Eräänä aurinkoisena talviaamuna en voinut välttyä kuulemasta viereisen kahvilapöydän keskustelua. Nuorehko mies ja nainen puhuivat miehen terminaalivaiheen syövästä.
Mies oli sairastanut pitkään, eikä laajalle levinneeseen syöpään ollut tiettävästi parannuskeinoa. Hän oli virkeä ja iloinen puheessaan, kertoi jaksavansa hyvin ja että olisi aivan mahdollista että olo pysyy näin hyvänä jopa vuosia.
Keskustelusta kävi ilmi, että hän on isä ja puoliso, nauttii ystäviensä tapaamisesta – ja elämästä.
”On aika järkyttävää sanoa, mutta sullahan on asiat tosi hyvin”, nainen sanoi.
Niin on, mies totesi ja vakuutti ainakin minut.
~
Henkinen opettaja Jeff Foster sanoo, että mitä lähempänä kuolemaa käy, sitä enemmän elämää löytää.
Jokainen kohtaa kuoleman elämänsä lopussa. On luonnollista pelätä tätä suurta tuntematonta, mutta moni kuoleman lähellä käynyt on huomannut, ettei siinä olekaan pelättävää. Kuolema voi olla hyvin kaunis.
Pelko mielletään joskus rakkauden vastakohdaksi, mutta minä en usko tähän. Pelko nimittäin asuu myös rakkaudessa, mutta se on vain yksittäinen tunne, vailla rakkauden syvyyttä. Rakkaus on koko elämä, aava valtameri, jossa tunteet, myös pelko, ovat vain pinnallisia aaltoja.
Rakkauden sisällä on aina myös kuolemaa, sillä luopuminen on kuolemista ja jotta todella voi rakastaa, on päästettävä irti pelosta, annettava sen kuolla ainakin hetkeksi.
~
Kokonaan pelosta ei kuitenkaan tarvitse luopua. Sekin kuuluu elämään ja saa aaltoilla laineina rakkaudessa.
Jos luottamus elämään on suurempi kuin kuolemanpelko, voi ihminen tuntea onnea vaikeuksienkin keskellä. Kaikesta ei tarvitse olla kiitollinen, mutta voisiko rankkojakin kokemuksia arvostaa tarpeellisina elämän kannalta?
Kuoleman, kivun ja luopumisen ääreltä voi löytyä elämän kirkkain kipinä. Samainen Foster sanoo, että mitä syvemmälle sydän särkyy, sitä enemmän rakkautta se kykenee kantamaan.
Emme ole täällä kilpailemassa toistemme kanssa, vaan auttamassa itseämme ja lähimmäisiämme kunnialla maaliin. Kuolema voi siis olla elämää ylläpitävä voima.
~
Palataan vielä kahvilaan. Olin tullut sinne jatkaakseni työn alla olevaa tekstiä, kohtalaisen laajaa artikkelia kuolemasta. Haastattelin sitä varten saattohoitokodin johtaja Riikka Koivistoa, jonka rauha ja sydämellisyys tekivät minuun suuren vaikutuksen. Hän kertoi nähneensä monenlaisia kuolemia ja suhtautui omaan kuolemaansa pelottomasti.
Keskustelimme muun muassa siitä, mistä syttyy sellainen sydänroihu, joka kantaa vaikeuksissakin niin, että omalla olemassaololla on merkitystä.
Merkityksellinen elämä palvelee omaa arvomaailmaa.
Liikutuin kyyneliin lukiessani Riikan blogitekstiä, joka muistutti siitä, että jonakin päivänä minäkin olen muisto.
Mistä haluaisin itseni muistettavan? Elänkö sellaista elämää nyt?
