Ikääntyminen saa miettimään, elänkö todella kuten haluan – Elämä on elettävä nyt, eikä ”sitten kun”

En nykyisin enää blogiteksteissäni avaa kovin paljon omaa elämääni, mutta nyt tuntui siltä, että voisin vähän avata sitä, mitä itseni kautta pohdiskelen.

Elän naisena vaihetta, joka puhuttelee minua syvästi. Olen 46-vuotias ja tunnen olevani siirtymävaiheessa. Joku voisi kutsua tätä neljänkympin kriisiksi.

Jo vuosia olen tuntenut, että kehoni on joutunut tekemään paljon töitä, jotta kuukautiset ovat päässeet alkamaan. Ihan kuin kehoni ei jaksaisi pyörittää jotain, mitä se on tehnyt jo vuosikymmenten ajan. Jossain kohtaa oli aaltoja, yöllistä peitonheilutusta päälle ja pois sen mukaan, oliko menossa kylmä vai kuuma aalto. En jaksanut urheilla samaan tapaan kuin ennen – ihan kuin kehoni ei oikeasti olisi jaksanut liikkua samaan tapaan kuin aiemmin.

Hämmästykseni oli valtaisa, kun tajusin, että minä elän vaihdevuosiaikaa. Minusta olisi oikeasti tulossa nainen, joka oli jo synnyttämistehtävänsä ja pikkulapsiaikansa elänyt. Ja voi miten surulliselta se tuntuu. Olen aina rakastanut kuukautisia ja nyt luovun niistä. Olen aina myös rakastanut vauvoja ja sekin tuntuu surulliselta, etten enää voi olla raskaana ja synnyttää.

Käyn elettyä elämää läpi ja kyselen hiljaa, miten tämä näin meni? En koskaan ajattele, että olisin tehnyt vääriä valintoja tai katuisin jotain. Mietin vain, että onpahan ollut aikamoista touhua. Elämä ei ole mikään helppo reissu. Sydän särkyy matkalla monta kertaa ja kaikenlaisista kamaluuksista joutuu kahlaamaan läpi: erilaisista luopumisista ja suunnanmuutoksista.

Jos olet lukenut kirjani Toivon kirja masennuksesta, muistat sieltä ehkä tämän kohdan:

”Katselen silloin tällöin itsestäni valokuvaa, jossa olen ihan pieni, ehkä puolen vuoden ikäinen. Kuvassa minulla on vaaleanpunainen kietaisupaita ja valkoiset potkuhousut. Katson isoilla silmillä kuvaajaa suoraan ja hymyilen. Katson pientä ja näen pelkkää suloisuutta. Katse on vauvalla niin auki, että sielu näkyy. Sillä tavalla ihan pieni lapsi maailmaa katselee. Kuva aiheuttaa minussa usein itkuisen olon. Tunnen surua siitä, mitä kaikkea tuo lapsi joutui kokemaan niin, että katse muuttui toisenlaiseksi. Samalla etsin katseesta sitä jotakin, mitä olin ja mitä kohti olen edelleen menossa – alkuperäistä sielullista minua kohti, joka on valoa ja rakkautta, häivähdys taivasten valtakuntaa.”

Hiljaa katselen kättäni, joka alkaa muistuttaa äitini kättä. Nivelissä alkaa tuntua sitä, mikä sai mummun sormien nivelet paisumaan (viljat olen tästä syystä jättänyt jo vuosia sitten pois ruokavaliostani). Jollain selittämättömällä tavalla liityn mielessäni entistä enemmän sukuni naisten ketjuun.

Ja sitten katson itseäni peilistä: näen kehon, joka ei ole enää entisensä. En enää jaksa taistella aikaa vastaan, en jaksa pyhittää elämääni liialle liikkumiselle ja syömisen kyttäämiselle. Luonto ohjaa kehoani liikkumaan armollisemmin, mieluiten luonnossa sekä syömään vähemmän ja kevyemmin. (Olen kyllä intohimoinen vitamiinien, hiven- ja kivennäisaineiden ja hyvien öljyjen käyttäjä ja suosittelen muillekin).

Mutta tiedättekö, vaikka kasvot alkavat valua napaa kohti, näen silti silmät, jotka ovat samat kuin ennen. Minussa asuu sama sielu kuin ennenkin. Ihaninta elämän äärellä on ollut sen tajuaminen, että elämän ensimmäinen ”puoliaika” mennään usein itsestä poispäin ja sen jälkeen takaisin sinne, mistä on joskus lähtenyt – alkuperäisen itsen äärelle.

Muistan, kun lapsena tajusin, että minäkin kuolen joskus. Ymmärrys kuolevaisuudesta jätti minut pitkäksi aikaa rauhaan, mutta on taas alkanut nostaa päätään. Lapsena ajatus sai minut ahdistumaan, nyt ei niinkään. Kuoleman ajatus kysyy minulta, elänkö todella kuten haluan ja miten haluan aikani käyttää. Senkin ymmärrän, että elämää on elettävä nyt ja unelmat toteutettava nyt eikä sitten kun.

En ole vielä vanha ollenkaan, mutta silti sisälläni jokin sanoo, että on aika astua pikku hiljaa sivuun ja antaa tilaa niille, jotka edelleen jaksavat ja viitsivät juosta.  Samaan aikaan kuuntelen hiljaisuutta, joka on ollut pitkään hiljaa ja synkronoin ulkoisen tahtini sisäiseen tahtiini – siitä syntyy tasapaino. Minä hidastun ja hiljenen sisäisesti, siksi myös ulkoisen elämän on hidastuttava ja hiljennyttävä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: