Sarastus: Mä ja mun suuri egoni

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Olen lukossa. Jumissa. Edelleen, mitä uutta? Olen etsinyt itseäni, inspiraatiotani ja iloa jo vuoden. Enkä ole vieläkään päässyt mihinkään.

Paitsi Ruotsiin.

Häh? Eihän tämän näin pitänyt mennä! Odotin, että tähän mennessä olisin jo saanut langan päästä kiinni, että toteuttaisin taas uraunelmiani, menisin eteenpäin täyttä häkää. Että olisin taas jotain.

Jotain!

Tottahan se on; ennen maailma pyöri minun napani ympärillä, minun ehdoillani. Olen saanut kaiken haluamani. Olen mennyt suunnitelmallisesti eteenpäin etsien menestystä. Olen halunnut olla tähti, loistaa, jotta koko maailma tietäisi kuinka kova mimmi olen.

Yllättäen kaikki muuttui. Väsyin, epäonnistuin yrittäjänä ja jouduin pistämään unelmani romukoppaan – menetin otteen elämääni. Muutin vieraaseen maahan toisen ihmisen perässä –  yhtäkkiä elämäni alkoi pyöriä hänen ympärillään ja hänen kauttaan.

Mä ja mun suuri egoni olemme ongelmissa!

Me kihisemme ahdistusta. Me huudamme huomiota. Nähkää meidät! Miksi kukaan ei huomaa? Miksi kukaan ei tarvitse? Haluamme todistaa maailmalle, että olemme tärkeitä. Haluamme tärkeillä.

Mutta ei; me vain odotamme. Ja koitamme kestää toisiamme.

Suuri egoni on kateellinen. Se ei kestä, että läheiset ympärilläni toteuttavat itseään. Se seuraa tuskastuneena vierestä niitä, joilla menee lujaa. Niitä, jotka edistävät unelmiaan systemaattisesti saavuttaen erinomaisia tuloksia. Niitä, jotka kirjoittavat kirjoja, perustavat yrityksiä ja istuvat kommentaattorina tv:n keskusteluilloissa. Miksi minä en ole siellä? Miksi junnaan vain paikoillani?

Minunhan sen piti olla, joka muuttaa maailmaa, joka saa jotain aikaan – joka jättää jälkensä tälle planeetalle! Ja on keskipiste.

Suuri egoni on marttyyri. Se kokee elävänsä muiden varjossa, ajattelee ettei ole saanut vielä mitään aikaan. Se sanoo, että minä olen epäonnistunut. Että minulla ei ole merkitystä.

Se hoputtaa minua löytämään nopeasti jonkun asian, jonka kautta voin toteuttaa itseäni, loistaa, menestyä. Ja sitten se on tyytyväinen. Onnellinen?

Suuri egoni on hiljennettävä! Koko jutun paradoksi taitaa olla, että juuri tämä valtava egoni estää minua löytämästä inspiraationi. Että minun pitäisi lakata etsimästä elämäntehtävää, joka pönkittäisi egoni tarvetta loistaa ja olla kova tyyppi. Että minun pitäisi vain keskittyä kuuntelemaan sydäntäni ja tekemään asioita, jotka tuntuvat minusta hyviltä ja oikeilta. Että minun pitäisi lopettaa vertailemasta itseäni muihin ja uskoa että muiden menestys ei ole minulta pois.

Että minun on vain keskityttävä omaan juttuuni luottaen, että hyväksyessäni tämän tilanteen löydän kaipaamani flow-tilan, jossa kaikki järjestyy kuten pitääkin. Uskoen, että sen sijaan, että odotan tulevani joksikin suureksi, olen jotain suurta jo nyt; että onneni ei ole riippuvainen siitä, mitä egoni saavuttaa. Ajatellen, että tämä on vain yksi vaihe elämääni. Vaihe, jossa annan suurelle egolleni turpaan.