Jokainen meistä on koukussa johonkin – Mikä on sinun huumeesi?

Tämä on kolmas osa tunnetyöskentelyn kirjoitussarjaa ja tällä kertaa teemana on tunteiden tunnistaminen.

Aiemmat osat löydät täältä ja täältä.

Minä olen addikti. Kuten luultavasti jossain määrin sinäkin. Kuten jossain määrin meistä jokainen.

Minun huumeeni on nykyisin liikunta. Käytän sitä onneksi toisin kuin aiemmin. Koen nyt liikkuvani pääasiassa liikkumisen ilosta. Näin ei ole aina ollut. Ennen pääasiassa pakenin liikkumiseen elämää ja vaikeita tunteita. Yksinäisyyttä. Pelkoa. Ahdistusta. Itsevihaa.

Tiedän, että liikkuminen ei ole addiktioista huonoimmasta päästä, mutta mikä tahansa hyväkin asia voi muuttua myrkylliseksi jos sitä käyttää väärin. Jos siitä tulee pakko. Jos se hallitsee elämää. Ulospäin toiminta voi vaikuttaa tavalliselta, mutta sisällä voi olla valtava kipu ja tuska.

Jotta voin nykyisin liikkua ilosta, minulla on oltava terveitä selviytymiskeinoja kohdata vaikeita tunteita. Niiden harjoittelu on kestänyt kauan, ja silti huomaan edelleenkin joskus löytäväni itseni rehkimästä pois vihaani, suruani, ahdistustani tai pelkoani. Se on inhimillistä ja se on mahdollisuus katsoa syvemmälle itseensä. Entä jos sinä Eevi nyt uskaltaisitkin kohdata nyt sen, mitä todella koet? Ilman tuomitsemista.

Voi olla hankala myöntää, että ei ole kovin yhteydessä tunteisiinsa. Tunteiden tunnistaminen ei ole oikeasti kovin helppoa. Olemme niin tottuneet ajattelemaan ja rationalisoimaan, ettemme tunnista enää, mitä pinnan alla koemme.

Kiireisyys on helpompi kohdata kuin syvemmät tunteet.

Sivuutamme tunteet, koska emme tiedä, mitä niille pitäisi ”tehdä”.  Tunteille itsessään ei tarvitse kuitenkaan tehdä mitään, niitä ei tarvitse ratkaista.

On hetkellisesti helpompi painaa tunteet alitajuntaan muhimaan. Puhun erittäin syvällä kokemuksen rintaäänellä. Nimimerkillä, hän joka on turvautunut addiktioihin, kiireeseen, pakkopositiivisuuteen ja ties mihin välttääkseen kohtaamasta sen, mitä todella kokee.

Jos tunteemme jäävät alitajuntaan muhimaan, ne ohjaavat pinnan alla toimintaamme, saaden meidät reagoimaan ja pakenemaan. Yleisesti ottaen tunteiden kohtaamattomuus johtaa addiktioihin. Tarvitsemme jotain estääksemme itseämme huomaamasta, mitä koemme. Jokaisella meistä on omat keinomme välttää kipua. Selviytymiskeinoista ei ole kuitenkaan tarkoitus päästä eroon, eikä se puskemalla kyllä onnistukaan. Eikä sillä surullisen kuuluisalla tahdonvoimalla.

Jos emme tunnista tunteitamme ja uskalla kohdata niitä, ne saavat meidät reagoimaan. Kun reagoimme, emme valitse itse. Reaktio elää meitä.

Reaktio = re-action.  Jokin opittu toiminto toistuu täysin itsestään.

Piilotetut tunteet voivat näkyä mm. seuraavilla tavoilla:

Häpeä voi saada piilottamaan ja välttelemään.
Syyllisyys hyvittelemään ja anteeksipyytelemään.
Epävarmuus voi saada ylisuorittamaan.
Epäonnistumisen tunne voi ajaa perfektionismiin.
Viha voi saada vetäytymään, hyökkäämään, menemään kuoreen, katkeroitumaan.
Pelko voi saada hiljenemään, varmistelemaan, haalimaan, kontrolloimaan.

Kätketyt tunteet muuttuvat lopulta kehollisiksi oireiksi.

Siksi onkin suurta rakkautta harjoitella sen kohtaamista, mitä todella tuntee. Se, mitä todella tunnemme, ei ole todellisuudessa niin pelottavaa kuin se, mitä tarinaa mielemme kertoo tunteesta.

Meillä on paljon tunteita tunteista.

Esimerkiksi häpeämme itsessämme nousevaa mustasukkaisuutta. Syyllistämme itseämme kateudesta. Voimme hävetä iloa ja onneamme sekä kokea syyllisyyttä siitä, että kaikki on hyvin.

Vaikka me ihmiset olemme ulkoisesti ja persooniltamme hyvinkin erilaisia, ihmisyys on kuitenkin hyvin jaettua. Ei ole ihmistä, joka ei olisi tuntenut surua, pelkoa, vihaa, rakkautta, intoa, iloa, kaipuuta, ikävää, rauhaa.

shutterstock_311758358

Usein haluamme aloittaa tunnetyöskentelyn silloin, kun reaktiot alkavat käydä liian kivuliaiksi. Haemme apua reagointiimme, jotta voimme alkaa reagoinnin sijaan toimimaan itsellemme aidosti hyvällä tavalla. Tätä varten meidän tultava tietoisiksi pinnan alla olevista tunteista. Tunne se vapautuaksesi siitä. Ja se ei kyllä ole useinkaan kivaa.

Itse olin valmis ottamaan apua vastaan syömishäiriööni vasta vuosien sairastamisen jälkeen, kun sairaus / addiktio satutti niin paljon, että en enää jaksanut taistella. Tämä avunhuuto avasi tien lähteä katsomaan syvemmällä olevia haavoja, ja sillä matkalla ollaan edelleen.

Olemme ehkä olleet niin kauan tunteiden kieltämisen tilassa, että tunteiden nimeäminen kysyy todella harjoitusta ja rehellisyyttä. En ollut vuosiin tunnistanut suruani, pelkoani ja epävarmuuttani, koska tein kaikkeni addiktioni turvin, etten vaan tuntisi.

Mieli voi esittää tuomioita tunteista:

”Tämä on lapsellista.”

”Minun pitäisi olla tämän yläpuolella.”

”En kyllä mitenkään kestä tätä.”

”Jos joku tietäisi, hän kyllä pitäisi minua maailman kamalimpana.”

Näiden tarinoiden tunnistaminen on kipeää, mutta arvokas askel eteenpäin. Muista, että tunteet eivät määrittele ihmistä. Jokaisella on tunteita. Raadollisia, herkkiä, karuja, kauniita, synkkiä ja keveitä.

Oppiessasi tunnistamaan tunteitasi sinulla on mahdollisuus kohdata ne.

Tuntea ne sekä huomata, että niillä ei tarvitse olla valtaa saada sinua reagoimaan. Anna kivun vapautua. Usein toivomme, että pääsisimme vain eroon itsellemme vaikeasta tunteesta, mutta tämä ei ole kovin realistista, niin kauan kun olemme ihmisiä.

Se mikä on realistista ja hyvinkin mahdollista, on oppia suhtautumaan vaikeisiin tunteisiin kevyemmin ja niin, että niiden ei tarvitse saada valtaansa. Se on mielestäni todellista herkkyyttä, kaikessa rosoisuudessaan.

Tällä tavoin tunnetyöskentely ei ole kovin seksikästä tai koreaa, mutta se on inhimillistä.

Kokeile:

Kun huomaat vaikean tunteen nousevan, pysähdy sen äärelle ja tunne. Älä yritä ratkaista, poistaa, kieltää.  Voit todeta itsellesi ”Nyt saa tuntua”. Voit laittaa kellon soimaan 3 minuutin päähän. 3 minuutin ajan on realistista tuntea se, mitä tuntee.

Juuri siellä, kivun keskellä on tyhjä kohta, jonne voi laskeutua. Voit sanoa itsellesi mielessä: ”Avaan nyt sydämeni tällekin tunteelle, se saa tulla vierailemaan mutta muistan että se ei ole kaikki mitä minussa on, eikä minun tarvitse ratkaista sitä mitenkään”.

Tämän koitan muistaa itsekin, yhä uudestaan ja uudestaan. Joskus muistan nopeammin, joskus hitaammin, sitä kai on ihmisyys.

Tulevissa osioissa käsitellään tarkemmin vaikeiden tunteiden kohtaamista.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: