Unelmaansakin voi sortua suorittamaan

Kesällä fysiikkani romahti. Mieleni rakentamassa kalenterissa oli lähes tusina erilaista projektia, joita vein samanaikaisesti vimmalla eteenpäin. Kuvittelin olevani supernainen, näyttäväni itselleni ja kai vähän muillekin, että mitä enemmän ja nopeammin saan projekteja eteenpäin, sitä parempi ihminen olen. Hoin ystävilleni, ettei minulla ei ole ollut koskaan elämässäni näin kiire. Kuin se olisi ollut joku saavuttamisen arvoinen suoritus.

Lopulta kun järjellä en osannut laittaa suorituksia ja aikatauluja aisoihin, kroppani kehotti lepäämään.

Lähdin vakituisesta työpaikastani puolitoista vuotta sitten, koska olin lopen uupunut. Halusin olla vapaa, toteuttaa unelmiani ja rakentaa elämäni niin, että voin itse määritellä projektini, aikatauluni ja sen, missä ja miten matkani maaleihin kuljen. Kunnes kesällä huomasin olevani väsymystasoltani taas lähes samassa pisteessä.

Lisäksi koin, ettei ollut sopivaa sanoa sitä ääneen, sillä minähän elän virallisesti vapaana kirjoittajana ja uunituoreen luonnonsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana unelmaani. Ja kyllä, toisinaan elänkin, ihan ehdottomasti, mutta suuren osan viimeisestä vuodesta olen pitkälti suorittanut. Juossut seuraavaa määränpäätä kohti ja unohtanut nauttia maisemasta matkalla sinne. Olen tähdännyt tiukasti ja täsmällisesti maaleihin. Ja lopulta unohtanut nauttia maaliviivankaan ylityksistä, sillä ennen kuin olen päässyt edes perille, mieleni on maalaillut jo kovaa vauhtia päämäärän jälkeistä päämäärää.

Katri Syvärinen puhuu kirjassaan Löydä elämän taika ylisuorittamisesta ja siitä, miten vaikeaa suorittajalle on muuttaa käytöspattereitaan.

Kun yrittää saada entisen suorittajan ja perfektionistin luottamaan epämääräiseen ja keskeneräiseen, se on kutakuinkin sama kuin yrittäisi saada kettutytön rakastumaan turkistarhaajaan.

Ego on oppinut tavoittelemaan tiettyjä välietappeja ihanteellisina olotiloina. Sitten kun olen saavuttanut jonkin asian olen onnellinen.

Se ei kuitenkaan mene niin. Päinvastoin, jos tähtää aina määränpäähän, sen saavuttamiseen kasaa valtavat paineet. Maaliin saavuttuaan laskeutuu hetkellinen euforia, mutta sen jälkeen monesti tyhjyys. Mitä nyt? Ja eikun laukalla kohti seuraavaa määränpäätä.

Yhtäkkiä on noidankehässä, jossa elämä on yhtä juoksua seuraavaan etappiin. Ja stressiä siitä, että maaliin pitää päästä ja nopeasti. Että jonkinlainen elämän mitalli odottaa sekuntikellon kanssa perillä.

On vaikea muuttaa urautunutta mieltä, jolle on hokenut vuosia, että asiat täytyy tehdä mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Sitten voi levätä. Mutta sisimmissään tuntee itsensä niin hyvin, että tietää, ettei sekään luultavasti riitä. Vaativuus itseään kohtaan ja jonkinlainen riittämättömyyden tunne ajavat suorittajaa eteenpäin. Halu näyttää itselleen ja kenties vähän muillekin. Mutta ongelma on siinä, että silloin ei osaa nauttia oikein mistään, eikä se unelmien matkakaan tunnu niin hyvältä kuin voisi.

Eräs ystäväni kysyi minulta, että määritteletkö arvosi määränpään vai matkan perusteella? Jos et koskaan saavu määränpäähän, oletko silloin arvoton ihminen? Minua nauratti. Se oli kysymyksenä hassu ja absurdi, mutta kauhukseni ymmärsin, että ainakin osittain olen juuri niin tehnyt.

Kun vaativuutensa itseään kohtaan tiedostaa ja tunnistaa, voi hypätä pienin askelin noidankehän ulkopuolelle. Miettiä, että vaikka en koskaan edes saapuisi perille, ainakin matka sinne on ollut uskomattoman hieno.

P.S. Tänään ajattelin muuttaa juoksuaskeleeni edes hölkäksi, nauttia maisemasta ympärillä ja ajatella, että vaikka maailma ei tullut vielä tänäänkään valmiiksi, päivä oli ihan riittävän hyvä. Ja minä sen mukana.

Aiheeseen liittyviä tuotteita Hidasta elämää -puodissa: