Tapahtui erään kerran kuluvana vuonna.
Elin tukka putkella, kuin viimeistä päivää. Perjantai-iltapäivä, työviikon jämät, lasten haut ja viennit, to-do-listan siivous, edessä siintävä viikonloppu.
Kaiken hälinän keskellä vilkaisin seinällä olevaa kelloa. Näin sen kahtena. Vauhti pysähtyi. Liikutin päätäni edestakaisin ja räpytin silmiäni, mutta näköhäiriö ei poistunut. Googletin oireiden potentiaalisen vakavuuden ja hakeuduin välittömästi lääkärin pakeille.
Tohtori mutisi itsekseen ja heilutti valoa silmieni edessä. Hän ei lähtenyt arvailemaan, mutta määräsi minut välittömästi jatkotutkimuksiin silmätautien poliklinikalle. Tuntien odotus poliklinikan päivystyksessä koetteli kärsivällisyyttä. Aika ajoin hoitaja kävi ottamassa näytteitä tai lääkäri kyselemässä vointiani. Läheisimmät ihmiset, joille olin kertonut tilanteesta, lähettivät huolestuneina emojia puhelimeeni.
Tuntikausia kestäneen odotuksen jälkeen, kellon kolkuttaessa jo puoltayötä, lääkäri kutsui minut huoneeseensa. Hän totesi, että minut on saatava mitä pikimmiten aivojen magneettikuvaukseen. Kyse saattaa olla vakavasta diagnoosista, jonka vuoksi pahin mahdollinen on kyettävä poissulkemaan ensimmäiseksi. Pääsisin kuvaukseen kuitenkin vasta aamulla, sillä yö on ruuhkainen. Tohtori kehotti minua nukkumaan jämätunnit alta pois kotona.
Elänkö “oikein”?
Kas kummaa, yöllä uni ei maittanut. Tuntui äärimmäisen kliseiseltä pohtia elämän rajallisuutta, jopa sen ennenaikaista päättymistä. Eikö tällaista tapahdu vain kirjoissa ja elokuvissa, ei oikeassa elämässä?
Toivoin parasta, mutta halusin myös varautua pahimpaan. Entä jos seuraavana päivänä elämälleni lyötäisiin parasta ennen -päivämäärä? Olisiko se vuosia, kuukausia vai viikkoja myöhemmin?
Olen ymmärtänyt, että eksistentiaalisen kriisin keskellä monet kyseenalaistavat omaa arkeaan. Pelko siitä, elänkö “oikein”, nousee pintaan. Valmistauduin myös itse kriiseilemään, mutta hämmästykseni oli suuri kun oivalsin visioni olevan kirkas.
Tiesin tasan tarkkaan sen, missä haluan olla ja keiden kanssa. Tämä ei tullut minulle yllätyksenä, toisin kuin se selkeys ja varmuus, josta en aiemmin ollut tietoinen. Tiesin myös, ettei minun tarvitsisi matkata maailman ääriin ja kääntää kantoja ja kiviä, sillä kaikki haluamani oli jo läsnä arjessa. Siis ne asiat ja ihmiset joilla on merkitystä.
Seuraavana aamuna makasin tunnin verran liikkumatta putkessa kuvattavana. Kliininen paikka ahdisti ja mielessä pyöri tuleva diagnoosi. Jokin levollinen oli silti asuttanut itsensä kehooni ja mieleeni. Elämä tuntui hauraalta, eikä sen kokeminen ollut enää itsestäänselvyys, mutta tunsin kaikesta huolimatta itseni onnekkaaksi.
Päivitetty kartta elämiseen
“Minulla on hyviä uutisia”, lääkäri totesi, jonka myötä olin valmis pissaamaan alleni silkasta helpotuksesta. Vasemmassa silmässäni epäiltiin olevan äärimmäisen harvinainen ja kiusallinen syndrooma, joka todennäköisesti korjaantuisi ajan myötä. Aivoista ei löytynyt mitään, mikä olisi viitannut kasvaimeen tai infarktiin. Sain siis luvan jatkaa elämää ilman tietoa mahdollisesta kuolinajankohdasta.
Kiitos kysymästä, tällä hetkellä vasen silmäni voi jo paremmin, tosin ennallaan se ei ole. En ole silti hetkeäkään harmitellut tilannetta. Lopputulema olisi voinut olla jotain ihan muuta, joten otan tämän vastaan kiittäen ja hyväksyen (kuten toivon mukaan myös kaiken muun elämässä).
Olisi hieman mautonta väittää, että kuoleman muututtua ajatuksena hetken verran käsinkosketeltavaksi, olisin oivaltanut elämästä jotain oleellista. Näin ei käynyt. Enkelit eivät veisanneet kuorossa taustalla, eikä oman elämän filmikela lähtenyt pyörimään taaksepäin.
Omaa arkeani ja sen pohjaksi valettuja arvoja tapahtuma silti kirkasti. Sen myötä muodostui päivitetty kartta elämään. Jos suuntaviivat oli aiemmin vedetty huopakynällä, nyt ne vahvistettiin tussilla.
