Jos olet seurannut kirjoituksiani ja videoitani pidempään, tiedätkin varmasti miten merkittävänä pidän menneisyydessä opittujen selviytymismallien (ja mm. kiintymystyylin) vaikutusta tässä hetkessä ja miten näistä alitajuisista malleista tietoiseksi tuleminen on terveen itsetuntemuksen kannalta ja eheytymisen kannalta todella keskeistä.
Ja samaan hengenvetoon uskon, että menneisyyden kipukohtien ei tarvitse olla tulevaisuuden käsikirjoitus, kuten varsin usein (ymmärrettävistä syistä) pelkäämme. Tämä pelko on minullekin täysin tuttu.
Kun olemme kokeneet suhteissa epäoikeudenmukaisuutta, avuttomuutta, pelkoa ja muita vaativia tunteita, on tosi ymmärrettävää että haluamme välttää ne jatkossa. Olemme usein varsinkin parisuhteissa taipuvaisia ottamaan käyttöön sellaiset selviytymisroolit, joidenka avulla selvisimme lapsuudenkodissamme. Näitä selviytymiskeinoja voi olla vaikkapa yliymmärtäminen, rajattomuus, miellyttäminen itsensä kustannuksella, alistuminen ja ylisopeutuminen.
Kun kohtaa lähisuhteessaan kriisin, viisas kääntyy sekä sallimaan myötätuntoisesti kivun olemassa olon ja yhtälailla katsoo omaa roolia suhdedynamiikassa: Mikä minussa mahdollisti tämän? Mikä minussa sopeutui liikaakin?
Parhaimmillamme annamme tunneprosessille tilan sekä harjoittelemme uusia taitoja: Miten tunnistan jatkossa rajani paremmin? Miten uskallan ilmaista eriävät ajatukseni, miten opettelen viestimään tarpeistani selkeämmin?
Näin kriisi, jota ei olisi koskaan kohdalleen toivonut voi valjastua kokemukseksi, josta kaikesta kivusta huolimatta oppi valtavasti itsestään.
Saan aika ajoin kysymyksen, että mistä tiedän, että en kompastu ihmissuhteissa samoihin kaavoihin kun aina ennenkin? Ja voi että miten tuttu tämä kysymys on itsellenikin.
Kysyn tämän kysymyksen usein takaisin: Mistä merkeistä sinä itse tunnistat toistavasi samaa kaavaa?
Monesti toivomme, että elämä ei vain enää toisi eteemme vaikkapa rajan asettamiseen liittyviä haasteita, dramaattisia ihmissuhteita tai mitä se ikinä onkaan, mitä emme enää halua toistaa. Itsemme kannalta on paljon voimauttavampaa se, että vaikka elämä toisi vastaan vanhoja kompastuskivia (mitä se ainakin minun eteeni on tuonut!) – me voimme tietoisesti valita itse.
Ja auts, miten vaikeaa se joskus on. Muistan kun olin itse havahtunut siihen ongelmallisuuteen. jota rakastumisvaiheen alkuhuuma minulle teki. Ja siihen miten rakastuin juuri sellaisiin ihmisiin, jotka olivat toki monin tavoin ihania ihmisiä – mutta samalla sellaisia, joiden kanssa syvät arvoni eivät menneet yksiin, ja kummankin haavat hieroivat toisiaan. Pelkäsin, että löydän itseni jatkossakin aina dramaattisista suhteista, joissa haavat pysyvät vereslihalla.
Opin, että en välttämättä koskaan lakkaa tuntemasta vetoa tietyn tyyppisiä ihmisiä kohtaan, mutta voin lakata valitsemasta heidät.
Opin, että minun on harjoiteltava itsekin ihan uudenlainen tapa tutustua uuteen ihmiseen.
Opin, että pelkät roihuavat tunteet eivät ole peruste toimivalle suhteelle – tarvitaan paljon muutakin.
Meidän on mahdotonta ennustaa tulevaa, eikä luodinkestävää lupausta siitä, että emme koskaan kompuroisi samoihin kuoppiin ole – mutta se mitä voi tehdä on määritellä itselleen ne varoitusmerkit, joita ei enää purematta niele.
Itsetuntemus on myös sitä, että tunnistaa omia taantumisen merkkejään ja löytää keinoja tehdä korjaavia suunnanmuutoksia.
Se on sen uteliasta kysymistä:
Mikä olisi tässä tilanteessa minulle kasvua?
Mikä olisi aikuista, lempeää mutta jämäkkää?
Mikä olisi erottelukykyistä mutta avointa?
Katso aiheesta lisää alla olevalta videolta
