Luulin, ettei tyttöystäväni ymmärtänyt minua – mutta hän ymmärsi paremmin kuin tajusinkaan

Olin hiljattain taas kerran tutussa syöksykierteessä: erimielisyyttä tyttöystävän kanssa mitättömästä asiasta. Illalla ja aamulla parin tunnin ”rakentavat keskustelut” ja lopputuloksena sekä aamulla että illalla kokemus, ettei minua ymmärretä.

En tullut kuulluksi, kohdatuksi enkä arvostetuksi. Hohhoijaa… Onpa tullu seilattua tällä paatilla ennenkin, ja karille on menny joka kerta!

Tällä kertaa sain kuitenkin juttutuokion loppumetreillä mielenkiintoisen häivähdyksen tärkeästä tunnekokemuksesta. Olin perustelemassa eri näkökulmia tuhannennen kerran ja huomasin pettymykseen, toivottomuuteen ja luovuttamiseen liittyvien tunteiden nousevan tietoisuuden horisonttiin.

Tunsin myös suurta surua ja yht’äkkiä huomasin puheen vaikeutumista ja nieleskelyä, kun odotin lohduttomien sanojen pulpahtamista suusta ulos.

Jäätävä kokemus

Tiesin,  että ne sanat tuovat mukanaan jäätävän kokemuksen, joka on syntynyt hyvin kauan sitten ja mikä on odottanut uudelleen kohtaamista sekä tuntemista. Nämä sanat sanoittivat kokemukseni puhtaasti, sisuskaluja myöten ja eniten mua suretti ylipäätään sanoa elämästäni näin lohduttomia sanoja ääneen ja varsinkin rakkaan ihmisen seurassa: kuka puolustaa mua?

Huomasin olevani tärkeän kokemuksen äärellä, vaikka toisaalta tilanne hävetti mua: tyypillinen kuvio siitä, miten itse aina loppupeleissä päädyn lohduttamaan toista (vaikka tunnen itseni alunperin loukatuksi) olikin kääntymässä päälaelleen ja olin itse päätymässä lohdutettavaksi – niin noloo!

Tämä oli egolle paha paikka, miten ottaa lohdutusta vastaan, kun on niin helppo paeta sankarin ja toisaalta myös marttyyrin rooleihin – vieläpä samaan aikaan? Ego oli tottunut ”pelastamaan” toisen (sankari) ja jäämään lopulta yksin nuolemaan omia haavoja (marttyyri). Loukkaantumisesta irti päästämisessä ja lohdutettavaksi avautumisessa on vielä treenaamista!

Olin jo lähellä päästä tilanteesta yli, kunnes lopussa tyttöystäväni Sanna sanoi, että kokemukseni kohtaamattomuudesta on vain minussa. Fiiliksethän siinä meni, loukkaantumisen aalto huuhtoi vielä kerran ylitseni ja marttyyri putosi uudelleen poteroonsa. Tiesin kuitenkin, että olin tuntenut jonkun uuden oivalluksen häivähdyksen sydämessäni ja Sanna oli – jälleen kerran – oikeassa.

Kipeät kaavat

Olin aikoinaan pitkässä suhteessa oppinut, että monesti riidoissa en tullut kuulluksi enkä ymmärretyksi ja loppupeleissä päädyin lohduttamaan toista. Olin sisäistänyt tämän kaavan niin ansiokkaasti, etten osannut sitä purkaa ilmiön tiedostamisesta ja tunnistamisesta huolimatta. Vaikka vihdoin olin löytänyt ihmisen, joka oikeasti ymmärsi minua, on egolle vaikeaa luopua vanhasta kuviosta.

Erityisherkkyys sekä lapsuuden fyysinen kurinpalautus – josta tietyn näkökulman mukaan muodostui ristiriitainen kiintymyssuhde ja eräänlainen läheisriippuvuus (jolla tarkoitan tässä perheen sisäisen asennoitumisen ja käyttäytymisen dynamiikkaa). Ristiriitaisen kiintymyssuhteen ja ”läheisriippuvuuden” olen tiedostanut vasta viime aikoina ja näissä teemoissa todennäköisesti piilee kohtaamattomuuden kokemukseni juuret, samoin kuin kokemuksessani ettei kukaan puolusta minua.

Pohdin, mitä kohtaamattomuuden ja puolustamattomuuden kokemukset minusta sekä elämästäni kertovat, mitä uskomuksia ne ylläpitävät, mitä ne palvelevat, mitä olen niiden kanssa tai ilman niitä, minkä takia ylläpidän niitä elämässäni…?

Tarzan liaanissa

Puolustamattomuuden kokemuksen ilmestyminen oli kuin vapauden portti, joka auttoi näkemään kuviossa vielä uuden näkökulman: lapsuuden kurinpitotilanteet olivat niin musertavia ja niistä oli juurtunut alitajuinen kokemus siitä, ettei kukaan puolusta mua sekä joudun kohtaamaan maailman kovuuden yksin.

Vaikka perheeni ja lähipiirini ovat puolustaneet minua, on kokemus ollut niin syvällä, että todennäköisesti en ole täysin osannut ottaa puolustamista edes vastaan. Kuulemattomuuden kokemus on tämän serkku ja tajusin roikkuvani historian tarinassa kuin Tarzan liaanissa. Tarvitsin loukkaantumistani, jotta joku kuulisi minua ja ”parantaisi” pikku-Aleksin haavat.

Lempeä ymmärrys

Koska saan ihan itse kunnian parantaa omat haavani, kuulemattomuuden kokemus vain pysyi siitäkin huolimatta, että olin tavannut ymmärtäjäni. Onneksi hän ymmärsi ohjata minut lempeydellä itseni äärelle ja tilaan missä voi parantua ja päästää irti kuulemattomuuden kokemuksesta.

Jään innolla odottamaan seuraavaa erimielisyyttämme, jotta saan kokea oivalluksen seuraukset in action! Vaikka entiset mallit ja ego kuiskailisivatkin vanhoja tarinoitaan, en halua enää mennä niiden taakse piiloon. Haluan uskaltaa ja luottaa siihen, että antamalla myötätunnolle ja rakkaudelle vielä enemmän tilaa haavat paranevat <3