Elämän faktahomma, jonka tiedämme sisäsyntyisesti. Ah, miten paljon olen silti yrittänyt muuttaa toisia huomaamattani. Olen esimerkiksi toivonut, että ihmissuhteissani muut ottaisivat vastuuta itsestään eikä niin, että minä olen esimerkiksi parisuhteessa ainoa joka kantaa vastuun itseni kohtaamisesta tai tunteistani. Kunnes hiffasin: peli, jossa koen aina olevani vastuunkantaja jatkuu niin kauan, kuin minä sitä pelaan vähän (alitajuisesti) uhrimarttyyrina.
Voin siis muuttaa vain omaa olemistani. Esimerkiksi joko alkamalla vastuuttaa toisia ihmisiä heidän sanoistaan ja toiminnastaan, rajaamalla tiukemmin kenen kanssa olen ja millä spekseillä, ja lakkaamalla olemasta ihmissuhteissa hikiotsaisesti jotakin megaempaattisen ihmisen ihannekuvaani täyttäen. Saan, totta vieköön, orientoitua elämässä enemmän sitä kautta mikä minulle on hyväksi eikä aina sen kautta, mikä tässä nyt olisi oikein ja vastuullista ja tasapainoista ja muiden toiveita täyttävää. Se muuttaa ihmissuhdedynamiikkojani läheisriippuvaisista rakkaudelliseksi. Kenties jotkut suhteet päättyvät tai etääntyvät kun minä en suostukaan enää kannattelemaan. Kun voimaannun ottamaan vastuun ITSESTÄNI.
Voimme lopulta vain tehdä valintoja, keiden kanssa haluamme olla sellaisina kuin he ovat ja niin speksein, joita he valitsevat suhteeseen tuoda. Emme voi toisia muuttaa – ja mistä se oikeastaan kertookaan, jos haluamme toisten olevan toisenlaisia? Miksi? Jotta itsellämme olisi mukavampi olla eikä itse tarvitsisi muuttua, kasvaa, haastaa käsityksiään ja toimintatapojaan? Valita itsearvostusta, rohkaistua lähtemään silloin kun tarvitsee, ja jäämään silloin kun sydän niin sanoo.
Ja joskus emme vain kerta kaikkiaan sovi toisen kanssa yhteen. Mitä jos riittää se matka, joka on kuljettu yhdessä? Mitä jos se ei tarkoitakaan epäonnistumista että uskalletaan irtautua? Aina eivät toiveet / tarpeet / hommelit (enää) natsaa. Ei se niin kauheaa ole, eikä varsinkaan tarkoita että kukaan olisi väärässä. Saa surra, saa käydä ihan koko tunneskaalan läpi ja ihan niin kauan kuin tarvitsee. Mutta ei suhteen päättyminen tarkoita, että rakkaus maailmasta on loppunut. Päin vastoin: kun uskaltaa rakastaa itseään, kivuliaissa ja vaikeissakin kohdissa valita sitä mikä itselle on hyväksi, tuo lisää rakkautta maailmaan. Valitsee rakkauden. Se tuo aina myös oikeat ihmissuhteet elämäämme.
Itsestään saa elämässä ottaa niin ihanan rakkausvastuun, että vie itsensä niille niityille viheriöimään, missä se on kaikkein otollisinta. Kasvaa voi aina. Joskus on vaikeita kohtia, eikä niiden takia välttämättä kannata laivasta hypätä. Mutta kyllä me myös tiedämme sydämessä, kenen kanssa voi kukoistaa.
Voimme tunnistaa läheisyyttä ja rakentavaa kommunikaatiota blokkaavia ajattelu- ja toimintamallejamme ja eheyttää haavojamme. Voimme opetella uusia toimintatapoja, kun tunnistamme haavoista kumpuavia kaavojamme. Tästä kaikesta voimme ottaa itse vastuun. Sellaisen kanssa, joka sitä haluaa itsekin se voi hyvinkin tarkoittaa yhteistä kasvua. Ja joskus se tarkoittaa sitä, että on aika jatkaa kasvumatkaa itsekseen.
Mitä jos rakkaus onkin juuri sitä? Ei sidoksissa minkään suhteen pysymiseen ja jatkumiseen, vaan kaikkeen siihen viisauteen ja kasvuun, jonka suhteista ammennamme? Siihen ihanuuteen meillä on lupa ja oikeus.
Kuva: Unsplash
Voimauttavat kurssini ja terapeuttisen valmennukseni löydät TÄÄLTÄ.
