”Jos sieluni saisi päättää, mitä se tekisi?” Tämä on kysymys, jonka äärelle palaan aina uudelleen. Kun olen ison elämänmuutoksen kynnyksellä, mietin, onko jokin valinta tai uusi asia minua varten, pyrin virittäytymään kaikista syvimmän olemukseni äärelle. Toiset kutsuvat sitä intuitioksi tai sydämen ääneksi. Joku puhuu ehkä arvopohjaisista valinnoista. Minä pidän sanasta sielu – se menee kaiken rationaalisen, tunteiden ja mielihyvän tuolle puolen, luihin ja ytimiin asti.
Uskon, että jokaisella meistä on täällä oma tarkoitus, tai ainakin voimme löytää elämäämme merkityksellisiä asioita. Pitkään kuvittelin, että nuo asiat löydetään opiskelemalla, seuraamalla sitä, mikä on yleisesti arvostettua tai missä sattuu olemaan hyvä. Jossain vaiheessa ymmärsin, että ehkä se kaikkein syvin ja tärkein ei löydykään ulkopuolelta, vaan omasta sisimmästä. Tuo kokemus tapahtui kivun ja luopumisen kautta, mutta se johdatti minut olennaisen äärelle.
Koska sielusta ei juuri arkisissa ympyröissä puhuta, se on helppo unohtaa. Oman syvimmän olemuksen päälle voi huomaamattaan kasata vuosikaupalla peittäviä, hyvältä näyttäviä, mutta ontolta tuntuvia kerroksia. Oman sielun äänensä voi hiljentää ja kuunnella sen sijaan kaikkia muita ympärillä olevia ääniä – käsityksiä siitä, mikä on arvostettua, hyväksyttyä, järkevää tai miten kannattaisi elää.
Omaa sielun ääntään voi myös pelätä, vähätellä ja hävetä. Se on inhimillistä, koska syvällä sisimmässä kannamme mukanamme myös elämän kipeimpiä kolhuja. Jotta voi todella kohdata itsensä sielun tasolla, on tultava tietoiseksi ja opittava kohtaamaan myös omat haavansa. Tämä on usein raskasta, vaatii aikaa, tukea ja turvallista maaperää.
Aina emme voi itse päättää, milloin aika sisäiselle mylläykselle on otollinen. Vaikka kuinka haluaisi löytää rauhan menneisyytensä kanssa, siihen ei välttämättä juuri sillä hetkellä ole resursseja tai tarvittavia voimavaroja.
Toisinaan on keskityttävä syväsukellusten sijasta vain selviytymään. Silloin voi olla lohdullista muistaa, ettei ole yksin kokemuksensa kanssa. Vaikka toisesta näkyisi ulospäin pelkkää säihkettä, kantaa moni meistä mukanaan myös syviä säröjä.
Sen sijaan, että säröt tekisivät meistä jotenkin viallisia tai vaillinaisia, ne yhdistävät meitä. Säröissä piilee paitsi haavoittuvaisuus, myös inhimillisyys ja aitous, oma ainutlaatuinen tarinamme. Säröjen kohtaaminen on alkuun työlästä ja kivuliastakin, mutta se johdattaa meidät syvimmän olemuksemme ja voimamme äärelle.
Kun sielun sopukoitaan ryhtyy uteliaasti mylläämään, kolo kololta ja mytty mytyltä, alkaa pinnan alta ennen pitkää paljastua jotakin, mikä on ehkä ollut pitkäänkin hukassa – omaa aidointa sinua.
Sielun sopukoita – Voit olla säröillä ja silti säihkyä -runokirja kutsuu sinua pysähtymään oman sisimpäsi äärelle. Kirja tekee matkan säröjen ja säteiden kautta varjoihin ja säihkeeseen. Se muistuttaa lukijaansa siitä, että säröjen lomasta pilkistää aina myös valon säihkettä. Jotain, jota kohti kävellä.
