Kuvittele tämä: kesäloma alkaa. Tätä on odotettu. Viimeinen vuosi töissä on ollut tosi rankka ja olet huomannut itselläsi useita uupumuksen oireita. Liian huonot yöunet, liian vähän liikuntaa ja liikaa hiilareita. Sinulla on ollut paljon vastuuta ja kannettavaa.
Loma-aamuja laskien olet saanut tiristettyä itsestäsi sen verran, että olet hoitanut vastuullisesti työasiat siihen malliin, että voit pitää vapaata. Olet saanut kalenteriin raivattua viikon tyhjää tilaa. Täydellinen kesto unelmien mökkilomalle. Luonto on kaunis ja kesä parhaimmillaan. Nyt on aikaa levätä.
Miksi ihmeessä siis riippumatossa lepäily saa sinut tuntemaan olosi levottomaksi ja kokemaan syyllisyyttä siitä, että et tee mitään hyödyllistä? Mökkiaskareet toisensa jälkeen pulpahtavat mieleesi ja loppujen lopuksi luovutat. Päätät tehdä ihan pieniä hommia, että että olisi ihan turhan panttina. Lomaksi tarkoitettu viikko muuttuu helposti työleiriksi.
Mitä ihmettä tässä tapahtuu?
Syyt ovat usien lapsuuden kokemuksissa
Niillä meistä, joilla on traumatausta, tällaiset elämän tyhjät hetket saattavat virittää hermoston ylikierroksille. Koska emme pysty olemaan puuhastelematta, koemme jossain syvällä sisimmässämme olevamme huonoja ja jopa vääränlaisia. Läheisille selitämme, että on kyse temperamentin piirteestä ja jatkuva puuhastelu on meidän tapaamme ”vain olla”.
Kyse voi kuitenkin olla jostain syvemmästä. Päiviin aukeavat tyhjät hetket saattavat muistuttaa meitä niistä lapsuuden kokemuksista, joissa tyyni edusti aikaa myrskyn edellä. Jos meistä huolehtivat aikuiset olivat arvaamattomia, päihteiden käyttäjiä, ristiriitaisia toiminnassaan, emme tienneet, mitä odottaa. Rauhallinen hetki illalla saattoi olla täynnä odotusta siitä, että juomassa oleva vanhempi saapuu kotiin ja edessä on riidantäyteinen ilta.
Olimme valppaita, valmiita toimintaan tai tarvittaessa muuttumaan näkymättömäksi. Hermostomme oli hälytystilassa. Levottomuus oli sisäinen kotimme. Se piti meistä huolta, vaikka emme sitä silloin ymmärtäneet. Peitimme sitä puuhastelemalla tai yliajattelemalla.
Elämässämme saattoi olla myös aikoja, jolloin sokeri tai päihteet tarjosivat meille hetkellisen rauhan tilan. Pakenimme suhteisiin, jossa voimme huolehtia toisista, koska emme osanneet huolehtia itsestämme. Olimme erityisen taitavia vaistoamaan muiden tunteet ja tarpeet.
Näistä lukuisista tavoista pitää huolta itsestämme ja vältellä haastavia tunteita saattoi myöhemmin muodostua jopa riippuvuuksia.
Kokemustemme varjossa koimme usein olevamme erilaisia kuin muut. Tunsimme häpeää. Se sai meidät pohtimaan ja hakemaan ratkaisua sydäntä särkevään sisäiseen kokemukseemme entistä vimmaisemin.
Tie ulos
Häpeä ja syyllisyys eivät tuo rauhaa. Ne eivät vie pois levottomuutta. Turvallisuus löytyy sisäisen lempeyden kokemuksen kautta.
Jos sisäinen lempeys on sinulle vierasta, voit aloittaa kysymällä itseltäsi aina, kun huomaat tuntevasi olosi levottomaksi, ”Mitä tarvitsen juuri nyt?”. Vastauksen perusteella voit tutkia, onko sinun mahdollista täyttää tarpeesi itse vai tarvitsetko siihen yhteyden johonkin toiseen ihmiseen. Gabor Matén sanoin ”Haavat syntyivät suhteessa ja ne myös paranevat suhteessa.”
Itselläni vastaus näissä tilanteissa on usein, ”Tarvitsen halauksen ja sen, että joku sanoo minulle: ”Kaikki on hyvin. Saat vain olla. Rakas, sinun ei tarvitse muuta nyt.” Ja jos ketään ei ole lähistöllä, voin halata itseäni ja sanoa nämä sanat itselleni. Näiden sanojen kautta hermostoni – ja sydämeni – löytää pienin askelin takaisin kotiin – uudenlaiseen rauhaan. Uudenlaiseen kotiin.
