”Pidä puolesi. Älä ole liian kiltti. Varo, ettei kukaan pääse kusettamaan. Älä tee liikaa – tai pyydä siitä ainakin kunnon korvaus. Varmista oikeutesi. Älä usko kaikkea. Epäile.”
Olen syntynyt aikakauteen ja maailmaan, jossa raha on ollut keskiössä. Olen kasvanut maailmassa, jossa nopea talouskasvu on ollut oletus, palkka on koostunut sataprosenttisesti rahasta, ekonomit ovat päättäneet strategiat ja yhteistyöllä ja sopimuksella on pitkälti tarkoitettu sitä, että iso raha vie ja pieni vikisee (jos jaksaa). Vikinä on tarkoittanut lähinnä noita suojamuureja, joita aluksi luettelin.
Samassa aikakaudessa kävin kouluni, yliopiston ja vierailin palkkatöissä. Jokin tuntui hiertävän mieltäni, koko olemustani. Yhä useammissa tilanteissa takaraivostani kaikuivat isäni sanat: ”Tämä maailma ei ole reilu. Joudut vielä vaikeuksiin, jos yrität kaikissa tilanteissa puolustaa reiluutta.”
Ja niin jouduin vaikeuksiin. Moniin. Sillä olin eri mieltä. Kyseenalaistin. Yritin löytää kestävämpää kehitystä. Puhuin tunteista. Kieltäydyin toimimasta läpinäkymättömästi. Väänsin kättä. Olin ukkosenjohdatin, tulkki. Puolustin heikompaa. Ärähdin harvoin, mutta voimalla. Olin kauhea jääräpää, vastarannan kiiski, tottelematon taulapää, oman sydämen tien kulkija.
Usein olin menettää uskoni sisäiseen ääneeni, siihen, että rahanarvo ei voi koskaan ylittää ihmisarvoa. Aika ajoin olin varma, että pieni sisäinen ääneni ei voinut olla oikeassa, koska niin suuri maailma toimi toisin, aivan toisin. Kunnes aloin kuulla kuiskutusta ympäriltäni. Yhdessä äänet alkoivat muuttua yhä suuremmaksi. Löysin itseni palavereista, joissa minulta kysyttiinkin: ”Miten voin auttaa sinua?” Tuo tuttu kysymys, jota oma sisäinen ääneni oli toistuvasti piipittänyt.
”Ota tästä.” (Eikä laskua tullut perässä.) ”Tavataanko?” (Enkä nähnyt ketun häntää kainalossa.) ”Tehdäänkö yhteistyötä?” (Ja molemmat miettivät, mitä voivat antaa.) Olin sukeltanut maailmaan, jossa antaminen on ensisijaista ja saaminen toissijaista. Opettelin antamaan, ja yritin samalla olla näkemättä haarniskaa ja suojamuureja, jotka puettiin jo synnytyssairaalassa niskaani. Se oli ajan henki.
Pelosta, kokemuksista ja epäuskosta huolimatta olen onnistunut syöttämään aivoilleni antamisen koodia. Anna, anna ja anna. Ja vielä anna. Vain antamalla voi saada jotain merkityksellistä. Mutta antamalla saatu hyvä ei ole niin suoraviivaista kuin ottamalla saatu vastine. Jos annan sinulle, en ehkä saa juuri sinulta takaisin, hyvä tulee vastaan toisaalla, ehkä kuukausien tai vuosien päästä. Koska antamalla tapahtuva vaihtokauppa on niin hidasta ja syklistä, on opittava luottamaan elämään.
No entä sitten luottamus ihmisiin? Jos vain antaa, voiko aina luottaa siihen, että se tulee jotain reittiä takaisin? Kyllä ja ei. Riippuu siitä, kenen kanssa palaveripöydässä istuu. Elämme kahden maailman todellisuutta, vanhaa ja uutta aikaa. Sitä, jossa sinulta otetaan kaikki, mitä annat (ja vähän enemmänkin), mutta saat tuskin mitään vastineeksi. Ja sitä, jossa annat, ja hyvä kiertää sinulle moninkertaisena takaisin.
Salaisuus piilee näiden kahden maailman tunnistamisessa, sen näkemisessä, edustaako vastassasi olevan ihmisen toiminta vanhaa vai uutta maailmaa. Tunnistaminen onnistuu peilaamalla. Kun peilaat sisäänpäin ja vertaat tuota näkemääsi sisäistä kuvaa toiseen ihmiseen, ovatko ne samanlaiset? Näkyykö sisämpäsi peilistä edessäsi olevan ihmisen kuva? Näetkö oman kuvasi hänen peilissään?
Jos kirkkaan peilikuvan sijaan sisimmästäsi alkaa kuulua ”Pidä puolesi. Älä ole liian kiltti. Varo, ettei kukaan pääse kusettamaan. Älä tee liikaa – tai pyydä siitä ainakin kunnon korvaus. Varmista oikeutesi. Älä usko kaikkea. Epäile.”, älä anna, älä ota, vaan vaihda pikaisesti neuvottelupöytää.
”Anna jokaiselle ihmiselle hyötyarvona enemmän, kuin hän on antanut sinulle käteisenä.” – Wallace Wattles
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
