Mistä voi tietää, onko menossa oikeaan suuntaan? – Ehkä sitä ei tarvitsekaan tietää etukäteen

Rohkeus ei landaa meihin yhtäkkiä jostain taivaan tuulista. Eikä myöskään välttämättä selkeys. Tai varmuus siitä, että suunta on oikea. Tarvitseeko? Mitä jos polku valaisee itse itsensä askel askeleelta? Entä jos et tarvitsekaan näkymää koko horisontista, jotta voit ottaa polulla askeleita?

Väitän, että tosi moni meistä luulee ja odottaa, että olo jotenkin kirkastuu, vahvistuu ja varmistuu, ennen kuin voi kokeilla, ottaa suuntia, tehdä valintoja. Ja tästä samasta syystä moni meistä jumittaa ja ihmettelee, että mikähän mussa on vikana. Mikään ei ole vikana.

Entä jos on niin, että matka itsessään on ihan oikeasti se pointti? Entä jos on niin, että tarinan juoni voi alkaa kehkeytyä vasta kun tarinaa alkaa itse kertoa ja kirjoittaa?

 

Entä jos Elämä isolla E:llä alkaa todella, kun ei tarvitse olla satavarma, itseään tai ketään muutakaan varten? Entä jos on ihan okei, että olet juuri siinä elämäntilanteessa jossa olet? Niine spekseine, kuin sun elämässä on. Ehkä ruuhkavuosien keskellä, ehkä uuden edessä. Ehkä vanhan hiipumisen tunnussa, surussa, pelossa, jänskäyksessä, uudessa kutkutuksessa?

Entä jos sun elämässä on ihan kaikki mitä siihen juuri nyt tarvitaan? Ei mitään enempää, ei mitään vähempää. Entä jos voisitkin antaa itsellesi luvan keskittyä nyt siihen, mikä juuri nyt tuottaa iloa? Entä jos ihan miniminiaskeleet riittää omia unelmia kohti kulkemiseen? Entä jos mitään sellaista mitä nyt et tiedä, ei tarvitsekaan tietää?

Jos askelmallasi on iloa ja myötätuntoa ja lempeyttä itsellesi nyt, polullasi on iloa, myötätuntoa ja lempeyttä myöhemminkin

Ei meistä oikeasti tarvitse tulla rohkeampia, vähemmän epävarmoja tai osaavampia, jotta voimme alkaa ottaa askeleita siihen suuntaan mihin sydän huhuaa (vaikka ei edes oikein olisi tolkkua siitä, mitä sydän itse asiassa huhuileekaan). Tämä ei tarkoita vain asioita joita me tehdään vaan kaikkea elämässä. Millaisissa ihmissuhteissa haluan olla? Kuinka haluan kokea itseni? Millaista elämää haluan elää?

Riittää, että on halu jeesata itseään. Riittää usko siitä, että elämä voi oikeasti olla kivaa ja ihanaa, että sillä on mulle vielä jotain ihanaa tarjolla. Ja vaikka ei olisi uskoakaan, ei ehkä tarvita kuin pieni kipinä sydämessä. Siitä voi alkaa vaikka millainen elon tuli. Eikä tarvitse odotella mitään ylimaallista selkeyttä. Se selkeyden tai varmuuden odottaminen on usein turvattomuutta meissä – siis ihan yleistä ja tavallista. Mutta sen sijaan että pitää tulla rohkeaksi ja hirmu (itse)varmaksi, voisiko kysellä itseltään: hei, kamu, mitä sä tarvitset, mikä sua tukisi, kuka sua auttaisi, mikä toisi lempeyttä ja myötätuntoa ja turvaa, jotta voisit ottaa polulla askeleita?

Ei meidän tarvitse tietää mitä viiden askelen päästä tapahtuu, vaan ottaa vain se ensimmäinen askel. Joskus se askel on sitä, että hirmu vastustutuksesta ja lamaantuneisuudesta huolimatta tekee jotain hyvää ja hellää itselleen. Keittää teetä ja juo sitä lempikupistaan, antaa itselleen vartin ja kuuntelee lintujen laulua. Suunnaksi riittää se, mikä nyt juuri kiinnostaa, inspiroi, tuottaa iloa ja kutsuu.
Koska jos askelmallasi on iloa ja myötätuntoa ja lempeyttä itsellesi nyt, polullasi on iloa, myötätuntoa ja lempeyttä myöhemminkin.

Lämpimästi tervetuloa voimauttavaan valmennukseen tai näkijäkonsultaatioon tästä.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: