Olen Saija Soininen, 40 ja risat ikäinen hoitoalalla työskentelevä nainen. Haluan kertoa, miten olen saanut rohkeutta unelmien tavoitteluun ja vastoinkäymisistä selviämiseen. Kirjoittaminen on lähellä sydäntäni.
Olen ollut unelmapelkoinen. Ei, se ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi ollut ollenkaan unelmia, sillä onhan minulla ollut niitä jo vuosikymmeniä. Jossain vaiheessa vain kävi niin, että yhden suuren unelmani jemmasin syvälle sisimpääni. Toki minulla on elämässäni myös toteutuneita unelmia, yksi suurimpia niistä on rakas perheeni.
Nuorempana oikeastaan kaikki tiesivät haaveeni kirjoittamisen suhteen. Työelämään siirtymiseni jälkeen en ole juurikaan enää asiasta puhunut. Muutamille ystävilleni olen asiasta joskus kertonut, moni ei tiedä siitä mitään. En tiedä, miksi se on ollut niin pelottava aihe kertoa. Kenties olen pelännyt kohtaavani vähättelyä tai pahoja puheita selkäni takana tyyliin ”mikä sekin luulee olevansa”.
Suurimman osan elämästäni olen ollut kiltti ja mukautuva, vähän itsestäni ääntä pitävä. Rauhallisena minua on pidetty. Olen ollut ujo, herkkä, epävarma. Yläastevuosina olin helppo kohde kiusata, vielä kun jotkut löysivät ulkonäöstäni kohdat, joihin tarttua. Kiusaamisen jättämien arpien parantuminen kesti pitkään, itsetunto-ongelmat olivat valtavat.
Kun pikkuhiljaa olen lähtenyt unelmien toteuttamisen tielle, olen saanut siitä lisää uskoa itseeni ja siihen, että minulla on rohkeutta julkisesti kertoa näistä asioista, kertoa omaa tarinaani ja toivon täydestä sydämestäni, että tästä olisi apua samojen asioiden kanssa kipuileville.
Viime vuodet ovat muuttaneet minua. Olen saanut voimia, vaikka suurten surujen keskellä olen ollut todella heikkonakin. Olen oppinut pitämään puoliani ja sanomaan ääneen mielipiteitäni. Ujoksi minua ei enää voi sanoa, itsetuntokin on parantunut, herkkyyteni ei tule poistumaan – ja toisaalta miksi pitäisi? Olen ikään kuin kääntänyt herkät tuntosarveni yhdeksi voimavarakseni elämässäni. Pitkään olin hiljaa, nyt minulla on jo välillä liikaakin sanottavaa.
Nämä kolme asiaa auttoivat minua pääsemään unelmapelostani:
- Ystäviltä ja läheisiltä saatu lämmin kannustus unelmien toteuttamiseen.
- Vastoinkäymiset ovat lopulta kääntyneet voimavarakseni, rohkeudeksi päästää unelmat irti ja lähteä toteuttamaan niitä.
- Olen oppinut puhumaan itselleni lempeämmin ja kestän myös suoraa kritiikkiä asiallisesti annettuna paremmin. Oikeasti, mitä väliä sillä on, jos ihmiset selkäni takana puhuvat, voin silti olla aidosti oma itseni.
Enkä enää piilottele unelmiani. Olen saanut upeaa kannustusta heiltä, joille olen rohkaistunut kertomaan. Ja nythän kerron tässä teille kaikille unelmastani, aika huikeaa! Olen paljon onnellisempi, ja pääasia on teen sitä mistä olen niin pitkään unelmoinut.
Eikä sillä ole väliä, vaikka osa kirjoituksista päätyisi sinne kuuluisaan pöytälaatikkoon. Ja unelmoin, että oma tarinani kannustaa muitakin kertomaan unelmistaan ja lähtemään rohkeasti niitä toteuttamaan!
