Olin juuri pitkällä matkalla Amerikassa, lopuksi Havaijilla. Reissuni aikana meneillään oli presidentinvaalikampanja. En varsinaisesti nyt kirjoita vaaleista, niiden tuloksesta tai mielipiteistäni vaan sydämen perspektiivistä.
Vaalien jälkeisenä aamuna Havaijilla ollessa ilmassa leijui raskas tuntu. Myös ystäväni jonka luona olin aisti sen, ja varmasti moni muukin. Somessa, blogeissa ja uutismedioissa ilmaantui erilaisia vivahduksia epätoivosta, surusta, pelosta ja pettymyksestä.
Ajattelen koko hommelista näin: jos todella valitsemme kokea rakkautta ja rauhaa, miksi jonkun toisen valinta joka kenties on eri kuin omani, olisi väärin? Niin kauan, kun oma näkemykseni mielestäni on ”rakkaudellisempi” tai ”oikeampi” kuin toisen, olen osaltani pitämässä yllä dynamiikkaa, jossa jonkun toiveet, tarpeet ja näkemykset ovat aina väärässä.
SE luo pelkoa ja valtataisteluita. Ytimeltään myös sotia. Se, mikä minun mielestäni on oikein – joka usein kumpuaa jostain henkilökohtaisesta menetyksestä, traumasta ja sen myötä syntyneestä uskomuksesta siitä mikä on väärin – ei välttämättä ole toiselle oikein. Vaikka näkemykseni omasta mielestäni olisi kuinka rakkaudellisuuden ja voimautumisen ydintä.
Mitä jos rakkaudellisuus onkin sitä, että perspektiivini rakkaudesta voisi sisältää myös sen näennäisen vastakohdan? Jos pelkoa tai näennäistä rakkaudettomuuttakaan “vastaan” ei tarvitsisi taistella?
Koen, että mitä enemmän olemme valmiita luopumaan omasta voimastamme, sitä sekopäisempiä johtajia saamme peiliksi sille. Äkkiseltään se, joka haluaisi nähdä maailmassa voimaantumista, yhteentulemista ja rakkaudellisuutta saattaa ajatella, että “Mulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että joku sekoboltsi saa johtaa kansakuntaa ja pelotella ja räjäytellä menemään ympäriinsä”.
Mutta yleisesti ottaen kaikissa meissä asuu sisäisiä sekoboltseja tai voimakkaita soraääniä, joiden kanssa taistelemme, ja joita joskus yritämme tukehduttaa hengiltä eli päästä eroon “valotyöllä”, eheytymisellä tai henkistymisellä. Sen sijaan että kaikki meissä saisi olla rakkauden sylissä, kahtiajaottelun ja tuomitsemisen ulkopuolella. Käytännössä se voi tarkoittaa sisäisen turvan, tunnetaitojen ja myötätunnon opettelua itsensä kanssa. Siinä kenties on rakkaudellisen vallankumouksen alku.
Ymmärrän tosi hyvin pelon, raskauden ja ahdistuksen, mutta ajattelen, että joko me valitsemme dualistisen uhritarinan vähän piiloylemmyydentuntoisesti jossa tiedämme paremmin kuin toinen mikä heille tai maailmalle olisi oikein. Tai sitten valitsemme ITSE olla se rauha, turva ja rakkaus jota haluamme maailmassa kokea, muita syyttämättä, arvottamatta tai vastuuttamatta.
En sano, että minulla on kaikki vastaukset tai että olen jotenkin tämän kaiken yläpuolella, vaan sanon että minulla on aina mahdollisuus valita perspektiivini. Minulla on mahdollisuus tuoda lisää vaikerrusta tai nähdä rakkauden silmin. Ottaa vastaan kaikki tunteet ja kokemukset ilman että maailman pitäisi maata niin kuin minä haluan, ja niin kuin minun mielestäni olisi ”oikein”, ”henkistä”, ”valoa” tai ”rakkautta”. Uskaltaa tuntea ilman, että syytän tunteistani ketään tai mitään.
Se ei passivoi eikä tarkoita alistumista toimimattomille dynamiikoille tai rajattomuudelle, vaan inspiroi laajempaa perspektiiviä, luopumista kontrollin illuusiosta. Ehkä sellaista toimintaa, joka ei aseta ketään ”väärässä olemisen” asemaan. Silloin sydän on vapaa rakastamaan hommeleita niin kuin ne on. Ja kun hommat saavat olla kuten ne ovat, voi löytyä luovia uusia ratkaisuja, jotakin kahtiajakavien asetelmien sijaan.
Näen niin, että maailmassa on aika paljonkin parantamisen varaa, suhteellisesti katsottuna. Mutta en tarvitse, että mikään on toisin voidakseni olla sydän auki juuri nyt.
Kuva: Unsplash, Kumiko Shimizu
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
