Syyllisyys on yksi perustunteista, mutta suurin osa meistä lienee tutumpi toksisen syyllisyyden kanssa. Se on nihkeä, niittaava, kuumottava, alaspainava tunne siitä, että olisi pitänyt tehdä, sanoa, osata tai ei tehdä tai ei sanoa näin tai noin. Silloin kaikki olisi niin paljon paremmin, olisin turvassa, ehkä nähdympi, kuullumpi, ymmärretympi ja ennen kaikkea rakastetumpi.
Virtaava syyllisyys on ilmaus jota käytän kyvystä nöyrään, lempeään itsereflektioon johon ei liity pelkoa tai vihaisuutta. Se on mahdollista silloin, kun olemme turvassa itsemme kanssa. Silloin voi puntaroida, meniköhän hommeli ihan putkiloon eikä niittaa itseään jos toteaa, että no ehkä voisin opetella tätä tai ensi kerralla toimia noin.
Virtaava syyllisyys suojaa rakkautta ja kasvua silloin, kun siihen sisältyy lempeyttä. Se ei ole samalla tavalla voimakas, niittaava tunne vaan enemmän uteliaisuutta, päättäväisyyttä ja halua ja nöyryyttä kasvaa. Virtaavaa syyllisyyttä ei voi olla ilman syvää myötätuntoa ja pikku hiljaa yhä syvemmin sen sisäistämistä, että minussa ei ole vikaa – olen epätäydellinen ja inhimillinen ja se on luonnollista. SAMALLA saan kasvaa ja kehittyä.
Toksinen syyllisyys alkaa kehittyä varhaisissa vaiheissamme häpeän kanssa rinnakkain. Kun häpeään liittyy kokemus ja uskomus siitä, että tunteissani, tarpeissani ja sisäisyydessäni on jotakin huonoa ja vikaa, toksinen syyllisyys aiheuttaa uskomusta, että se on omaa syytäni. En saisi tuntea, ajatella tai toimia näin ja jos vain osaisin olla oikein, saisin tarpeilleni täytettä.
Monesti toksinen syyllisyys syntyy siellä, missä jää yksin tunteidensa kanssa; jos tulee kiusatuksi, rangaistuksi tai autoritäärisessä ympäristössä jatkuvasti monitoroiduksi ja kontrolloiduksi. Kun joutuu kantamaan hoivaajiensa tunteita tai kuulemaan juttuja, joita lapsen sisäisyys ei voi eikä kuulukaan vielä voida, käsitellä. Varsinkin narsistisessa ympäristössä, jossa saa viestiä siitä että kaikki todellakin olisi paremmin jos sinä olisit oikeanlainen, toksinen syyllisyys ryöpsähtelee valtoimenaan. Syyllisyys on oikeastaan riittämättömyyden tunnetta.
Toksinen syyllisyys ja häpeä synnyttävät läheisriippuvuuden; alitajuisen mutta totaalisen yleisen uskomuksen siitä, että turva, rakkaus ja hyväksyntä voivat tulla tarvitsemallani tavalla vain ulkopuoleltani. Ja niin opimme käyttämään selviytymiskeinoja (mm. miellyttämistä, suorittamista, kannattelua ja itsen sivuuttamista) saadaksemme muilta mitä tarvitsemme. Tämä on paradoksi; saammekin saada myös muilta mitä tarvitsemme, mutta oikeasti emme ole riippuvaisia siitä. Kun opimme tunnetaitoja, opimme pikku hiljaa lempeämmäksi matkakumppaneiksi itsellemme, täyttämään myös omia turvan, rakastetuksi ja nähdyksi tulemisen tarpeitamme.
Toksinen syyllisyys on kulttuurissamme rakenteellista ja kulkee häpeän kanssa rinnakkain. Näen, että eksistentiaalisimmillaan syyllisyys on syvää uskomusta siitä, että elelee täällä ihmisenä ja koskapa se näyttäisi noin niin kuin maailman mittakaavassa menevän vähän persiilleen, on vääränlainen ja viallinen.
Koen, että kannamme syvällä kollektiivisessa alitajunnassamme jotakin epäonnistuneisuuden kokemusta ja häpeää – uskomusta siitä, että ihmisyydessä on jotain pahasti pielessä. Kun alamme vapautua tuosta uskomuksesta (asiakas- ja kurssityöni perustuu tähän), alamme voimautua ja eheytyä. Silloin tuomme valoa myös ympäristöömme yhä säkenöivämmin. Ilman, että tarvitsee olla täydellinen. Täydellisyyden vastakohta ei ole huonous tai vääränlaisuus.
Kun itseään alkaa hyväksyä enemmän ja alkaa oikeasti pitää mahdollisena sitä ajatusta, että vaikka olemme epätäydellisiä, olemme kenties kuitenkin pohjimmiltaan hyviä, huikeita olentoja, vapautuu virtaavaan syyllisyyteen.
Toksiseen syyllisyyteen liittyy uskomus siitä, että en ansaitse hyvää, sitä mitä tarvitsen ja haluan, koska olen viallinen. Väitän, että suurimman osan meidän elämään vaikuttaa tämä uskomus ja sen tuottamat tunteet, ajattelu ja toiminta niin kauan, kunnes alamme sitä tunnistaa.
Mitä vähemmän on toksisen syyllisyyden sitoma, sitä enemmän pystyy ottamaan 100% vastuuta elämästään, tunteistaan ja olemisestaan ihmissuhteissa. Kun kantaa toksista syyllisyyttä, syyttää usein toisia ja maailmaa. Toisin sanoen, kun ei kykene kannattelemaan syyllisyyden tunnetta ja näkemään myötätuntoisesti sen taakse, kokee syyllistymistä vähän tämän tästä ja vähän kaikesta.
Kun haluaa kokea elämän ihania juttuja, tarvitsee vapautua himmaavista uskomuksista jotka niitä estävät. Toksinen syyllisyys on uskomusjärjestelmä, joka saa pienentämään itseä, käyttämään selviytymiskeinoja ja sivuuttamaan itseä. Syyllisyyttä ei tarvitse ratkoa eikä työstää. Riittää, että alkaa ensin huomaamaan: hei nyt mä tunnen syyllisyyttä. Se voi liittyä omiin tunteisiin, toimintaan, ajatuksiin tai tekoihin tai siihen mitä ei ole tehnyt. Se voi liittyä toisiin ihmisiin – tai oikeastaan mihin tahansa. Silloin itseltään voi kysyä kaksi kysymystä:
1) Tarvitseeko oikeasti tuntea syyllisyyttä?
2) Mikä nyt olisi vähän lempeämpi ja myötätuntoisempi lähestymistapa?
Toksisen syyllisyyden kautta yritämme olla ikään kuin “oikeanlaisia” jotta tarpeemme voisivat täyttyä (ulkopuoleltamme). Mutta iso, sydänvoimauttava juttu onkin alkaa oivaltaa, ettei minulla aikuisena ole auktoriteettia, kukaan ei voi määritellä ulkopuoleltani miten minun tulisi elää, tuntea tai ajatella. Kun alan lempeytyä itseäni kohtaan, voin ottaa vastuun itsestäni. Nyt tunnen, ajattelen tai valitsen näin. Ja se on ihan okei. Tämä on minun elämäni, on lahjani, vastuuni ja kunnia-asiani elää sitä.
Kuva:Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
