Lapsi, joka saa hellyyttä, oppii rakastamaan.
Lapsi, jota rohkaistaan, oppii luottamaan itseensä.
Lapsi, jota kiitetään, oppii olemaan kiitollinen.
Lapsi, joka näkee annettavan omasta muille,
oppii olemaan huomaavainen.
Lapsi, joka saa tietoa, oppii tuntemaan viisauden.
Lapsi, joka elää onnellisena, löytää rakkauden.
– Ronald Russell –
Olen esikoisteoksessani ”Toivon kirja masennuksesta” kirjoittanut näin:
Turvallinen tai turvaton kasvuympäristö mieltyy lapsuuteen. Turvallinen ympäristö takaa lapsen fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen kasvun. Myös henkinen ja hengellinen ulottuvuus ovat osa ihmisenä kasvua.
Turvallinen kasvuympäristö voi olla lapsen perustarpeista huolehtiva ympäristö: unta, ruokaa, vaatteet ja niin edelleen. Pelkkä perushoiva, puhtaat vaatteet ja ruoka, ei riitä kasvattamaan lapsesta onnellista aikuista, vaikka oikein ajoitettu perushoiva hyvä lähtökohta perusturvallisuuden rakentumiselle onkin.
Tapa kasvattaa lapsia on ajan saatossa muuttunut Suomessa paljon. Nyt ymmärretään paremmin se, että lapsi tarvitsee hyvään kasvuun muutakin kuin perushoivaa. Ennen lapset olivat pieniä aikuisia, joita kohdeltiin monesti hyvin eri tavalla kuin nykyään. Puhumattomuuden kulttuuri on meillä mitä ilmeisin ja se on jättänyt jälkensä suomalaiseen mielenmaisemaan. Sodasta palanneiden miesten lapset ovat joutuneet näkemään ja kokemaan kaikenlaista. Lasten hätä on jäänyt monesti näkemättä.
Jokaisen perustarve koko elämän ajan on olla näkyvä, hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Kun lasta katsotaan rakastavasti ja hyväksyvästi, hän oppii rakastamaan ja hyväksymään itsensä vajavuuksineen, puutteineen, hyvine puolineen, kaikkineen. On tärkeää nähdä lapsen tarpeet ja tunteet, pyrkiä vastaamaan niihin ja välittämään viestiä lapsen ehdottomasta ihmisarvosta. Lapsi tarvitsee aikuista oppiakseen sen, mitä hän tuntee ja tarvitsee.
Riittävän hyvä riittää takaamaan turvallisen kasvun lapsesta aikuiseksi. Kukaan vanhempi ei pysty näkemään ja tyydyttämään täysin lapsen tarpeita. Aina jää vähän vajausta. Mitä enemmän vanhemmalle itselleen on lapsena annettu henkistä hyvää, rakkautta, sitä enemmän hän pystyy tarjoamaan sitä omille lapsilleen. Tyhjästä kupista on vaikea ammentaa ja täydestä kupista riittää muille runsain määrin, niinhän se menee.
Kun lapsen tarpeisiin vastataan mahdollisimman hyvin, saa hän elämänsä evääksi mitä parhaimman kasvualustan. Rakastavissa olosuhteissa sisäinen lapsi säilyy elinvoimaisena, avoimena, itseensä ja muihin luottavaisena ja kasvaa itseään ja rajojaan kunnioittavaksi aikuiseksi.
Vahva pohja on kuin talon eli ihmisen itsensä perustukset. Mitä tiiviimpi ja tukevampi pohja ja vakaampi alusta, sen paremmin minä-talo pysyy pystyssä. Ja vaikka talo hajoaisi esimerkiksi kriisin seurauksena, pysyy perustus, jonka päälle on aina hyvä rakentaa uusi talo.
”Koskaan ei ole myöhäistä saada onnellinen lapsuus”. Masentuneena inhosin tuota psykoterapeutti Ben Furmanin lausetta. Myöhemmin olen saanut todeta, että näin todella on. Koskaan ei ole myöhäistä eheytyä ja luoda uusia talon perustuksia. Joskus joutuu hyväksymään sen, ettei ihan kaikkea itsessä pysty paikkaamaan tai korjaamaan. Katkeruuskin on kovin kuluttavaa. Jos katkeruutta huomaa itsessään, kannattaa se ihan itsen vuoksi työstää ja jumpata sellaiseeen asentoon, että siitä voi päästää irti.
Erona lapsuudella ja aikuisuudella on se, että aikuisena voimme valita itsellemme parhaan mahdollisen, kasvun ja hyvinvoinnin mahdollistavan, maaperän – tälle valinnan mahdollisuudelle perustuu myös masennuksesta toipuminen. Masennus voi olla kriisi, joka mahdollistaa uuden ja tukevamman perustuksen rakentamisen tai vanhan perustuksen paikkaamisen.
Lisää aiheesta Miian kirjassa Toivon kirja masennuksesta.
