Minut ja nuorempi minäni kutsuttiin yllättäen Vatikaaniin töihin kahdeksi vuodeksi. Olivat olleet jossain tilaisuudessa seuraamassa meidän työskentelyä ja suuressa viisaudessa todenneet, että täytämme heidän kriteerinsä.
Nuorempi minäni: “Jippii – Rooma on ihana kaupunki!”
Minä: “Siis mitä! Mikä ihmeen juttu tämä on? En ole hakenut mitään työtä Vatikaanista. Keitä nämä tyypit oikein olivat? Ja mitähän työtä se edes on? Siellä pölyttyneiden muurien sisällä.”
Nuorempi minäni: “Viis siitä! Mahtava tilaisuus nähdä uutta!”
Minä: “Mutta kun Roomassa on kesällä niin kuumakin!”
Nuorempi minäni: “Pääseehän sitä nopeasti pitkiksi viikonlopuiksi ihaniin rantapaikkoihin tai vaikka Alppien viileyteen!”
Minä: “No tuskin sieltä byrokratian keskeltä paperipinojen keskeltä mihinkään rannoille ehtii.”
Nuorempi minäni: “Ilmoita perheellesi, että pakkavat tavaransa. Nyt mennään!”
Herätessäni mietin, kumpi minä haluaisin olla.
