Minulla on pitkään ollut sellainen tunne, että moni (ainakin keski-ikäinen, minä mukaan luettuna) on alkanut yhä enemmän kaivata rauhaa elämäänsä. Moni käyttää valtavasti energiaa yrittäessään tehdä elämästä turvallisempaa ja hallittavampaa, ja siten rauhallisempaa. Saatamme esimerkiksi pyrkiä ratkaisemaan ongelmia etukäteen, ennakoimaan tulevia vaikeuksia, välttämään virheitä ja luomaan olosuhteita, ettei mikään horjuttaisi hyvinvointiamme. Toiset taas etsivät jatkuvasti uusia stressinhallintakeinoja ja hermoston säätelyn menetelmiä. Molemmissa on oma arvonsa, mutta saammeko rauhan itsellemme vain näin toimimalla?
Voimmeko todella hallita elämää?
Elämä ei taida koskaan olla täysin hallittavissa. Elämässä tulee väistämättä eteen menetyksiä, sairauksia, pettymyksiä, epävarmuutta ja erilaisia muutoksia. Mitä silloin tapahtuu, jos ajatuksemme hyvinvoinnista pohjautuu tarpeelle hallita kaikkea ja luoda jatkuvia suunnitelmia, joita täytyy noudattaa? Mielestäni näin toimimalla elämme jatkuvassa ”taistelussa” elämän todellisuutta vastaan.
Pelon ohjaamana saatamme yrittää kontrolloida ympäristöämme entistä enemmän – haluamme varmistaa, ettei mitään ikävää pääse tapahtumaan. Paradoksaalisesti juuri tämä jatkuva varautuminen voi ylläpitää hermoston kuormitusta. Mitä enemmän etsimme uhkia, sitä enemmän niitä myös löydämme.
Turvallisuuden tunnekin on ”paradoksi”
Turvallisuuden tunteessa kyse ei ole pelkästään ympäristön tapahtumista. Kyse on myös yhteydestä omaan sisäiseen kokemukseemme. Moni oppii vuosien varrella sivuuttamaan kehonsa viestejä sekä omia tunteitaan ja tarpeitaan. Tällöin saatamme nähdä stressin, ahdistuksen, univaikeudet, kivut ja jännitykset sellaisina ongelmina, joista pitäisi päästä vain eroon mahdollisimman nopeasti.
Mutta entä jos osa oireista onkin viestejä? Viestejä siitä, että kuormitus on ylittänyt voimavarat – että jokin tärkeä tarve on jäänyt huomaamatta? Entä jos keho ja hermosto ovat joutuneet liian pitkään kantamaan vastuuta turvallisuudesta olemalla jatkuvassa valmiustilassa? Voiko rauha syntyä näin? Jokainen oireemme ei tokikaan johdu hermostosta, mutta monet kehon ja mielen reaktiot kertovat jotakin siitä, miten olemme oppineet sopeutumaan elämämme olosuhteisiin.
Hermosto, koko keho, kantaa mukanaan aiempien kokemustemme jälkiä ja käyttää niitä tulevaisuuden ennakointiin. Jos maailma on esimerkiksi lapsuudessa näyttäytynyt arvaamattomana tai turvattomana, keho voi jatkaa varuillaan olemista vielä silloinkin, kun elämä on muuttunut turvallisemmaksi. Tämä ei silti tarkoita, että meidän pitäisi vain hyväksyä menneisyytemme ja sen, ettemme voi vaikuttaa mihinkään. Joskus tärkeintä on muuttaa olosuhteita, asettaa itselle ja muille rajoja, pyytää apua tai tehdä vaikeita päätöksiä.
On viisautta opetella erottamaan, mihin voimme vaikuttaa ja mihin emme
Emme voi hallita toisten ihmisten käyttäytymistä emmekä kaikkea sitä, mitä elämä tuo eteemme. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten suhtaudumme itseemme, millaisia valintoja teemme ja miten opimme vastaamaan omiin tarpeisiimme. Juuri tästä rakentuu vähitellen turvallisuuden tunne, rauhakin.
Turvallisuuden tunne ei synny siitä, että elämä olisi täydellistä. Se syntyy vähitellen kokemuksesta, että pystymme kohtaamaan myös epätäydellisen elämän. Turvallinen hermosto ei tarkoita sitä, ettei stressiä koskaan olisi. Se tarkoittaa kykyä kohdata kuormitusta, palautua siitä ja löytää uudelleen tasapaino – elää tässä elämän väistämättömässä syklissä.
Voisiko olla, että todellinen rauha ei löydykään sellaisesta elämästä, jossa mikään ei koskaan horjuta meitä? Ehkä turva ja rauha löytyvät siitä, että uskallamme pysähtyä kuuntelemaan itseämme. Silloin emme pelkästään kysy: ”Miten voisin rauhoittaa itseni, säädellä itseäni, ennakoida uhkia?” Vähintään yhtä tärkeää on kysyä: ”Mitä minussa ja kehossani tapahtuu juuri nyt – mitä tarvitsen?” Usein juuri tuosta uteliaasta ja myötätuntoisesta kohtaamisesta alkaa matka kohti syvempää turvaa ja rauhaa.
Artikkelikuva: Karita Palomäki
Lue lisää sisäisen turvan ja rauhan löytymisestä uusimmasta kirjastani Kohtaa sisäinen lapsesi!
