Hetki itselle.
Jaakko Halmetojan luennolta lainattua (lainauksen alkuperästä ei ole tietoa):
Kun kehoni ei ole häiriintynyt, lopputuloksena on terveys.
Kun mieleni ei ole häiriintynyt, lopputuloksena on viisaus.
Kun sydämeni ei ole häiriintynyt, lopputuloksena on rakkaus.
Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastaa Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin. Voit esittää Helille oman kysymyksesi Hidasta elämää -keskustelupalstalla tässä keskusteluketjussa.
Kysymys:
”Kaipaisin neuvoa sinulta kuinka löytää onnellisuus ja päästä eroon epämääräisestä levottomasta tunteesta sisälläni.
Olen 26-vuotias nainen. Elän kohta toista vuotta kauko-suhteessa 29-vuotiaan miehen kanssa. Näemme viikonloppuisin 3–4 viikon välein. Itse olen jonkin aikaa tuntenut ajan olevan kypsä yhteisen elämän suunnitteluun ja muuttoon saman katon alle.
Poikaystäväni ei kuitenkaan ole siihen valmis vaan haluaisi vielä nauttia vapaudesta. Ymmärrän hänen tilanteensa, hän oli 4 vuotta parisuhteessa joka päättyi vain kuukausi ennen kuin tapasimme. Hän sanoo ettei haluaisi että joku taas rajoittaa hänen menemisiään ja harrastuksiaan, lisäksi hän matkustaa paljon työnsä vuoksi. Hän asuu ensimmäistä kertaa elämässään yksin ja on vihdoin päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä ja tuntee itsenäistyneensä.
Minua taas hänen riippumattomuutensa pelottaa ja tekee oloni epävarmaksi. Toisaalta taas elän ensimmäistä kertaa todella tasavertaisessa suhteessa jossa minuun luotetaan. Olen saanut ja joutunut järjestämään oman elämäni niin että minulla on ystäviä, harrastuksia, mielekäs työ ja tapaan perhettäni usein. Tosin, nämä asiat eivät enää tunnukaan niin mielekkäiltä tai en osaa niistä enää nauttia, samoin, kuin ennen suhdettamme.
Tunnen oloni erittäin yksinäiseksi ja alakuloiseksikin toisinaan. Yhdessä vietetyn viikonlopun jälkeen tarvitsen pari päivää jotta saan taas asioista kiinni ja että voin palata arkeeni. Tuntuu että suoritan näitä ennen niin ihania asioita nykyään vain tavan vuoksi. Ennen tunsin olevani helposti innostuva, iloinen ja kokeileva luonne. Nyt huomaan olevani jopa ystävieni seurassa ja työpaikalla vakava ja tylsä. En saa samanlaista tai edes siihen verrattavaa rakkauden tunnetta muualta kuin poikaystävältäni.
Tunnen suurta kateutta katsoessani ehjiä ja onnellisia perheitä. Haaveilen että joku päivä minä saan olla perhe lapsilleni ja vannon että lapseni eivät kasva ilman isäänsä.
Koetan aina ajatella positiivisesti asioista ja tehdä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi, mutta silti sisälläni palaa, haluan lähteä, mutta en tiedä minne, haluan että minua rakastetaan yhtä palavasti kuin minä rakastan. Olen iän myötä oppinut kuuntelemaan kehoani, sydäntäni ja mieltäni, mutta tällä hetkellä jälkimmäiset sanovat ettei minun ole hyvä olla näin.
Odotan kovasti vastaustasi ja haluaisin alkaa työstää näitä asioita, jos minulla vain olisi keinoja.”
Kysyy nimimerkki Etsijä
Kiitos kysymyksestäsi nimimerkki Etsijä. Onnellisuuden löytäminen on suuri ja laaja kysymys. Tuon tässä esiin muutamia mahdollisia reittejä lähteä työstämään asiaa. Käytännössä voit vahvistaa jo olevia onnen aiheita ja työstää pois onnen esteitä.
Pysyvä muutos lähtee sisältä päin
Levoton olo sisälläsi on merkki siitä, että jokin asia ei ole kohdallaan tai jokin koputtelee pintasi alla tullakseen tietoisuuteesi. Toteat, että Sinun ei ole hyvä olla näin ja kaipaat muutosta. Tarvittava muutos voi tapahtua sisälläsi, omissa tunteissasi, asenteissasi tai olosuhteissa ja/tai parisuhteessanne. Pääperiaattena voi pitää, että vain sisältä päin lähtevä muutos ja kehitys tuottaa pysyvää vaikutusta. Me ihmiset olemme taipuvaisia etsimään onnellisuutta ulkopuoleltamme. Pelkkä ulkoisten olosuhteiden tai toisen ihmisen muuttuminen tai muuttaminen tuottaa kuitenkin vain hetkellisen ratkaisun.
Kysy itseltäsi, mitä todella haluat ja mikä on Sinulle tärkeää? Kuinka kauan jaksat odottaa suhteen etenemistä, on Sinusta kiinni. Ja kuinka kauan poikaystäväsi tarvitsee, kunnes on valmis sitoutumaan ja haluaako hän ylipäätään muuttaa yhteen kanssasi, on taas hänen päätettävissään. Hänen vastuullaan on käsitellä omat pettymyksensä edellisestä suhteesta, jotta hän osaisi suhtautua Sinuun sellaisena kuin Sinä todella olet eikä sellaisena kuin hänen entinen tyttöystävänsä oli. Sinä voit puolestasi työstää omia elämänkokemuksiasi vapautuaksesi menneisyytesi rajoittavista vaikutuksista.
On inhimillistä ikävöidä rakastaan, kun tapaamisianne on melko harvoin. On luonnollista, että aikuinen kaipaa yhteen muuttamista rakkaansa kanssa. On hyvä asia tulevaisuuttakin ajatellen, että Sinulla on muitakin merkityksellisiä elämän sisältöjä kuin parisuhde. Kuvaamasi alakuloisuus, aikaansaamattomuus, kaipaus ja tyhjyyden tunne saattavat viitata myös lievään masennukseen ja/tai jonkin tunnelukon aktivoitumiseen. Tunnelukot taas voivat johdattaa työstämään niihin liittyviä onnellisuutta rajoittavia esteitä. Hyvä apuväline tähän on esimerkiksi kirja Avaa tunnelukkosi – Vapaudu elämään täydesti, Young & Klosko. Jos kyse on masennuksesta, vaikuttaisi se olevan elämäntilanteellista eli siihen ei auta mielialalääkkeet vaan oman elämän tutkiskelu ja oman näköiset ratkaisut. Myös ammattiapu voi olla hyödyllistä.
Lapsuuden perheen mallin toistaminen aikuisuudessa on yleistä, vaikka emme sitä usein tiedostakaan. Saattaa olla, että sillä, ettet ole tavannut isääsi ja että poikaystäväsi on kaukana arjestasi, on jokin yhteys. Uskotko ansaitsevasi rakastavan miehen lähellesi? Vai oletko sisäistänyt mallin, jossa elämäsi tärkein mies on kaukana? Yksi reitti päästä omalta osaltasi eteenpäin seurustelusuhteessa on työstää kokemuksesi suhteessa isääsi.
Suosittelen, että keskustelette poikaystäväsi kanssa avoimesti ja perusteellisesti suhteestanne ja katsotte, ovatko tarpeenne yhteiselämän osalta yhteen sovitettavissa. Kerro rehellisesti sydämesi äänellä mitä ajattelet, tunnet ja haluat. Kuuntele avoimesti mitä poikaystävälläsi on sanottavaa. Oman totuuden kertominen on paras tapa luoda perustaltaan vahva suhde (tai huomata, mikäli suhteella ei ole tulevaisuutta).
Ja lisäksi kiteytettynä: Mieti mikä on hyvin jo nyt ja mistä olet kiitollinen. Elä tässä hetkessä ja pyri näkemään ja hyväksymään asiat sellaisina kuin ne ovat juuri nyt. Hyväksyvä asenne mahdollistaa onnellisuuden tässä hetkessä epäkohdista huolimatta. Luo arvojesi mukaisia tavoitteita ja toimi käytännössä niiden suuntaisesti.
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Olen työssä tai töissä, joissa esiinnytään tai ainakin ollaan esillä, ihmisten silmien edessä. Opettajana ja ryhmäliikunnanohjaajana otan mielelläni palautetta vastaan ja sitähän saa, kun sitä pyytää: kehuja ja kehittämisen aiheita.
Eräänä sunnuntaina tässä taannoin sain sellaista palautetta jumppatyöstäni, joka ei ihan egoa hivellyt. Nuori nainen antoi ilkeiden sanojen tulla suustaan ilman suodatinta. Tunsin kuinka kylmyys hiipi sisälleni eikä itku ollut kaukana: olin valmistellut tunnin huolellisesti ja ohjannut sen iloisella mielellä. Häpesin itseäni ja tekemääni työtä enkä tahtonut päästä palautteen yli.
Eräs työtoverini puhui siitä, miten työssä joutuu myymään itsensä kerta kerran jälkeen uudelleen ja miten se väsyttää. On raskasta laittaa itsensä likoon ja koko persoonansa peliin. Ihminen asettaa itsensä tuotteen rooliin. Minä yritän myydä itseni: otathan, älä jätä. Älä hylkää, älä käännä selkää. Tarvitsen sitä, että arvostat työtäni, minua itseäni, älä hylkää minua, etten joudu häpeään.
Taas kerran elämä istutti minut koulunpenkille. Katso, sanoo elämä, mitä tämä kertoo sinusta itsestäsi ja muista ihmisistä? Sana palaute. En ole kielitieteilijä, mutta leikittelen vähän. Palauttaa. Palautan tuotteen, koska en ole tyytyväinen. Palautan jotain, mihin en ole tyytyväinen. Palautan jumppatunnin, palautan rikkinäisen esineen, palautan sinut… ja annan ikävät tunteeni mukaan kaupan päälle.
Menin mietteissäni syvälle ja ymmärsin: palautteen takana on aina pettymys. Haluan jotain, enkä saa haluamaani. Turhaudun, kiukustun ja annan palautteen. Usein palaute on paikallaan: silloin, kun joku tekee väärin ja tietoisesti vahingoittaa toista ihmistä, on välinpitämätön tai kylmä silloin, kun pitäisi välittää ja olla ihminen ihmiselle.
Usein odotukset ovat kuitenkin vain odotuksia, halua tulla tyydytetyksi jollain tasolla. Odotus ja verbi odottaa kulkevat nekin käsi kädessä. Odotan sitä, että minun tarpeeni tyydytetään. Odottamisessa on passiivinen sävy. Nyt ymmärrän itse, miksi sanotaan, että olet itse vastuussa odotuksistasi. Ja niinhän se on. Aktiivisuus kannattaa. Saat usein tilaisuuden kertoa, mitä odotat. Vastapuolikin voi kysyä sinun odotuksiasi. Tärkeää olisi, että odotukset ja tarjonta voisivat jollain tavalla kohdata. Aina se ei kuitenkaan ole mahdollista. Ja jos petyt, olet vastuussa niistä tunteista, jotka pettymys sinulle aiheuttaa. Sinulla ei ole lupaa kaataa vihaasi ja pettymystäsi toisen ihmisen kannettavaksi. Se jos mikä on vastuuttomuutta ja varjon langettamista toisen ihmisen niskaan.
Joskus saattaa käydä niinkin, että kaadat palautteeseesi padotut tunteet, joilla ei ole mitään todellista tekemistä saadun palvelun tai muun suhteen. Kuppi vain menee jossain kohtaa nurin, pinna palaa ja palaute raikaa.
Mietitään ensin, mitä palaute kertoo minusta itsestäni ja minun maailmastani, ja lähdetään vasta sitten laatikolle lapun kanssa?
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Viimeisen parin viikon aikana olen kirjoittanut kymmeniä blogin aloituksia. Olen tuijottanut tietokonettani lasittuneella katseella lukemattomia tunteja päätyen lopulta aina Facebookiin kyttäämään ystävieni elämää. Joka aamu olen herännyt ajatellen, että tänään on se päivä jolloin pistän vihdoin tuulemaan; laitan asiat järjestykseen ja sitten kaikki on valmiina uuden elämän aloittamiseksi.
Olin aikeissa kirjoittaa siitä kuinka viikko sitten Suomessa käydessäni koin taas yhden läpimurron: kuinka mennessäni siivoamaan tyhjää asuntoani luovutuskuntoon en enää tuntenut sitä kodikseni, vaan minulla oli koti-ikävää Ruotsiin. Kuinka oudolta minusta tuntui ikävöidä jotain, enhän ole pitkiin aikoihin tuntenut moista tunnetta. Kuinka totesin, että koti todella on siellä missä sydän on, ja sain varmuuden siitä, että olen todella tehnyt oikein ratkaisun hypätessäni taas tuntemattomaan.
Ja sitten se taas alkoi. Armoton vitutus (toim. huom: anteeksi kamala kielenkäyttö, mutta eihän tälle tunteelle yksinkertaisesti ole olemassa parempaa sanaa!): olen taas aikeissa kirjoittaa tätä epäuskottavaa diipadaapahöhöpöpmussunmussun-tekstiä, ällöä kuvausta siitä miten elämä kantaa ja asiat järjestyvät ja pitää vain olla maltillinen ja uskaltaa luottaa ja mennä eteenpäin pienin askelin ja elämä on ihanaa. Ja ketut, ei se niin mene, syvältä tämä on! Ahdistavaa tämä on!
Miksi en saa mitään aikaiseksi, miksi kaikki tuntuu niin vaikealta? Miksi olen koko ajan ärsyyntynyt, ahdistunut, huonolla tuulella, hermostun mitättömistä asioista? Miksi haluan vain nukkua, vaikka koko maailma olisi minulle nyt avoinna? Miksi minä, ennen niin aikaansaava ja toimelias ihminen olen nyt tällainen apaattinen lahna?
Miksi?
Terveisiä pitkäksi venähtäneeltä kesätauolta!
Viimeinen postaukseni ennen kirjoituspaussia käsitteli sitä, miten voimakkaat tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen ja millä tapaa hyvää voi lisätä. Läpi kesän ajattelinkin paljon sitä, miten toisten ihmisten oloa voisi helpottaa. Miten voisin olla avuksi ja tehdä pieniä, ystävällisiä tekoja arjessa. Siis siinä mittakaavassa, joka oli omassa elämässäni mahdollinen juuri sillä hetkellä. Yritin huomioida muita enemmän ja ehkä siinä onnistuinkin. Koin paljon onnellisuutta siitä, että pystyin ilahduttamaan jotakuta toista. Sain myös useaan otteeseen kokea, miten hyvä palasi takaisin kuin bumerangina. Erityisesti yksi asia jäi mieleeni lähtemättömästi:
Eräänä heinäkuisena maanantaina uhmasimme sadetta ja lähdimme kirein kukkaronnyörein kohti Särkänniemeä. Siinä vaiheessa kesää alkoi minun, freelancer-hoitovapaalaisen lomabudjetti olla tiukilla. Olin kuitenkin luvannut reissun keskimmäiselle tyttärelle, 11, joten en tahtonut tuottaa pettymystä, vaikka rahalle olisi löytynyt muutakin kiireellistä käyttöä.
Perille päästyämme törmäsimme kahteen teinityttöön, jotka kysyivät meiltä, aiommeko ostaa rannekkeet. Sitten tytöt alkoivat selittää, että heillä on sellaiset kortit, että heidän seurassaan kaksi perheestämme saisi rannekkeen ilmaiseksi. Ja että he mielellään antaisivat ilmaiset rannekkeet meille. He myös kertoivat, että olivat odottaneet jo kauan kohtaavansa vielä rannekkeettomat ihmiset. Ajatella! Hehän olisivat voineet vain mennä portista sisään ja olla välittämättä muista.
Ilahduimme valtavasti ja kiittelimme tyttöjä kovasti. Mikä tuuri meillä kävi! Juuri kun rahat olivat tiukalla, saimme tällaista helpotusta retkipäiväämme. Myös tyttöjen kasvot alkoivat loistaa iloisena. Hyvä mieli tuli siis sekä heille että meille. Lisäksi myös keskusteluamme seurannutta lipunmyyjää tilanne tuntui hymyilyttävän.
Olenkin yhä vain vakuuttuneempi siitä, että kun laittaa hyvän kiertämään, vilpittömin ajatuksin ja haluaa sydämestään jakaa hyvää, se palaa takaisin. Ei välttämättä juuri sen ihmisen kautta, jota itse on jeesannut, mutta palaa varmasti.
Ja parasta tässä on se, että toisen ilahduttamisen voi aloittaa koska vain, vaikka sitten tältä istumalta.
Retkeämme seuranneena päivänä löysin kirpputorilta kaksi mahtavaa elämäntaitokirjaa parilla eurolla. Tuntui, että tuosta tapahtumasta alkoi hyvien asioiden putki, joka vallitsi pitkään. Mutta toisaalta, miksipä ei hyviä asioita tapahtuisi!
Ihmisellä (myös minulla) vain tuntuu olevan kummallinen taipumus odottaa sitä huonoa, pelätä pahinta, olla uskomatta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ajatella niitä asioita, joita ei halua ja keskittyä siihen, mitä tahtoo välttää.
Tuo yllä mainittu ja sen päälle vielä voivottelu ja epäonnisten tapahtumien vatvominen kuluttavat energiaa, jota olisi paljon järkevämpää käyttää oman ja muiden arjen edistämiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen.
Toki vastoinkäymisiäkin tulee, ja voivottelu on toisinaan ymmärrettävää. Itse olen kuitenkin saanut viime viikkoina paljon irti siitä, kun olen opetellut ymmärtämään, että kaikki on väliaikaista. Niin hyvät kuin huonotkin hetket. Kun tajuaa sen, että mikään ei jatku ikuisesti, on helpompaa olla myös kiitollinen.
Ja nytpä haastan sinut lisäämään hyvinvointia niin omaan kuin kenen tahansa kanssakulkijan arkeen. Miten viimeksi ilahdutit toista ihmistä? Entä itseäsi?
Tehdään itsestämme ja toisistamme onnellisempia! Ja muistetaan se, että onnellisuuteen kuuluvat myös ne päivät, jolloin aurinko ei paista risukasaan.
P.s. Tule piipahtamaan myös säännöllisesti päivittyvässä, kokonaisvaltaista hyvinvointia käsittelevässä Vastaisku ankeudelle -blogissani, joka löytyy myös facebookista!
Oletko koskaan miettinyt, mitä ilman et voisi elää? Olen kuullut lukuisissa keskusteluissa, että robotti-imurin, auton, omakotitalon tai mikron hankittuaan niitä ilman ei pystytä enää elää. Saavutettu elintaso on se, mistä ei haluaisi karsia. Tai aurinkomatka kerran vuodessa on must.
Muistan kuinka uraputkeni kiihkeimmässä vaiheessa istuin pankin rahoilla ostetun kaksioni lattialla, uusien huonekalujen keskellä, meditoimassa. Hengittely ei tuntunut sinä päivänä hyvältä. Eikä se tuntunut seuraavanakaan päivänä. Siispä soitin meditaatio-opettajalleni kertoakseni, että minun on vaikea hengittää ulos. Se tuntuu pahalta, hmm, ahdistavalta.
Paljon myöhemmin ymmärsin, että tuo ahdistava uloshengitys representoi minulle menetystä. Saavutetun menetystä. Pelkäsin niin paljon, että menettäisin sen kaiken, mitä olin juuri saanut. Ja miten siinä kävisi, jos joutuisin irroittamaan identiteettini noista valkoisista seinistä, asuinympäristöstä, tittelistä ja ennen kaikkea siitä saavutetusta ”tunnen itseni tärkeäksi” -vauhdista? Enhän voisi elää ilman niitä.
Tämä tapahtuma tuli mieleeni menneenä kesänä, kun istuin rakkaan ystäväni olohuoneessa. Juttelimme elämästä ja kuolemasta. Juttelimme siitä, mitä meillä on ja miten ajatuksemme elämästä on muuttunut viime aikoina. Ystäväni oli elänyt monta vuotta ilman toista rintaa. Vuosia on vierinyt myös ilman hiuksia. Nyt hän elää myös ilman munasarjoja. Siksi, että syöpä ei enää leviäisi.
Kuunnellessani ystäväni rauhallista puhetta ja syvältä kumpuavaa viisautta, ymmärrystä elämän kiertokulusta, oivalsin, että mitä enemmän meiltä otetaan pois, sitä lähemmäksi tulemme itseämme. Kun luovuin seinistä, asuinympäristöstä, tittelistä ja vauhdista (enkä kuollutkaan – hengitys kulki aivan normaalisti), poistin yhden esteen matkalla itseeni. Kun ystäväni on joutunut luopumaan ruumiinosistaan yksi kerrallaan, hän näyttää samalla sytyttävän itsessään yhä intohimoisempaa elämänliekkiä, joka kumpuaa syvältä hänestä itsestään.
On naurettavaa ja loukkaavaa rinnastaa rahalla ostetut tavarat ja toisen kärsimä fyysinen luopuminen, vai mitä? Silti. Mietipä omaa elämääsi: Mitä ilman et voisi elää? Mitkä ovat ne kaikkein tärkeimmät asiat, joita ilman sinusta tuntuu tyhjältä, merkityksettömältä tai ei-itseltä? Mitä tapahtuisi, jos nyt todella menettäisit nuo saavutetut asiat?
Kyse ei taida sittenkään olla tavaroista, ihmisistä, ulkonäöstä tai ruumiinosista, kyse on päätöksestä elää joka tapauksessa. Kun ihmiseltä otetaan pois jotain todella tärkeää, hän havahtuu elämän rajallisuuteen. Kun ymmärrämme rajallisuutemme, tästä hetkestä ja kokemuksistamme tulee arvokkaampia. Ja mistä muusta elämä koostuukaan kuin arvokkaista hetkistä, hetkistä, jotka eivät koskaan palaa ja hetkistä, jotka voimme joka solullamme ottaa vastaan?
Jos totta puhutaan, voimme elää niin kauan kuin hengitämme. Mitä enemmän annamme merkityslatausta hengityksen ulkopuolisille asioille, sitä kauempana olemme todellisesta itsestämme.
Hengitän, siis elän*. Ja loppu on minusta itsestäni kiinni.
—–
*Rakkaan, viisaan ystäväni edit: Hengitän, rakastan – siis elän.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.
Olen hautautunut sohvan pohjalle, kainalossani on iso kippo poppareita. Minua jännittää, mitä tulee tapahtumaan. ”Älä luovuta, ei nyt, ei, ei, ei…”, parahdan ääneen. Päähenkilö on pelon vallassa ja tekemässä selvästi elämänsä hölmöintä tekoa. Ohjaaja tarjoilee yleisölle tunnetilan, jossa kuka tahansa katsojista olisi valmis hyppäämään päähenkilön tielle ja sanomaan: ”Sinä et saa nyt luovuttaa, haluamme nähdä onnellisen lopun.”
Teen nyt paljastukseen: tuo päähenkilö olen minä. Kun minun pitää tehdä jotain, mikä tekee minulle itselleni hyvää mutta mikä pelottaa minua kamalasti, siirryn päähenkilön paikalta sohvalle. Tarkastelen omaa elämääni ja tilannetta katsojan silmin. Mitä minä katsojana toivoisin päähenkilön tekevän? Millä päähenkilön valinnoilla elokuva saa onnellisen lopun?
Voin kertoa, että siirtymällä päähenkilön paikalta sohvalle tilanteen ratkaisuun vaikuttavat tekijät muuttuvat merkittävästi. Päähenkilön toimintaa häiritsevät tunteet katoavat, ja tilalle tulee katsojan näkemys asioiden yhteydestä, tapahtumaketjusta, joka jäisi ehkä turhaan toteutumatta.
Tietämättäni olen hyödyntänyt NLP:n perustekniikoita: assosiointia ja dissosiointia. Assosiointi on sitä, että ollaan tilanteen keskellä läsnä ja koetaan kaikki tunteet voimakkaina. Dissosiointi taas on sitä, että tutkiskellaan asiaa tai tilannetta hieman etäämmältä; siirretään itsemme mielikuvissa tilanteen ulkopuolelle, jotta voidaan nähdä kokonaisuus selvästi.
Parhaiten kuitenkin viihdyn oman elämäni päähenkilönä. Päähenkilönä voin tuntea, kokea, ymmärtää ja olla läsnä. Voin tuntea eläväni joka solullani. Samalla kuitenkin tiedostan, että jotta voin säilyttää elämänpaloni päähenkilönä, minun on pystyttävä tarkastelamaan objektiivisesti pelkojani ja egoani – sillä nuo jäbät yrittävät estää jokaisen elokuvan onnellisen lopun. Silloin on syytä ottaa popparit kainaloon.
Sohvalla lökötellessä on hyvä muistaa tuntemattoman sanat: ”Kaikki asiat ovat hyvin lopussa; ja jos ne eivät ole hyvin, ne eivät ole lopussa.”
Oivallus nro 3: On opittava tunnistamaan, milloin tunne tuo elämään syvyyttä ja milloin se estää elämästä.
Sanna aloitti elokuussa 2012 True Heartsissa puolen vuoden mittaisen NLP Practitioner -koulutuksen. Oivalluksia-blogissa Sanna kirjoittaa omista ajatuksistaan ja oivalluksistaan koulutuksen aikana. Myös kouluttaja Reetta Vanhanen vierailee Oivalluksia-blogissa kirjoittamalla NLP:stä.
Kun tekemistä on liikaa, on pakko karsia jostain. Välillä aika ei vain millään riitä kaikkeen. Mutta mistä tulee karsittua? Työtehtävien laadusta tai määrästä? Yöunista? Harrastuksista? Ihmissuhteista? Elinvoimaisen ruoan valmistuksesta?
NLP-koulutuksen ensimmäisenä viikonloppuna jäin tuijottamaan tätä kuvaa vakavana.
Ajatellaan, että ihmisellä on akku, ja toimiakseen hyvin, moitteettomasti ja sulavasti akun pitää olla täynnä – tai ainakin se pitää saada täytettyä säännöllisesti. Akun saa täytettä niistä hyvistä asioista, joita kehomme, mielemme ja sielumme pyytävät. Samalla akku tyhjenee asioista, jotka kuluttavat meitä henkisesti, fyysisesti tai energeettisesti.
Kuten kuvasta voi päätellä, meidän ei suinkaan tarvitse vältellä asioita, jotka vievät energiaa ja kuluttavat akkua – mikäli voimavarat latautuvat samalla tahdilla. Mutta kun aika ei riitä kaikkeen, kummasta karsit: niistä jotka tuovat vai niistä jotka vievät energiaa?
Kuvaa katsoessani mietin, että energiasyöpöt ovat usein niitä asioita, jotka tulevat ulkopuoleltamme velvollisuuksina, pakkoina ja annettuina. Koemme voimattomuutta kieltäytyä tekemisestä, jolloin tuntuu, että energiaa vievistä asioista ei voi karsia.
Energiaa tuovat asiat taas kumpuavat sisältämme intohimoina, sydämenpalona ja ydintämme vahvistavana. Sisäinen äänemme kuitenkin muuttuu aina vain hiljaisemmaksi, mitä vähemmäksi voimavaramme käyvät. Alamme toimia kuin robotit, jotka tekevät, mitä vaaditaan, mutta joiden sisällä kumajaa tyhjyys.
Esimerkkinä voisi ottaa energian, jota saamme ruoasta ja jota kuluu koko ajan. Tarvitsemme tietyn määrän energiaa, jotta voimme elää, olla ja toimia. Jos saamme liian vähän energiaa, kehomme alkaa hiipua. Kun energia loppuu, ihminen kuolee. Sama pätee mielen ja sielun tasolla. Ne huutavat tasapainoa.
On uskallettava kysyä itseltään:
– Mitkä asiat tai ihmiset vievät energiaani?
– Mitkä asiat tai ihmiset tuovat energiaa?
– Millä konkreettisilla toimenpiteillä saan virtauksen tasapainoon?
– Jos akku ei lataudu konkreettisilla toimenpiteillä, mitä energiasyöppöjä en halua tai osaa nähdä? Tai tuoko jokin asia vain hetkellistä energiaa, mielihyvää? (Esimerkiksi kaikki ruoka tuo energiaa, mutta on eri asia tuoko ruoka hetkellisen mielihyvän vai kestolatausta. Tai uuden paidan ostamisen tuoma mielihyvä peittää alleen pahan mielen hetkeksi, mutta se ei poista sitä.)
Tasapaino on sitä, että energiaa tulee ja menee samassa suhteessa. On minun oma tehtäväni selvittää oman elämäni energioiden virtauksen logiikka. Vastaukset tulevat sisältäni – mikäli siellä ei kumaja tyhjyys.
On siis oltava herkkänä sille, mistä kiireessä karsii.
Oivallus nro 2: Energiat virtaavat minun kauttani, ja on minun tehtäväni olla herkkänä sille, mikä pitää minut kokonaisena. Itsenäni. Kenelläkään muulla ei ole siihen vastausta.
Muisti on kummallinen asia. Sen ansiosta osaamme monimutkaiset asiat ja ihmeelliset yksityiskohdat. Sen ansiosta pystymme suorittamaan monta asiaa yhtä aikaa. Ylisuoritamme, sillä tekemätöntä työtä riittää. Stressaannumme, kiristelemme hampaitamme ja väsymme. Emme kuuntele elimistömme ääntä. Jatkamme puurtamista. On mukamas tärkeämpää miltä asiat näyttävät ja mitä muut ajattelevat meistä kuin mitä itse tunnemme ja ajattelemme.
Elimistön on keksittävä erilaisia konsteja ylitunnollisten ihmisten pysäyttämiseksi. Tulee päänsärkyä, lihasvaivoja, ahdistuskohtauksia tai rytmihäiriöitä. Kuuntelemmeko elimistöämme? En minä ainakaan kuunnellut. Vedin vain hetken henkeä, ja jatkoin kahta kovemmalla höökillä. Elimistön oli otettava kovemmat otteet käyttöön. ”Heikennetään sen muistia ja keskittymiskykyä! Sitten sen on pakko pysähtyä.” Ja niin kävi. Oli pakko opetella hitaampi tahti, kun aivot tekivät kertakaikkisen stopin: ”Seis seis seis, liian monta asiaa yhdellä kerralla!”
Uskon, että kaikella on jokin kohtalonyhteys, muistin heikkenemiselläkin. Tasapainon häiriytyminen on elimistön puolustuskeino, ainoa konsti saada ihminen pysähtymään ja muuttamaan elämäntapojaan. Alkuun meinasin juuttua rajoitukseeni ja toivoin, että muistini palaisi ennalleen. Miten siinä olisi käynyt? Tunnollisena ihmisenä olisin palannut takaisin työhön, jossa antaisin itsestäni liian paljon. Nykyinen hajamielisyyteni ansaitsee kunnioitukseni. Se suojelee minua ja ohjaa terveempään ja luonnonmukaisempaan elämään. Se on kehoni viisautta, joka antaa minulle luvan olla huolettomampi.
Tuntuu ettei koskaan ole ollut niin paljon pahoinvoivia ihmisiä kuin nyt. Yhteiskunnan kehityssuunta ei ole tuonut hyvinvointia. Olemme unohtaneet kuunnella sieluamme. Miten voimme kohdella itseämme niin ankarasti?
Luin Joshua Foerin kirjaa Kaiken muistamisen taito. Siinä oli mielenkiintoinen kohta, joka lohdutti ja johon olen valmis uskomaan. Meidän ei pidä eikä tarvitse muistaa kaikkea, sillä muistimme ei ole täysin mukautunut nykyiseen informaatioaikakauteen. Kuten näkökykymme, kielellinen kykymme, kykymme kävellä kahdella jalalla ja kaikki muut biologiset ominaisuutemme, muistimmekin kehittyi evoluution saatossa nykyisestä huomattavasti poikkeavassa ympäristössä. Evoluutio, joka muokkasi muinaisten esivanhempien alkukantaiset aivot nykyaivoiksi, tapahtui kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jolloin lajimme hankki elantonsa metsästäjä-keräilijöinä. Lainaus kirjasta:
”Tehtävät, joita meidän pitää nykyisin suorittaa ja muistaa eivät olleet yksinkertaisesti tarpeen siinä ympäristössä, jossa ihmisaivot kehittyivät. Esivanhempiemme ei tarvinnut muistaa puhelinnumeroita, salasanoja, työsuoritusten yksityiskohtaisia ohjeita tai historian kurssin yksityiskohtia, koska elämä oli yksinkertaista ja ihmiset elivät pienissä ja muuttumattomissa ryhmissä.
Hominidiesivanhempiemme piti muistaa, mistä he saisivat ruokaa ja tarpeellisia tarvikkeita, miten he pääsisivät takaisin kotiin ja mitkä kasvit olivat syömäkelpoisia tai myrkyllisiä. Heidän muistinsa olivat tarinoissa ja maisemissa. Esimerkiksi Australiassa aboriginaalit ja Amerikassa apassit sijoittivat kertomuksensa paikallisiin maanpinnan muotoihin ja lauloivat ne pitkin maisemaa. Jokainen mäennyppylä, kallio, vuori ja joki sai kertomuksessa jonkin osan. Myytit ja maisemat olivat yhtä.
Maisemaan upotettuihin kertomuksiin liittyy murheellinen sivujuonne: kun USA:n hallitus riisti alkuperäisiltä amerikkalaisilta maat, nämä menettivät kotinsa lisäksi myös mytologiansa. Sitä tärkeää opetusta emme saisi unohtaa.”
Isoin huolenaiheeni ei ole olekaan hajamielisyyteni, vaan pelko siitä, koska lähiympäristöni viimeiset, toistaiseksi avohakkuilta säästyneet, metsät hakataan nurin. Miten voimme kohdella luontoa niin ankarasti? Intiaanit ovat sanoneet: ”Minkään puun oksat eivät ole niin hulluja, että taistelisivat keskenään.” Mutta ihmiset taitavat niin hulluja olla.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen on vastannut Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin.
Kysymys:
”Olen ollut yrittäjänä 3 vuotta ja palkkarahat sijoittanut yritykseen. Minulla on päiväkoti-ikäinen ja ala-asteikäinen poika. Mieheni tekee pitkiä työpäiviä sekä matkustaa työnsä vuoksi.
Hoidan usein päivät yrityksen asioita, haen pojat kaupalle ja kun kauppa suljetaan, menemme kotiin. Hoidan illan poikia ja sen jälkeen teen vielä jonkin verran töitä.
Nyt tilanne on mennyt siihen, että jos yritän olla illalla tekemättä töitä, ne pyörivät ajatuksissa. Illalla minulla on nukahtamisvaikeuksia, mutta nukun yhä yleensä ottaen hyvin.
Miehelläni on todettu työuupumus, mikä on lisännyt omaa vastuutani kodin ja arjen pyörittämisestä. Teen monen ihmisen työt ja yrityksen asiat painavat mieltä. Lapsien kanssa tuohutusta ajasta en halua luopua!
Missä välissä pitää huolestua omasta hyvinvoinnista? Onko
nukahtamisvaikeuksia lisäksi jotain muitakin oireita?”Kysyy nim. Arjesta väsynyt
Kiitos kysymyksestäsi nimimerkki Arjesta väsynyt. Monella on vastaavia työn ja perheen yhteensovittamisen haasteita arjessaan. Kertomasi nukahtamisvaikeudet, väsymys ja työasioiden pyöriminen mielessä vapaa-aikanakin ovat selkeitä stressin merkkejä eli on paikallaan pysähtyä miettimään tilannetta.
Ihminen tarvitsee sekä lepoa että tekemistä sopivassa tasapainoisessa suhteessa. Työpäivän jälkeen tarvitaan vapaa-aikaa ja kunnon yöuni, jotta elimistö ja mieli palautuu. Myös vapaapäivät ja lomat ovat tärkeitä.
Kuulostaa siltä, että päiväsi menee yrityksen, kodin ja lasten asioiden pyörittämiseen, etkä taida juuri pysähtyä päivän aikana, joten ei ole ihme ettet illalla meinaa saada unta.
Pitkittynyt stressi voi aiheuttaa monenlaisia oireita sekä mieleen että kehoon. Jokainen reagoi omalla yksilöllisellä tavalla, joten olennaisinta on oppia tunnistamaan omat kuormituksen merkit.
Tyypillisiä stressin oireita ovat väsymys, univaikeudet, keskittymisvaikeudet, muistiongelmat, päättämättömyys, ärsyyntymiskynnyksen aleneminen, uuden oppimisen hidastuminen, eristäytymisen tarve ja monenlaiset kehon oireet kuten päänsärky, vatsavaivat, hartia- ja selkäkivut, korkea verenpaine, sydämen tykyttelyt jne.
Oireet toimivat hälytyskelloina, joihin kannattaa reagoida. Mitä aiemmin kurssia korjaa, sitä helpompaa se on.
Sinuna järjestäisin arjen selkeästi työaikaan ja vapaa-aikaan eli lopettaisin iltatyöt kotona, koska sillä katkaiset palautumisesi. Ajan kanssa kun taas pystyt todella irrottautumaan työstä, nukahdat helposti ja väsymys hellittää, niin silloin tiedät, että pahin stressi on helpottanut.
Mietintään kannattaa ottaa myös vastuunjako miehen kanssa sekä mahdollisuus ulkopuolisen avun käyttämiseen työn, lasten tai kodinhoidon kanssa.
Pysähdy miettimään mitä juuri Sinä arvostat elämässä ja muokkaa arkeasi sen mukaan. Kerrot arvostavasi aikaa lastesi kanssa. Onko siihen nykytilanteessa tarpeeksi aikaa vai haluaisiko muutosta?
Pohdit myös myisitkö yrityksen. Hyvä apuväline päätöksen tekoon on esimerkiksi 10-10-10 -menetelmä, jonka amerikkalainen kirjailija Suzy Welch kirjassaan esittelee. Kirjan päällisin puolin amerikkalainen pinnallisuus kätkee sisäänsä käyttökelpoisen metodin:
1. Muotoile kysymys. Esimerkiksi ”myisinkö yrityksen?”
2. Arvioi vaihtoehtojen seuraukset eri osapuolten kannalta 10 minuutin, 10 kuukauden ja 10 vuoden aikavälillä. Toisin sanoen välittömät seuraukset, keskivälin seuraukset ja pitkän aikavälin seuraukset. Sinun tapauksessasi voit arvioida vaikutukset esimerkiksi itseesi, puolisoosi ja lapsiisi.
3. Kartoita arvojärjestyksesi, mitä arvostat elämässä ja vertaa em. seurauksia arvoihisi.
4. Valitse vaihtoehto, joka sopii parhaiten yhteen arvojesi kanssa.
10-10-10 -metodia voi käyttää apuna arjen pienissä ja isoissa kysymyksissä, varsinkin silloin kun olet jumissa jonkun päätöksen kanssa. Aikaa tähän päätösprosessiin menee yleensä noin kahdesta minuutista kahteen viikkoon riippuen asiasta ja siitä, miten selvillä olet omista arvoistasi.
Me olemme jokainen vastuussa omasta elämästä ja siitä, että teemme siitä itsemme näköistä. Ihmisen on tarkoitus olla tyytyväinen ja nauttia elämästään. Askel askeleelta, pienistäkin teoista se alkaa. Onnea matkaan!
Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.
Laaja kulma -blogissa tehdään hyvinvointihavaintoja arjen keskellä. Kirjoittaja Terhi Bunders kyseenalaistaa elämän ”pitäisi” -malleja ja pyrkii päivittäin harjoittamaan hyväksyvää läsnäoloa.
Kulunut viikko oli hieman myrskyinen. Se alkoi taifuunilla, sisälsi kovasti työmenoja, molempien lasteni kolhuja, lääkärikäyntejä, huolta läheisteni ja omasta hyvinvoinnista. Ja lisäksi vuoden ja kuukauden Hanoissa asumisen jälkeen jouduin taksikolariin, tosin pieneen ja yhdentekevään.
Tämän kaiken keskellä sitten hengittelin. Mietin sitä, miten aiemmin ajattelin oman hyvinvointini olevan kokonaisuus, joka koostuu monesta palasta. Tästä lähtökohdasta jopa perustin ensimmäisen blogini tasan kolme vuotta sitten. Nyt kuitenkin huomasin miettiväni, voisiko hyvinvoinnin sittenkin maadoittaa pieniin mikrotason asioihin. Olisiko minulle kehittymässä sellainen taito, että pystyn voimaan suhteellisen hyvin, vaikka tornit ympärilläni kaatuvat ja hälytyskellot soivat?
Voinko, pystynkö nauttimaan hyvästä kupillisesta kahvia, nostamaan tämän hetken korkeampaan kaikesta kaaoksesta huolimatta? Voinko nauttia kauniisti kupruilevasta leivänkuoresta, näkemistäni orkidean- ja lootuksenkukista, päiväunen jälkeisestä raukeudesta? Voisiko hyvinvointini perustua tällaisiin pieniin suuriin asioihin – sen sijaan, että odottaisin voivani hyvin vasta sitten, kun kaikki huoleni ja kaikki läheisteni huolet on ratkaistu? Ja koska tällainen hetki on utopia, en koskaan?
Tajusin tällä viikolla vaalivani sellaista taitoa, jossa pienet asiat ratkaisevat ainakin tiettyyn rajaan asti. Eikä se ole itsekkyyttä, vaan taitoa suojella itseään. Ja sitä, että ymmärtää itsekin olevansa kovin pieni maailmankaikkeudessa.
Hyvinvoinnin kokemiseen auttaa myös se, ettei ole valmiita malleja onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Tämän olen oppinut epäonnistumisten kautta. Eteen tulee, mitä tulee, eikä se ole minun kontrollissani kuin hyvin pieneltä osin. Oman haavoittuvuutensa myöntäminen ja kaiken katoavaisuus tekevät pienistä hetkistä tärkeitä. Muuta ei ole.
Jos minulla on joka päivä hetkiä, joissa osaan iloita hyvästä kuumasta kahvista, tyttäreni tanssista tai ilmaa raikastuttavasta sadekuurosta, niin voin hyvin. Kokonainen hyvinvointi ei synny huolella valituista omaan elämään sopivista palasista, sillä tällaista palapeliä ei välttämättä elämän aikana ehdi syntyä. Kokonainen hyvinvointi syntyy hetki kerrallaan, joka hetki.
”Oleskele ulkona auringossa tai päivänvalossa vähintään varttitunti joka päivä täyttyäksesi valoenergialla, saadaksesi D-vitamiinia ja tasapainottaaksesi hormoneja. Otsan keskellä on alue, jonka täytyy saada hiukan päivänvaloa joka päivä, jotta kehon hormonitasapaino toimisi.”
– Kirjasta Sanna Edin: Enemmän energiaa! – Kohti rikasta, onnellista ja terveellistä elämää (Basam Books, 2012)
