Hiljattain sukuani kohtasi suru, kun vanhaksi elänyt isoäiti jätti maallisen vaelluksensa. Kuolema nostatti esiin luonnollisesti ajatuksia kuolemasta, mutta ennen kaikkea elämästä, jota elämme tänä päivänä. Sen paradoksisuudesta ja rajallisuudesta. Ja siitä suuresta vapaudesta, joka elämän aikana kuitenkin vallitsee.
Mitä toivon elämältä?
Elämän ollessa rajallinen ja juuri tällaisenaan ainutkertainen kysyn itseltäni, mitä siltä toivoisin. Minkälaisia rooleja kannan harteillani? Minkälaisia rooleja haluaisin kantaa jatkossa? Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, millaiset kokemukset ja tunteet?
Vastaukset eivät tule kuin apteekin hyllyltä.
Vastaukset eivät tule kuin apteekin hyllyltä. Toivon ainakin, että saisin tuntea olevani turvassa ja terveenä. Ettei minun tarvitsisi stressata raha-asioista tai muistakaan käytännön asioista, ja kapasiteettini olisi vapaa iloitsemiselle, uuden kokemiselle ja elämän ihmettelylle: elämiselle itsessään.
Tavoitteena huolettomuus
Elämässä tulee aina olemaan huolensa ja murheensa. Siitä huolimatta koen, että tietynlainen huolettomuus on saavutettavissa. Sisäinen rauha, luottamus. Juuri sellainen on toivomuslistallani numero 1. Sen saavuttaminen vaatii kuitenkin töitä. Koen, että huolettomuus on saavutettavissa sen kautta, että toimimme parhaamme mukaan ja opettelemme päästämään lopusta irti. Kuunnelleen sisäistä johdatustamme. Usein se voi vaatia myös kaukaa kantautuvan huolikertymän ja huolehtivan toimintamallin purkamista esim. terapian tai tietoisuusharjoitteiden avulla.
Toivon näkeväni paljon vaivaa tarjotakseni itselleni parhaan mahdollisen elämän. Että pitäisin itsestäni sopivasti huolta. Että eläisin ilman jossittelua ja itsesyytöksiä. Että uskaltaisin. Ja että jaksaisin mennä eteenpäin ja kehittyä sen sijaan, että luulisin tietäväni jo kaiken. (Lukittuja ajatuksiaan on vaikea huomata.)
Onnellisuuden kapea kaistale
En pysty määrittelemään tarkasti unelmaelämääni, sillä koen, ettei se muodostu niinkään asioista kuin kenties mahdollisuudesta uusiutua. Olen yksi niistä ihmisistä, joiden ei kannata ottaa tatuointia, sillä kymmenen vuoden kuluessa mieleni muuttuu. Kokemukset johdattavat, enkä tiedä vielä, mitä kaikkea ehdin kokemaan.
Tietenkin toiveet ovat sallittuja, mutta joskus ripustaudumme niihin liiaksikin ja määrittelemme onnellisuuden kapeaksi kaistaleksi, joka harvoin toteutuu sellaisenaan. Olen kärsinyt tästä ilmiöstä riittävästi. Nyt pyrinkin nauttimaan siitä, mikä on. Se on taito, jonka voi oppia.
Minulla on tunne, ettei minun tarvitse huolehtia tulevasta. Kaikessa epäonnessanikin olen syntynyt onnellisten tähtien alla. Aivan kuten sinäkin. Ja mitä enemmän tiedostamme onnemme, sitä nopeammin se monistuu.
Asiat tekevät persoonan
Minun tekisi mieli kirjoittaa, ettei asioilla ole väliä. Ei siinä mittakaavassa, kun tarkastellaan ihmisen elämää sen päätyttyä. Asui hän sitten Helsingissä tai Utsjoella, harrastipa sitä tai tätä, olipa siististi pukeutunut tai omituinen boheemi, sillä ei ole mitään väliä. Vain itsensä toteuttamisella ja aidolla läsnäololla on. Vain rakkaudella ja onnellisuudella.
Mutta sitten taas, kun mietin isoäitiä, yhdistän hänet moniin asioihin, joista pidän. Joista hänet muistan. Jotka olivat minulle kotoisia tai tärkeitä. Ja hänelle. Totta kai asioilla on väliä ja merkitystä. Ne ovat meitä itseämme. Asiat, aivan kuten fyysinen kehommekin, ilmentävät erilaisia tunteita ja energoita. Niistä tunnistamme toisemme. Niiden kautta löydämme kaltaistemme joukkoon.
Jotkin asiat elämässä ovat vain huvin vuoksi, kun taas toisten kautta etsimme suurempaa täyttymystä ja merkitystä. Mutta kuka sen on sanomaan, mikä elämässä on tärkeämpää. Kaikki on, yhtä lailla. Silti vain kokemukset jäävät. Kaikki muu katoaa.
Loppuelämän suunnitelma
Kun kysyn itseltäni, miten haluan käyttää jäljellä olevan ajan elämässäni, vastauksena ei kuitenkaan tule asioita. Sen sijaan tulee vapautta. Kaikilla tasoilla. Minulla voi olla rooleja, mutta toivon olevani niissä vapaa. Sillä se energia, josta ihminen muodostuu, on vapaa. Sen kahlitseminen masentaa kenet vain.
Myös toimiessani asiakastyössä minun on osattava vapauttaa mieleni. Me emme ole oppikirjan sivuilta. Kuullakseni enemmän kuin kuulen, nähdäkseni enemmän kuin näen, mieleni on oltava avoin.
Toivon elämääni myös riittävästi melua ja hiljaisuutta. Sillä kumpikin voi olla vankila, jos sitä ei itse valitse.
Isoäitikin tykkäsi kuunnella hiljaisuutta. Se oli merkki siitä, että hän oli saanut myös kokea melua. Ja kuinka iloiseksi tuo ajatus minut tekeekään. ❤️
❤️:lla Riikka
Lisää minusta, taideterapiasta ja taiteestani löydät täältä.
