Sydän kiihdyttää sykettään ja korvissa humisee. Katastrofiajatukset kerääntyvät pilvien lailla täyttäen horisontin. Ahdistus on epämääräinen, mutta selkeästi havaittava möykky rinnan ja vatsan välissä. Tuntuu kuin koko keho koittaisi viestittää ”älä tee sitä”.
Vedän syvään henkeä ja päätän tehdä sen.
Pelolla on ollut selkeä tarkoitus ihmiskunnan historiassa. Se on auttanut pysymään valppaana ja kirjaimellisesti estänyt meitä tulemasta syödyiksi. Keskimäärin hyvin turvallisessa ympäristössä elävänä ihmisenä tähän samaan reaktioon voi kuitenkin suhtautua varauksella.
Joka kerta kun luon jotain ja jaan sen ihmisten tarkasteltavaksi, minua hirvittää. Pelko ja tunne sisälläni viestittää suuresta vaarasta, vaikka suurin kohtaamani potentiaalinen riski on tympeä kommentti, häpeän ailahdus tai kokemus väärinymmärretyksi tulemisesta. Silti se pieni peikko sisälläni yrittää estää minua.
Olen taistellut pelkoa ja häpeää vastaan mm. kertomalla radiolähetyksessä erityisherkkyydestäni. Tänä syksynä minua pelottaa enemmän kuin koskaan. Aion julkaista omaa musiikkia ja minusta tuntuu, etten koskaan aiemmin ole asettanut itseäni yhtä alttiiksi. Pelkään kriittisiä kommentteja ja ivaa, mutta introverttina pelkään myös positiivista huomiota ja siitä mahdollisesti seuraavia asioita.
Kuitenkin tunnen vahvasti, että asioiden tekemättä tai julkaisematta jättäminen ei ole vaihtoehto. Vaihtoehto on opetella suhtautumaan pelkoon eri tavalla. Pitää pelkoa merkkinä siitä, että on tekemässä jotain tärkeää ja itselleen oikeaa. Suhtautua siihen luonnollisena osana omaa inhimillisyyttä. Pelon ja häpeän pyrkiessä pintaan katsoa taivaalle ja palauttaa asioiden mittakaavat.
