Olin pitkälle aikuisuuteen super ujo ja pelokas tekemään aloitetta kohdatessani kiinnostavan ihmisen. Koin ja koen ajoittain edelleen noloutta ja häpeää tästä. Monissa muissa konteksteissa olen ollu rohkea, itsevarma ja innostanu porukkaa tekemään kaikennäköisiä hassutteluja – paradoksaalisesti tämä kontrasti on luonut lisää negatiivista painetta ja häpeää jäässä olemiseeni kohtaamisten suhteen.
2016 avioliitto ja 16 vuotta kestänyt suhteeni päättyi. Olin tosi paskana suhteen päättymisen lisäksi siitä, että joutuisin ”aloittamaan alusta” ja kokemaan kaiken epävarmuuden, pelon, turhautumisen sekä mahdolliset pettymykset uuden kumppanin löytämisen suhteen.
Haluan tässä jakaa steppejä ja asioita, jotka auttoivat mua nousemaan jaloilleni sekä uudelleen kasvattamaan ja lisäämään rohkeutta kohtaamisiin.
1 ) pakko on paras muusa – sanonta on mun mielestä ihan perseestä. En haluaisi motivoida itseäni pakolla, vaan energisoivemmilla keinoilla. Tässä tilanteessa siitä oli kuitenkin hyötyä. Olin eron jälkeen eräänä sateisena iltana yksin kotona ja tunsin itseni aloitekyvyttömäksi, vanhaksi, epäkiinnostavaksi, epähaluttavaksi, jne. epä-tyypiksi! Osa mussa halusi mennä johonkin menomestaan tapaamaan ihmisiä, mutta se tuntui täysin mahdottomalta.
Jotenkin onnistuin kokemaan myötätuntoa ja sopivaa hyväksyntää itseäni sekä tilannettani kohtaan. Päästin irti menomesta toiveesta ja annoin itselleni tilaa. Tilan luomisen kautta syntyi kuitenkin ajatus pienimmästä mahdollisesta askeleesta toiveeni suuntaan: ajan keskustaan ja parin menomestan ohi.
Jouduin pakottamaan itseni ulos kämpästä, autoon ja haavoittuvaisen epävarmassa tunnetilassa ajoin ainakin yhden klubin ohi. En uskaltanu katsoa jonottavia ihmisiä kovin pitkään, koska musta tuntui että ihmiset vaistoo mun epäonnistuneen klubbaajan energian etäisyyden päästäkin! Kotiin palauttuani olin kuitenkin tyytyväinen ja jopa ylpeä itsestäni.
Tämä voi vaikuttaa mitättömältä asialta, mutta mulle sillä oli siinä hetkessä iso merkitys – pohjakosketus oli ohitettu. (Huvittaa lukea tilannekuvaustani, koska tämä tuntuu niin kaukaiselta kokemukselta!)
2 ) seuraavaksi pienin askel minkä toteutin oli ajaminen keskustaan, parkkeeraus ja kävely ainakin yhden klubin ohi. Pelkäsin vielä enemmän, että jonottavat ihmiset vaistoo mun epäonnistuneen klubbaajan energian tai että joku tunnistaisi mut yksinäisenä luuserina. Siitä huolimatta selvisin ja sain pienimuotoisen onnistumiskokemuksen, huhuh!
3 ) itsemyötätunto- ja mindfulness-harjoitukset. Hengittelin hankaluuksien, itsekriittisten ajatusten ja epämiellyttävien tunteiden kanssa. Oon tosi kehollinen tyyppä, joten silittelin ja paijjailin itseäni paljon. Varsinkin illalla ja yöllä, kun synkkyys oli läsnä. Tuntui, että elämä laittoi mut tosi koville siinä, että miten voin toivottaa kokemuksessani kaiken tervetulleeksi. Vaikka olin tehnyt meditaatioita, yms. harjoituksia monia vuosia, olin helisemässä hyväksymisen äärellä. Nämä harjoitukset olivat oleellinen pohjustus seuraavaan steppiin.
4 ) tietoisuus asenteesta ja minäkuvasta – mitä valitsen ja vahvistan? Tämä oli vanhojen roolien ja eron kautta pintaan nousseiden negatiivisten itsetulkintojen tietoista tarkastelua, sopivan etäisyyden ottamista ja irti päästämisen kautta mahdollistuvaa uuden integroitumista. Luuseri-tulkintaan tuli lisää itsemyötätuntoa, väljyyttä ja pikkuhiljaa tapahtuneiden positiivisten kokemusten kautta mahdollistui itseni näkeminen lempeämmin ihmisten kohtaamisen kontekstissa.
5 ) jossain vaiheessa olin riittävän rohkea menemään erään ravintolan isolle terassille. Tiesin, että voin vapaasti tulla jonottamatta sekä tarvittaessa lähteä nopeasti paikasta. Jonottamattomuus oli oleellista, koska niin monet muut olivat ystävien seurassa ja tunsin häpeää ollessani yksin. Asennoiduin visiittiin niin, että juttelen vain paikalle sattuneiden tuttavien kanssa. Tämä loi turvaa siihen, ettei mun tarvinnut vielä odottaa (saatikka vaatia) itseltäni uusiin ihmisiin tutustumista.
6 ) mielikuvaharjoittelua olen tehnyt 13-vuotiaasta lähtien. Tämä oli tuttua lumilautailusta, nyt vain sisältö muuttui! Treenasin uudestaan ja uudestaan onnistuneita kohtaamisia ja myös miten toimia silloin, jos tulee hankala tilanne. Teoriassa olin siis jo hyvä tässäkin asiassa!
7 ) tosi elämän tilanteita lähdin treenaamaan pikkuhiljaa neutraaleissa kohtaamisissa esim. kaupan kassalla, bussikuskien ja tarjoilijoiden kanssa. ”Treenien” edetessä siirryin yleisen tason kommentoinnista henkilökohtaisempiin asioihin ja hyväntuulisiin kohteliaisuuksiin. Tämä oli tärkeä steppi, jotta kohtaaminen uusissa tilanteissa uusien ihmisten kanssa tuli riittävän turvalliseksi, luontevaksi ja jossain vaiheessa jopa helpoksi.
Tässä on saanu harjoittaa itsemyötätuntoa niissä hetkissä, kun en ole keksiny mitään sanottavaa, ei ole huvittanu tai en ole sanonu mitään, koska olen pelänny viehättymiseni välittyvän väärällä tavalla… On ollu tärkeää antaa itselle tilaa olla vuorovaikuttamatta – sopivalla tavalla.
Oon tarvinnu rakentaa rohkeutta siihen, että kassalla olen yksin ainoa, joka lähtee juttelemaan – siinä on kuitenkin vaarana kassan ja jonottajien myötähäpeän lisäksi oma häpeä sekä epäonnistumisen tunne. Toisaalta, kun on uskaltanu avata suunsa ”todistajien” läsnäollessa, on myös saanu extra buustin itsevarmuutta – mä selvisin tästäkin ja vielä muiden katseiden alla!
Isossa mittakaavassa näiden neutraalien kohtaamisten treenaus on ollu monien vuosien prosessi, joka jatkuu yhä.
8 ) en osaa flirttailla uskomuksen muuttaminen. Nykyään uskallan silloin tällöin iskeä silmää sopivalla tatsilla. Nolottaa myöntää, että se on ollu hullun vaikeaa. Mulla on ollu niin sitkeässä uskomus, että musta ei ole flirttailijaksi, ja että silmän iskeminen on liian ”näkyvää, päällekäyvää, noloa ja seksuaalisesti sävyttynyttä”.
Onneksi osaan suhtautua siihen nyt väljemmin ja olen tajunnu, että flirttailu voi olla niin paljon muutakin kuin silmänisku. En edes ajatellu esim. hyväntuulista juttelua tai sopivalla energialla annettuja kohteliaisuuksia flirttailuna ennen kun rupesin saamaan kommentteja, että kyllähän sä flirttailet!
9 ) lumilautailussa on sanonta: vauhti korjaa virheet. Mulle erityisesti mielikuvaharjoittelu ja tosielämän treenit on ollu tärkeitä kehittämään riittävää tilannenopeutta. Mun luontainen temperamentti on hidas ja niin monet tilanteet ovat mun kohdalla muuten ohi ennen kuin ehdin reagoida. Myös ”tilannepelisilmän” ja ennakoinnin treenaus ovat auttaneet, jotta onnistun toimimaan oikeaan aikaan.
10 ) karma, universumi, kohtalo, elämäntarina ja mitä näitä nyt on… Jotta elämä ei menisi liialliseksi treenaamiseksi ja suorittamiseksi, oon muistuttanu itseäni siitä, että loppupeleissä asiat menee just niin kuin niiden on tarkoitus.
11 ) tuulettaminen, jeeeeee!!!!! Nyt poika saunoo! Hyvien hetkien fiilistely ja kiitollisuus jää joskus arjen touhottamisen jalkoihin. Käyn esim. iltameditaatiossa läpi päivän kiitollisuuden aiheita. On ollu tärkeää antaa positiivisille asioille ja tapahtumille tilaa parrasvaloissa, se on auttanu oppien ja kasvun integroitumisessa koko kehomieleen.
Kun aikoinaan ekan kerran pyysin ohikulkijaa treffeille, oli se niin huima adrenaliini ilotulitus, että leijjailin ja tuulettelin pari päivää ihan next level hyvänolonhormoonipilvellä!
Nämä olivat joitain niistä oleellisimmista tekijöistä mun matkalla eheytymiseen. Toivon, että sait tarinastani ja stepeistä inspiraatiota, innostusta ja uskoa omalle polullesi. Tuntuu tärkeältä kertoa haavoittuvaisen rehellisesti omista haasteistani ja miten ne vaikuttivat minuun, jotta lukijana saat käsityksen minkälaisien vaikeuksien läpi pääsin. Jos mä pystyn nousemaan synkästä mutakuopasta jaloilleni ja jopa ylevöityneeseen kukoistukseen (ainakin toisinaan) niin siihen pystyy kuka vaan!
All you need is love ja riittävästi rohkeutta!
Rakkaudella, Aleksi
