Olipa kerran pöljä suolanukke nimeltään Turo.
Turo vaelsin mieli uteliaana pitkin maita ja mantuja. Eräänä kauniina päivänä hän saapui valtameren luokse. Outo ja liikkuva aines kiehtoi. Turo ei muistanut nähneensä vastaavaa aiemmin.
“Kuka sinä olet?”, Turo kysyi arasti.
Meri vastasi ystävällisesti: “Tule ja katso itse.”
Turo seisoi huuli pyöreänä tuntemattoman edessä.
Ymmärrys ja viisaus vaatii omakohtaista kokemusta
Elämää ei voi oppia, ellei sitä suostu elämään itse.
Antiikin Kreikan filosofi Seneca kuvailee teksteissään hyvää miestä, jolle mikään vaikeus ei ole antanut tilaisuutta mielenlujuuden osoittamiseen: “Minulle sinä olet onneton – siksi että et koskaan ole ollut onneton. Kukaan ei tiedä, mihin pystyt, et edes sinä itse.”
Mikäli mielii tuntea itsensä, on antauduttava elämälle. Vain kokeilemalla saa selville, mihin pystyy.
Tämä on mahdollista ainoastaan, mikäli suostumme astumaan elämän virtaan. Se ei virtaa karismaattisten puhujien, kujeilevien aforismien tai kutkuttavien kirjojen kautta. Toki ne voivat virkistää ja inspiroida. Ymmärrys ja viisaus syntyy kuitenkin ainoastaan omakohtaisen kokemuksen kirvoittamana.
Siksi suhtaudun maltillisesti opettajiin, jotka siteeraavat alati itseään älykkäämpiä ja toistavat kuulemaansa ja lukemaansa. En ole koskaan myöskään viehättynyt jumalista, jotka ihminen kykenee selittämään puhki. Moisten suuruus lepää selittäjänsä egossa.
Anthony de Mello ylistää kirjassaan Havahtuminen avointa pöljyyttä. Se on hänen mielestään ihmeellistä.
Kun ihmiset sanovat: “Olet väärässä.” Vastaan: “Mitä muuta pöljältä voi odottaa?”
Uskalla elää, vaikka se välillä pelottaisi
Olen tätä kirjoittaessani elänyt jo likimain 44 vuotta. Hyvässä vauhdissa lähestymässä kaiken kattavaa pöljyyttä.
Tässä elämäni vaiheessa tuntuu, että ne elämän oleellisimmat kysymykset on tarkoitettu löydettäviksi – ei vastattaviksi. Mokomat eivät taivu sanoihin saati selityksiin. Niitä ei voi kuvailla virheettömästi, sillä niiden ydin lepää tietoisuudessa, joka on yhtäaikaisesti omakohtainen sekä yhteinen.
Ainoastaan ymmärtämällä itseämme paremmin, voimme ymmärtää myös ympäröivää maailmaa. Se ymmärrys vaikuttaisi lepäävän pöljän mielessä, joka ymmärtää ymmärtävänsä lopulta melko vähän (jos sitäkään).
Palataan lopuksi vielä valtameren rannalle, jossa pöljä suolapatsas patsastelee.
Meri kehotti siis Turoa ottamaan selvää itse.
Hän otti vinkistä vaarin. Ensin kastamalla varpaansa, sitten polvia myöten, kunnes pian kahlasi koko yläruumis pinnan alla. Mitä syvemmälle Turo eteni, sitä enemmän hän myös liukeni. Pian hänestä oli jäljellä enää rahtunen.
Viimeiseksi, juuri ennen lopullista liukenemista, Turo totesi hämmästyksissään:
“Nyt tiedän, kuka minä olen.”
