Uskoin aiemmin sinnikkäästi, että jos vaan tahtoo tarpeeksi, niin suhteen voi kyllä saada toimimaan! Edelleen kyllä uskon, että toimiva parisuhde kysyy vilpitöntä sitoutumista, mutta enää en usko että pelkkä tahto taikka rakkaus riittäisi. Eivät ne aina riitä.
Joillekin meistä on vaikeampaa olla yrittämättä. Sinnikkyys, lojaalius ja kyky työskennellä myös vaikeiden asioiden parissa ovat ehdottomasti arvostettavia piirteitä. Ja samalla, epäterveessä suhteessa jossa toinen ei ota vastuuta omasta puolestaan, saattavat nämä arvokkaat piirteet kääntyä itseä vastaan. Ne kääntyvät ylilojaaliudeksi ja itsensä hylkäämiseksi.
Traumakiintymyssuhteessa altavastaajasta tulee liiankin lojaali ihmiselle, joka toistuvasti särkee sovittuja asioita ja lupauksia. Aina kasvu ei ole lisää ymmärtämistä tai yrittämistä, monissa asioissa kasvu on myös hellittämistä. Se ei ole luovuttamista.
Olisi ihanaa, jos rakkaus ja pehmeys olisivat vastaus kaikkeen, mutta joskus meidän on opittava vetämään rajoja. Rajojen asettaminen tuntuu monelle meistä hankalalta, se voi nostaa esiin tunteen itsekkyydestä. Usein täysin aiheetta.
Rajattomuus tuo usein hämminkiä, epäselkeyttä ja turvattomuutta. Moni traumakiintymyssuhteessa oleva kokee olonsa ahdistuneeksi. Omia rajoja on ehkä yrittänyt varoen ilmaista, mutta jos toinen ei niitä kunnioita niin noh…minkäs sille nyt voi. Pelko toisen menettämisestä ja yksinjäämisestä on suurempi, kuin uskallus olla terveellä tavalla itsensä puolella.
Mutta jos suhde ei kestä raja keskusteluja, se ei kestä yhteistä sopimista tai pelisääntöjä… pysyykö suhde silloin yllä jonkin muun liiman avulla, kuin aidon kunnioituksen ja tasavertaisuuden?
Mitä tulee näkyville, jos keskityt vain ja ainoastaan ottamaan vastuun itsestäsi ja luovut toisen puolesta pinnistelystä? Joskus on valitettavasti hyväksyttävä, että asioiden käsittely yhdessä ei ole mahdollista. Se ei ole luovuttamista, vaan jossain tilanteissa realiteettien kohtaamista. Kaikkia suhteita ei saada toimimaan, kaikki suhteet eivät valitettavasti kasva turvallisiksi.
Toimiva suhde ei ole vain tunteita, se on tekoja, valintoja ja joskus hyvinkin arkista sekä konkreettista. Ja toki sitä tahtoa tarvitaan, mutta toisen puolesta ei voi prosessiin sitoutua. Mutta aina voi harjoitella kasvamaan itselleen turvalliseksi aikuiseksi. Se on yksi kaunis lahja, joka rajoilla voi olla meille tarjottavanaan.
Se, että uskaltaa hellittää suhteen ylikannattelusta nostaa esiin usein surua. Saa tuntua. Hellittäminen tekee tilaa sille, mitä koitimme ylikannattelulla välttää kohtaamasta.
Muutama kysymys itsereflektion tueksi:
💟 Mitä pelkäät että tapahtuu jos ilmaiset rajasi ja tarpeesi?
💟Mitä tulisi näkyville, jos hellitän?
💟 Mitä hyvää siitä voi seurata jos/kun vedät rajasi?
💟Minulle 3 tärkeää parisuhde arvoa ovat…
Kurkkaa kirja:
