Ylivastuullisuus on minunkin tarinani
Olen kertonut avoimesti oman masennustarinani esikoisteoksessani Toivon kirja masennuksesta. Sairastin masennusta yli 25 vuotta. Löysin lopulta sellaiset toipumisen eväät, jotka vapauttivat minut sairaudestani. Masennus on usein monen tekijän summa, mutta ylivastuullisuus löytyy aika usein masennuksesta kärsivän taustalta, myös minun taustastani.
Kuulin jo hyvin nuorena siitä, että liiallinen vastuu lapsena ei tee ihmiselle hyvää. Minulle sanottiin, että masennukseni syy oli se, että olin joutunut kantamaan lapsena liikaa vastuuta. En ymmärtänyt tuota vuosikymmeniin. En sisäistänyt asiaa, koska ymmärsin vastuunkannon pitkään niin, että se tarkoittaa konkreettisia asioita, esimerkiksi kotitöiden tekemistä.
Nyt tiedän, että vastuu on muutakin. Se on myös, ja erityisesti, tunnetason juttu.
Ylivastuullisuus on tunnejuttu
Terve tunnetason vastuunotto on sitä, että ottaa mahdollisimman täyden vastuun omista tunteista, tarpeista ja rajoista. Aikuisten tehtävä on opettaa lapsille tuota vastuuta. Aikuiset opettavat lapsille vastuunottoa sillä, että osaavat itse ottaa itsestään vastuun. Lapsi oppii näkemään, ettei vaikkapa omien tunteiden ilmaisemisessa ole mitään vaarallista tai pelottavaa. Jos lapsen omat tarpeet ja tunteet validoidaan, eli ne otetaan todesta ja ne hyväksytään, lapsi oppii hyväksymään nuo itsessään.
Haavoittunut vanhempi ei itse kykene ottamaan itsestään vastuuta ja se on aina hyvin inhimillistä. Hänenkin taustansa on ollut jotenkin rikkonainen.
Kun lapsen tunteet ja tarpeet eivät saa olla, alkaa hän sammuttaa niitä.
Lapsi kääntää katseensa muihin
Lapsista kasvatettiin aiemmin kilttejä ja mahdollisimman huomaamattomia. He eivät saaneet näkyä eivätkä kuulua. Piti käyttäytyä hyvin ja säntillisesti. Eli lapset eivät saaneet olla lapsenkaltaisia: iloisia, häpeästä ja syyllisyydestä vapaita, rakastettuja pikkuihmeitä. Tämä on meidän suomalaisten haava monessa sukupolvessa. Aika moni lapsi on saanut luunapin ja lähetyksen omaan huoneeseen rauhoittumaan silloin, kun jokin asia on kiukuttanut ja itkettänyt. Näin lapsi oppii turvautumaan itseensä ja peittämään hätänsä ja turvattomuutensa.
Kun lapsi ei saa olla, alkaa hän sammuttaa itseään. Moni lapsi on kääntänyt katseensa muiden tunteisiin ja tarpeisiin ja ryhtynyt alitajuisesti kannattelemaan kodin ilmapiiriä, haavoitettua vanhempaa ja ryhtynyt hoivaamaan sisaria.
Vastuuta saa olla, mutta lapsen ikätasoon nähden sopiva määrä. Lapsen ei kuuluisi joutua tunnetasolla kannattelemaan ketään vaan hänen perusoikeutensa on olla kannateltu. Mutta kaikki ei mene kuten saduissa: joskus perheissä on sellaista kipua, että lapsi joutuu ottamaan pikkuharteilleen liikaa vastuuta.
Lapsuuden tarina jatkuu aikuisuudessa
Ylivastuullisen kannattelijan rooli ei jää lapsuuteen vaan se seuraa mukana aikuisuuden ihmissuhteisiin: parisuhteisiin, työpaikoille, suhteeseen omiin lapsiin. Ylivastuullinen ihminen on niin tottunut katsomaan muita, ettei huomaa katsoa itseään. Hänellä ei ole kosketusta tunteisiin, tarpeisiinsa eikä rajoihinsa. Itsensä kadottanut ihminen on vaarassa väsyä, uupua ja masentua, koska hän tekee usein ihan liikaa muiden eteen eikä tunnista esimerkiksi oman jaksamisensa rajoja.
Ylivastuullisuuden oivaltaminen tapahtuukin usein vasta, kun uupumus tai masennus pysäyttää katsomaan omaa elämää ja pahoinvoinnin juurisyitä. Matka oman ydinolemuksen äärelle on antoisa matka, joka kannattaa tehdä.
Jos aihe kiinnostaa, tutustu kirjaani Ylivastuullisten naisten valtakunta.
