuu sanomaan, että kaikki on ihan ok, koska oikeiden kuulumisten kertominen ei aiheuttaisi minkäänlaisia toimenpiteitä; kuuntelemista tai konkreettista auttamista. Vaaditaan paljon luottamusta, jotta uskaltaa avautua ja näyttää aitoa, omaa sisintään.
Kun toiselta ihmiseltä kysyy kuulumisia, joutuu itsekin alttiiksi. ”Mitä jos se alkaakin puhua siitä ja siitä aiheesta enkä osaa sanoa mitään?”, tai ”jos se alkaakin syyttää mua jostakin” tai jos se toinen vaan ihan ok:n sijasta kertookin ihan oikeasti siitä, miten menee. Kuulija voi joutua asettumaan alttiiksi omille tunteilleen, sukujen salaisuuksille, luurangoille kaapeissa ja ties mille.
Kysymättä jättäminen ja luuleminen aiheuttavat vastapuolessa yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen, arvottomuuden ja ulkopuolisuuden tunteita. Kysyjä ikään kuin luo kysymyksellään tilan, jossa on lupa kertoa. Mutta älä kysy ellet uskalla ottaa vastausta vastaan. Tai ellei sinulla ole aikaa olla läsnä ja kuunnella. Jos ihmissuhteissa, eikä suinkaan ainoastaan parisuhteissa, pelko voittaa rakkauden, ei todelliseen yhteyteen voi päästä.
Minulta on joskus kysytty sitäkin, että miten saa selville sen, että miltä jostakusta ihmisestä tuntuu tai mitähän hänelle mahtaa kuulua. Ja vastaan aina: kysy suoraan. Älä arvaile tai luule, tulkitse ja täytä ”mustia aukkoja” mielikuvituksella. Tai puhu kolmannen osapuolen kanssa ja arvuuttele selän takana.
Minulla on haave. Ja se kuuluu näin: jospa me ihmiset oppisimme elämään ihmisinä toisillemme. Tietäisimme toistemme todelliset kuulumiset, antaisimme itsestämme silloin, kun on aika tarjota toiselle sitä, mitä hän sillä hetkellä tarvitsee, kiittäisimme ja kehuisimme ja näyttäisimme peiliä, joka joskus antaa rehellistä palautetta, mutta useimmiten peiliä, joka heijastaisi kuvaa, joka sanoisi: ”Sinä olet ihana ja täydellinen, kaunis ja uskomaton sellaisena kuin olet”. Ei se ole itseltä pois, jos ihminen vieressä kukkii ja kukoistaa. Ihmisyydessä on sekin ihana puoli, että kun yksi kukoistaa, kaikki kukoistavat, koska olemme lopulta yhtä kaikki.
Mitä sinulle tänään ihan oikeasti kuuluu?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
