Sivu 417 – Hidasta elämää

Täytät aina elämän tarkoitusta!

Kuvittele itsesi huoneeseen, jossa olet silmät sidottuna, ampumassa jousella nuolia. Ihmeellistä kyllä, jokainen apumasi nuoli osuu maaliin, riippumatta siitä, mihin suuntaan sen jousellasi singautat. Olet nimittäin elämän jousiradalla ja siellä olet jo valmiiksi maalin sisällä. Jousiradan katto, lattia ja jokainen seinä, ovat yhtä ja samaa maalia. Onnistut aina. Vaikka et edes ampuisi yhtään nuolta, vaan pudottaisit ne kädestäsi, ne osuvat silti maaliin – lattiaan.

Jokainen haluaa elää ”oikein”

Uskon, että kaikki haluavat osua elämän maaliin, elää ”oikein”. Oikein sen perusteella, mitä ikinä maailmasta ajattelevat. Siinä, mitä ”oikeana” pidämme lienee ainakin sanallisia eroja. Yksi haluaa elää parantaakseen toisten ihmisten oloja, toinen elää lapsilleen, kolmas voidakseen kunnioittaa itseään ja neljäs jonkin nimiselle jumalalle. Erilaisille asioille elävien lisäksi lienee joukko ihmisiä, jotka eivät tiedä, mille elävät – ja silti hekin täyttävät elämän isoa tarkoitusta.

Elämä on viisas!

Minä uskon, että elämä on meitä kertaluokkia viisaampi. Se on niin viisas, että me ihmiset emme pysty ohittamaan sen asettamaa elämisen tarkoitusta. Täytämme elämän tarkoitusta, riippumatta siitä, millaiseksi sen koemme tai miten siitä sanamme asettelemme.

Olen vakuuttunut, että meistä jokainen elää elämän suuren tarkoituksen kannalta ”oikein”. Voimme heittää huolemme tarkoituksen täyttymisestä ja kumartaa elämälle. Samalla voimme vapauttaa itsemme siitä paineesta, joka usein estää elämästä nauttimisen. Elämä on viisas ystävämme, ei kiusallinen testaajamme.

Saammeko nauttia elämästä?

Olen vakuuttunut, että saamme. Osaatko kuvitella viisautta, joka olisi niin pikkumainen, että haluaisi tarjota kiusaksemme mahdollisuudella nauttia elämästä ja samalla sanoa, että se ei ole tarkoitus? Sellaista voisi tehdä ihminen – mutta tekisikö sitä ihmistä suurempi viisaus.

Mikä sitten olisi elämisen tarkoitus? Sinulla on varmaan oma mielipiteesi, minä kerron omani. Minä uskon, että elämme löytääksemme itsemme. Toisin sanoen sen rakkauden, jota perimmiltään olemme. Kun uskallamme kokea ja hyväksyä sen, mitä elämä tarjoaa, löydämme itsemme helpommin ja nopeammin. Mitä useammin kiellämme mahdollisuutemme kokea, sitä vähemmän opimme itsestämme.

Se, että rakkaus meissä saattaa kuulostaa etäiseltä, on elämän tarkoituksen kannalta täydellistä. Jos jo nyt osaisimme täysin elää rakkautemme todeksi, mitään etsittävää ei olisi. Juuri etsiminen ja siihen liittyvä kokeminen – siis omasta mielestämme usein virheet – tekevät elämästä mielekkään.

Etsiminen on kokemista.

Mitä itsemme etsiminen sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että löytääksemme itsemme, meillä on vapaus tehdä erilaisia asioita. Voimme tehdä asioita, jotka tuottavat iloa, rauhaa ja eheyttä ja tunnustella, miltä olomme sen jälkeen tuntuu. Sitten voimme tehdä niitäkin asioita, joita kutsumme pahoiksi, huonoiksi, ilkeiksi tai vääriksi. Niitä jotka tuottavat häpeää, surua ja syyllisyyttä. Ja jälleen meillä on tilaisuus maistella, miltä olomme näiden jälkeen tuntuu.

Kaikesta tekemästämme syntyvät tunteet ovat kuin merkkivaloja elämämme koetaulussa. Ne kertovat ovatko asiat kunnossa, vai pitäisikö jotain korjata. Voimme löytää itsemme vain kokeilemalla erilaisia vaihtoehtoja. Kuten kaikki kokeilu ja etsiminen, myös itsensä etsiminen tuottaa joskus kukkia maljakkoon, joskus roskia lattialle, välillä jopa kipeitä mustelmia. Samalla periaatteella myös kehomme oppii, että ihon silittäminen tuntuu hyvältä, mutta liekin silittäminen polttaa sormen.

Vastuuni muista ihmisistä?

Entäs ne muut pelurit? Muut ihmiset. He ovat tekemässä sitä samaa kuin sinä ja minä. Etsimässä itseään. Yhdessä me muodostamme ”pelikentän”, jossa annamme toisillemme kokemuksia kaikissa muodoissa, joissa niitä voi saada. Emme varmaan vahingoita pelikavereita tahallaan, mutta emme voi myöskään kokea heidän puolestaan. Joskus tuotamme ja koemme iloa ja vapautta, joskus surua, pelkoa ja pettymystä.

Kokemuksia hankkimalla löydämme pikkuhiljaa perimmäisen itsemme, sen, joka tuottaa itselle ja toisille aitoa iloa, myötätuntoa ja välittämistä. Huomaamme, että nautimme asioista ensisijaisesti toisten ihmisten kautta. Havahdumme näkemään, että hän ja minä olemme yhtä, koska ilman hänen iloaan ei ole minun iloani. Oivallamme, että syvin minämme on ykseyttä toisten ihmisten kanssa.

Jouduin narsistin kiusaamaksi – Kuinka selvitä uhriksi joutumisen traumasta?

Kysy psykologilta -palstalla psykologi Heli Heiskanen vastasi Hidasta elämää -sivuston lukijoiden kysymyksiin.

Kysyjä on tullut kiusatuksi työpaikallaan. Vaikka kokemuksista on jo aikaa, hän kysyy neuvoa kuinka selvitä kiusaamisesta jääneistä traumoista.

”Minulla oli työkaverina narsisti, näin ainakin oletin, vaikka en ole koskaan aikaisemmin elämässäni törmännyt sellaiseen henkilöön. Ilmeisesti minussa oli jotain, joka häntä ärsytti. En osannut olla mitenkään, että olisin tullut hyväksytyksi. Esim. hänen mielestään matkin hänen pukeutumistaan, keskustelin asiakkaiden kanssa, en vetänyt vessaa, käytin liikaa vessapaperia ja paljon muuta.

Eräänä päivänä sain ryöpyn niskaani, kun hänen mielestään olin taas toiminut väärin. Tämän ryöpytyksen kuuli myös esimieheni ja työkaverini. Ne sanat loukkasivat sisintäni, koska en itse tuntenut tehneeni väärin. Jouduin lopulta turvautumaan lääkäriin. Verenpaine kohosi yli äyräiden en nukkunut ym. Sain viikon sairausloman ja olisin saanut vielä lisää, mutta palasin kuitenkin työhön.

Hän oli täydellinen ihminen. Hän ei koskaan tehnyt virheitä, jos virhe sattui sen oli aiheuttanut joku toinen. Voisin verrata häntä alkoholistiin. Ehkä kaksi-kolme viikkoa saattoi mennä kohtalaisen hyvin, kun puhuttiin vain kissoista ja koirista. Mutta sitten taas rävähti ja minä olin kohde.

Tässä on vain pieni raapaisu. En voi sille mitään että ilkeät sanat ja loukkaukset nousevat mieleen aika ajoin. Olen lukenut, että narsisti ei tiedä tehneensä mitään väärin. Kunpa voisin saada asian pois mielestäni. Luulen että narsistien uhreja on paljon, mutta ehkä siitä on vaikea puhua mikäli sen on edes tunnistanut.”

Nimim. Mummo -76

Helin vastaus:

Kiitos tärkeästä kysymyksestä. Aika ajoin vastaanotolleni tulee narsistisen käytöksen kohde, joka ihmettelee kärsimystään ja kokee itsensä epäonnistuneeksi. Erittäin harvoin itse narsistisesti käyttäytyvä henkilö hakee apua, koska hän ei yleensä koe itsessään vikoja, vaan näkee ongelmat itsensä ulkopuolella.

Narsistinen persoonallisuushäiriö on psykiatrinen häiriö, joka on arviolta noin 1% ihmisistä. Diagnoosin tekeminen on syytä jättää vain psykiatrian alan lääkäreille. Arkikielessä narsistiksi kutsutaan myös voimakkaasti narsistisesti käyttäytyviä henkilöitä, jotka aiheuttavat haittaa ja kärsimystä ympärilleen.

Tässä artikkelissa käsittelen narsistista käyttäytymistä tässä laajemmassa merkityksessä ja puhun henkilöistä, joilla on voimakkaita narsistisia piirteitä. Laajasta aiheesta nostan esiin muutamia olennaisia asioita.

Kaikilla on narsistisia käyttäytymispiirteitä

Monesti narsismista puhuttaessa jaotellaan ”ne narsistit” pahoiksi ja ”meidät muut” hyviksi ihmisiksi. Mielestäni on olennaista huomioida, ettei jako ole niin mustavalkoinen. Ihmisenä oleminen on paljon moniulotteisempi ilmiö. Normaaleja narsistisia piirteitä on kaikilla ihmisillä enemmän tai vähemmän.

Narsistisia piirteitä on mm. itsekeskeisyys, suuret kuvitelmat itsestä, ihailun ja erikoiskohtelun vaatiminen, toisten manipuloiminen ja hyväksikäyttö, empatian puute ja haluttomuus/kyvyttömyys asettua toisen asemaan, pakonomainen voittamisen halu ja kyvyttömyys sietää kritiikkiä. Ongelmaksi nämä piirteet tulevat, kun ne ovat voimakkaita ja hallitsevia.

Narsistinen ihminen luokittelee ihmiset suosikeiksi tai mustalle listalle. Osa on heille neutraaleja ja merkityksettömiä ihmisiä. Suosikit muodostavat hovin, jossa kaikki ovat samalla puolella ja samanmielisiä, narsistista henkilöä tukevia. Mustalle listalle voi joutua silmänräpäyksessä, jos erehtyy arvostelemaan tai vähättelemään narsistista henkilöä. Sen seurauksena pahimmillaan joutuu kiusatuksi ja ”parhaimmillaan” saa välinpitämättömän kohtelun.

Narsismin ytimessä häpeä ja kateus

Lukuisten lukemieni kirjojen ja kohtaamieni ihmiskohtaloiden perusteella olen ymmärtänyt, että haitallisen narsismin ytimessä on usein koteloitu häpeä ja syvä kateus. Häpeän tunteen kokonaisvaltaisuus tekee siitä kaikille ihmisille vaikean tunteen kohdata. Narsistisen henkilön kohdalla häpeän käsittelytaidot ovat kuitenkin jääneet täysin kypsymättömiksi. Ikään kuin hänen sisälleen olisi jäänyt punainen häpeäkupla, ja hänen on tehtävä kaikkensa, ettei huomio kohdistuisi siihen.

Häpeän pelko lienee yksi syy, miksi narsistinen henkilö heijastaa kaikki virheet ja puutteellisuudet itsensä ulkopuolelle. Jos parisuhteessa tulee riita, syy on aina puolison. Jos työprojekti epäonnistuu, syyllinen on työpari tai asiakas tai alihankkija. Jos lapsi voi huonosti, syyllinen on lapsi itse, koulu, lapsen kaverit tai yhteiskunta. Aina löytyy syyllinen itsen (ja hovin) ulkopuolelta.

On hyvä huomata, että epämiellyttävien asioiden ja tunteiden projisointi eli heijastaminen itsen ulkopuolelle on jossakin määrin tuttua kaikille ihmisille. On inhimillistä haluta ulkoistaa sellaiset puolet itsestä, joita ei ole vielä valmis hyväksymään. Terve henkinen kehitys kuitenkin etenee ja vähitellen elämänkokemusten myötä ”tavallinen” ihminen on valmis kohtaamaan omia varjopuoliaan ja hyväksymään ne osaksi itseä. Kyky nähdä omia virheitä ja puutteita sekä ottaa niistä vastuu onkin yksi merkki siitä, että henkilö ei ole haitallisessa määrin narsistinen.

Kateus on toinen narsismin ydinpiirre ja usein myös todellinen syy kiusaamiselle. Narsistinen henkilö itse ei missään tapauksessa myöntäisi olevansa kateellinen. Sen sijaan hän saattaa nähdä sankoin joukoin kateellisia ihmisiä ympärillään. Joskus voi olla, että menestyvää narsistista henkilöä tosiaan kadehditaan, mutta vähintään yhtä usein kyse voi olla hänen omasta kateuden tunteestaan, jota hän heijastaa muihin. Hän tarvitsee vahvat kuoret sisimpänsä ympärille, jotta hän pystyy välttämään ikävät tunteet ja kokemukset itsestä.

Kiillotettu minäkuva kulissina

Narsistiselle henkilölle on äärimmäisen tärkeää ylläpitää kiillotettua minäkuvaa, johon hän useimmiten itsekin ilmeisesti uskoo. Haitallista narsismia voi olla vaikea tunnistaa, koska henkilön hankalimmat puolet saattavat tulla esille vain lähimpien seurassa kotona ja työyhteisössä. Sen sijaan etäisemmät ihmiset saattavat nähdä vain hurmaavan ja ihanteellisen yksilön. Tämä tekee narsistisen kohtelun uhriksi joutuneen tilanteen entistä tukalammaksi, koska muiden voi olla lähes mahdoton uskoa ja ymmärtää mitä kulissien takana tapahtuu.

Moni narsistisesti käyttäytyvän henkilön hampaisiin joutunut kokee saman ihmetyksen: miten tapahtuneet asiat ovat mahdollisia? Miksi asioita ei saada puhuttua ja sovittua hyvässä yhteisymmärryksessä? Miksi tilanne aina äityy samaan vanhaan suohon, vaikka asiat olisi taas kertaalleen selvitetty? Näyttää siltä, että narsistisesti käyttäytyvän henkilön kanssa ei päde tavanomaiset ihmisten kanssakäymisen säännöt.

Lopulta narsistisesti käyttäytyvän henkilön kiusanteon kohteeksi joutuneen itsetunto usein murentuu ja hermot ovat riekaleina. Kyse on todennäköisesti sellaisesta kokemuksesta, jota ei voi täysin ymmärtää kukaan muu kuin sellainen, joka on sen itse kokenut.

Miten selviytyä narsistin kanssa mahdollisimman vähin vaurioin?

Ensimmäinen ja paras neuvo: pysy erossa jos vain voit. Jos joudut olemaan tekemisissä narsistisesti käyttäyvyän henkilön kanssa, pidä etäisyyttä niin paljon kuin mahdollista, älä kerro henkilökohtaisia asioitasi ja ehkä jopa pidä kynttilääsi vakan alla hänen seurassaan. Parempi kun et paljasta heikkouksiasi, koska saatat löytää ne edestäsi, etkä myöskään lahjojasi täydessä mitassaan, koska ne voivat provosoida kateutta ja kostoa. Pysy asiassa ja huolehdi rajoistasi.

Miten selvitä menneistä kokemuksista? Kirjoittaminen on hyvä keino. Voit kirjoittaa kokemuksistasi raportin tai kirjeitä, joissa purat syvimpiä tuntojasi, mutta et anna näitä tekstejä kenellekään. Keskustelu hyvän ystävän kanssa tai varsinkin toisen vastaavaa kokeneen kanssa voi olla eheyttävää. Kannattaa kuitenkin huomioida, että pelkkä narsistisesti käyttäytyvän haukkumiseen ja vastakkainasettelun vahvistamiseen painottuva keskustelu EI eheytä, vaikka jossakin määrin tarpeellista voi ollakin. Pahan puhumiseen ja katkeruuteen on vaara kuitenkin jumittua ja silloin pitää itseään kiinni mustassa tervassa.

Myös ammattilaisen puheille voi tarvittaessa hakeutua ja runsaaseen kirjallisuuteen kannattaa tutustua. Tähän asti mielestäni paras aiheesta kirjoitettu kirja on Paula Salomaan Narsismin tiedostaminen – toipumisopas narsistille ja uhrille, jossa narsismia katsotaan laajemmin sekä liian itsekkyyden että liian epäitsekkyyden näkökulmista. Myös Raimo Mäkelän Naamiona terve mieli ja Naimisissa narsistin kanssa (Joutsiniemi ym.) ovat hyviä kirjoja.

Tavoitteena kokemusten käsittelyssä on viisainta pitää anteeksiantoa tai menneisyydestä irtipäästämistä sitten, kun kokemuksia on riittävästi käsitelty. Menneiden unohtaminen harvoin suoraan onnistuu ennen kuin kokemukset ja niihin liittyvät tunteet ovat tarpeeksi kohdattu. Oikotietä ei siis ole ja siinä piilee myös kokemusten viisaus. Henkinen kehitys ja oppiminen voi seurata vasta kun kokemukset ensin eletään ja sitten käydään läpi ja lopulta päästetään irti.

Arvosta itseäsi ja nauti elämästäsi

Narsistisesti käyttäytyvän henkilön kohteeksi joutuneen on tärkeää vahvistaa itsearvostustaan ja omia rajoja. Vaikka uhri ei ole syyllinen kokemaansa kaltoin kohteluun, on olemassa kohteeksi joutumista altistavia tekijöitä. Tärkeimpänä niistä on heikko itsearvostus sekä liiallinen epäitsekkyys ja toisten miellyttämistaipumus. Kannattaa siis harjoitella tervettä itsekkyyttä.

Kaikista tärkeintä on vielä muistaa, että jokainen meistä on vastuussa vain omista teoistaan. Jos joku toinen käyttäytyy huonosti Sinua tai muita kohtaan, se on hänen vastuulla, vaikka uhri herkästi syyn ottaakin niskoilleen. Katso siis peilistä omia tekoja ja keskity rehelliseen ja hyväksyvään itsetuntemukseen sekä siihen mitä tästä kokemuksesta voit oppia. Yksi oppi kokemuksista narsistisesti käyttäytyvän henkilön kanssa voi olla herkkyys havaita varoitusmerkit jatkossa helpommin ja välttyä uudestaan joutumasta samaan tilanteeseen.

Ansaitset hyvää elämää: pidä hyvä huoli itsestäsi ja nauti kiitollisena kaikesta mitä elämässäsi on. Paradoksaalista kyllä, joskus rikottu itsearvostus mahdollistaa sen syvemmän eheytymisen. Todellista sisintäsi ei voi koskaan kukaan vahingoittaa, se on puhdas ja koskematon.

Katso Helin tulevat koulutukset ja kirja ”Herkkyyden voima – opas omannäköiseen elämään” tästä.

Elämyksistä voimaa

Isä kävelee mietteissään ja tutkii ilmanpainemittaria. Hän kuuntelee säätiedotuksia useamman kerran päivässä ja ilmassa on lähdön ensi merkkejä. Eränkävijä-isäni tuntee Lapin kutsun suonissaan ja kohta lähdetään seikkailemaan.

Lapset ja aikuiset autoon. Laukut ja reput ja priimuskeitin takakonttiin ja teltta sekä makuupussit useimmiten kattotelineelle. Sitten auton nokka kohti pohjoista: käsivartta ja Norjan tuntureita.

Näille seikkailuille suunnattiin aina kesäisin ja koko perheen voimin. Erityisenä elämyksenä muistan yhä erään yöttömän, auringonkultaaman yön, jolloin alle kaksivuotias pikkusiskoni kömpi teltasta ja tokaisi tomerasti: ”Auli paistaa, Sali ei nuku.” Valkoinen valo vei unihiekat mennessään ja melkein koko yö valvottiin auringonpaistetta ihmetellen.

Pohjoisen retkillä yövyimme teltassa tunturipurojen varsilla, joimme purojen raikasta vettä ja nautimme niin retkimuonaa kuin tuoretta kalaa. Ruoka tehtiin tulella nuotiossa ja kahvia keiteltiin priimuskeittimellä.

Luontoelämyksiä perheen kanssa

Elämykset olivat kokonaisvaltaisia, moniaistisia ja niihin liittyi vielä monella tavalla luonto. Vastakalastetun ahvenen tai hauen tuoksu oli raikas ja neutraali. Ahven maistui herkulliselta vaikka vain suolavedessä keitettynä. Muuta ei tarvittu, kalan oma aromi, hieman suolaa – ja omat sormet. Sekä keitetyt että nuotiossa hiillostetut ahvenet syötiin sormin. Sormilla syöminen lisäsi makunautintoa ja naulasi elämyksen entistä tiukemmin aivojen tunnekeskuksen limbiseen järjestelmään. Nokipannukahvikin maistui erityisen hyvältä siksi, että siihen liittyi kaikkien aistien harmonia. Tuli räiskyi nuotiossa, viileä ilma nosti ihokarvat pystyyn ja tunturipuro solisi vieressä. Tulilla kerrottiin myös kiehtovia tarinoita, jotka jäivät lapsen mieleen.

Aistillisia kohtaamisia

Synnytyksen jälkeinen teemukillinen lontoolaisessa sairaalassa maistui taivaalliselta. Tee oli tavallista mustaa teetä maitotilkan kera, mutta 48 tunnin synnytysmaraton sai lämpimän juoman maistumaan nektarilta. Keho oli kuin piesty ja hormonien hyökyaalto teki olosta ylitsepursuavan onnellisen. Sitä teehetkeä en unohda ikinä.

En myöskään koskaan unohda rakastavaa kulttuurien kohtaamista, jossa hymy ja tanssi riittivät luomaan pysyvän, jäljen jättävän yhteyden. Oli tähtikirkas yö laivassa matkalla Italian Brindisistä Korfulle interraililla. Makasin kumppanini kanssa kannella laivan savupiipun läheisyydessä ja katselin sinimustaa taivasta ja kaikkialla tuikkivia tähtiä. Korfun satamassa hyppäsimme paikallisen pikkuhotellin pitäjän pickupin lavalle ja matkasimme pieneen Karousadesin kylään. Kylän pikkuruisessa tavernassa tavernanpitäjän mustiin pukeutunut, pieni, noin seitsemänkymppinen äiti kaappasi minut tanssiin eikä yhteistä kieltä tarvittu. Tuossa aidossa tavernassa söin elämäni parasta tsatsikia, kyläsalaattia ja tulella grillattua kanaa.

Elämykset henkilökohtaisia

Elämykset ovat aina henkilökohtaisia eikä niitä kannata arvottaa tai vertailla muiden kanssa. Kenenkään elämykset eivät ole arvokkaampia kuin muiden. Se mikä sykähdyttää ja koskettaa minua, ja jopa muovaa minua ihmisenä, voi olla jollekin toiselle mitäänsanomaton, ohikiitävä kokemus muiden kokemusten janassa.

Läsnäoleminen kussakin hetkessä on hyväksi niin kehon kuin mielen terveydelle, mutta myös aikamatkailu elämyksellisten muistojen kanssa tukee aivoterveyttä ja hyvinvointia. Miten muuten ihmiset selviäisivät perhehelvetistä, kidutuksista ja sietämättömistä olosuhteista pakolais- ja vankileireillä? Tuskallisesta tilanteesta pakeneminen positiivisiin elämyksiin ja muistoihin antaa voimaa, selkeyttä ja tarkoitusta.

Toivo ei vaikeissa olosuhteissa synny hetkessä läsnä olemisesta, vaan elämyksellisistä, positiivista muistoista ja tarinoista. Pelon, ahdistuksen ja jännityksen kivettämä keho saa hetken helpotuksen ja rentoutuu hyvän ja rakkaan muiston kosketuksessa.

Muisteleminen on positiivinen asia ja jokaiselle tekisi hyvää kirjoittaa ylös omia positiivisia ja elämyksellisiä muistojaan ja tehdä niistä elämyskirja. Kun käsi työskentelee kynän kanssa, hyvät muistot vahvistuvat entisestään. Elämyskirja on voimavarapakki meille itsellemme. Mutta kun meistä aika jättää, se on myös arvokas perintö omaisillemme ja ystävillemme. Edesmenneen läheisen elämysten lukeminen voi avata ihmisestä kokonaan uudenlaisen kuvan ja tarinan. Se voi olla täysin tuntematon taival ja jälkipolvien elämää rikastuttava ja eheyttävä kokemus. Sen voin sanoa ja allekirjoittaa täysin omasta kokemuksesta.

Sannan kynästä: Paskaa puhuvat opettajat

On vuoden painajaispäivä. Laulukoe. Yritän puna kasvoillani ja kaulallani päästellä ääniä oikeissa kohdissa oikeilla tavalla. Joko osaan tai en osaa. Ei sitä kukaan ole koskaan varsinaisesti opettanut. Silti opettaja muistaa kertoa, missä kohdissa meni pieleen. Todistus kertoo sitten loput. Tunne on kamala, jopa oksettava.

Eräänä perjantaina makasin, istuin ja seisoin kansainvälisten areenojen oopperatähden edessä, ja nuo vanhat muistot palasivat mieleeni. Kurkku leikkaa kiinni. Aivan kuten kurkkuchakra on niin monta vuotta tehnyt. Se pakkaa kaiken ”väärän” sisäänsä, mikä tuntuu jatkuvana paineena tai palana kurkussa, eli tunne jää kehoon. Parempi olla hiljaa kuin puhua tai laulaa. Onnistuin kuitenkin päästelemään ääniä.

Opettajani, oopperalaulaja Mia Huhta kertoi, että laulaminen on vähän sama kuin huutaisi Lintsillä, siinä vaan opetellaan pitämään ääntä tietyssä kohdassa. Hän myös halusi ensimmäisellä laulutunnilla kuulla kumpaa pitää venyttää: mieltäni vai ääntäni.

Jossain vaiheessa Mia sai minut unohtamaan sisäisen puheeni siitä, teenkö oikein vai väärin, ja äänet ja laulu alkoivat tuntua kurkun sijaan koko kehossa. Se tuntui mukavalta hyrinältä ja värinältä – kuin olisi surffatessa päässyt ensimmäistä kertaa aallon päälle.

Sitten taas klik, ja kurkku sulkeutuu. Mieli huutaa: Entä jos teenkin väärin? Entä jos laulankin väärin? Entä jos en pystykään kontrolloimaan ääntäni? Välillä olen kuin terapeutin vastaanotolla: kuinka pahalta ja häpeälliseltä nuo pakkotilanteet tuntuivatkaan lapsesta.

Yhtäkkiä muistan, että suurin osa kirjoituskursseilleni osallistuvista kertoo ennakkoon, että haluaa vihdoin oppia kirjoittamaan ja unohtaa äikän open sanat, että ”sä et kyllä oo mikään kirjoittaja”. Ja uskokaa tai älkää, suurin duuni kirjoituskursseilla on saada paskaa puhuvat äikän opet tilasta veks. Joidenkin olkapäällä opet ovat mölynneet 50 vuotta. Ja kuitenkin: kaikki, jotka osaavat ajatella, osaavat kirjoittaa.

Tuona perjantaina Mia teki kovaa duunia, että kaikenlaiset musaopet saatiin tilasta ulos (paitsi se, joka teetti laulukokeen kirjavarastossa: sai laulaa yksin ja nauhoittaa laulun c-kasetille niin monta kertaa kuin halusi). Mutta se vaatii opettajalta kannustusta ja hulluttelua. Se vaatii Mian kaltaisen opettajan, joka kuuntelee ennen kaikkea mieltäni ja kehoani. Ääni tulee sitten niiden sivutuotteena.

Liikkuminen, laulaminen, maalaaminen, kirjoittaminen. Kaikki tuo luovuus synnyttää suurta iloa, joka on sielun tanssia. Sitä ei saisi arvioida tai arvottaa. Kaikki sielun ilmentymät ovat oikein ja arvokkaita. Mitä lapselle tapahtuu, kun hänen sielun tuotoksensa arvioidaan ja sitten sitä verrataan muihin?

Ja kuinka yksikään sielu voisi ikinä olla väärin?

Teksti on julkaistu myös Sannan koulutussivustolla: sannawikstrom.fi.

Voimavaraviisautta

Elämän kukoistamisen avainkysymyksiin kuuluu rajallisten voimavarojen viisas kohdentaminen. Myönteisen tuntuman löytäminen ja säilyttäminen edellyttää pelkistämistä. Mutta olemme tottuneet kaikessa siihen, että vasta vähän enemmän on riittävästi?

Elämän parhaat voimat kannattaa suunnata siihen, mikä antaa merkityksen olemiselle ja tekemiselle. Voimavaraviisautta on sen havaitseminen, että tarvitsemme jostakin luopumista. Luopuminen vapauttaa aikaa ja tilaa sille, mikä aidosti kannattelee ja ehkäisee latteuden leviämistä.

Merkityksettömät asiat kuluttavat meitä, sillä niihin eivät arvomme sitoudu. Mutta tunnistammeko kiireisessä arjessa niitä asioita, jotka kääntyvät meitä vastaan? Tarvitsemme havahtumista. Pitää tunnistaa ne asiat, joista luopumisesta seuraa elämän rikastumista. Pelkistäminen, hidastaminen ja luovuttaminen avaavat merkitysnäköaloja, jotka muuten jäisivät tunnistamatta. Merkityksen löytäminen elämälle ei ole keltään pois vaan se hyödyttää kaikkia.

Mutta mitä tarvitaan enemmän ja mitä vähemmän rikkaan elämän elämiseksi? Mitkä asiat ovat yhteydessä arvottomaan elämään, mitkä elämisen arvoiseen elämään ja mitkä hyvään elämään?

Onko niin, että yksi luovuttamattomista asioista on rohkea ja päättäväinen avartuminen itsestä ulospäin? Millainen voima ja meininki onkaan sellaisessa perheessä, suvussa, työyhteisössä, yhteiskunnassa tai sivilisaatiossa, jossa rohkeasti edistetään toisen parasta jääräpäisen oman edun tavoittelun sijasta? Onko hyvä vai huono asia jos häviäjät puuttuvat elämänpiiristämme kokonaan ja kaikki ovat voittajia?

Jokainen teko on pieni tai suuri askel ihanteen puolesta tai sitä vastaan. Olenko osa ongelmaa vai osa ratkaisua?

Kuva: Timo Pajunen

Hyi haisee, ei saa piereskellä!

Ystäväni kertoi, kuinka hänen 4-vuotias poikansa oli ylpeänä pukeutunut pallomekkoon ennen päiväkotiin lähtöä. Mekon päälle hän oli vetänyt vielä farkkutakin, ja poika oli ollut oikein tyytyväinen kokonaisuuteen – nyt hän näytti aivan naapurin tytöltä.

Äiti oli hieman hämillään, mutta poika lähti valitsemissaan vaatteissa päiväkotiin. Päiväkodissa kaveri oli kysynyt isältään: ”Mikä tuota vaivaa?” Isä oli vastannut: ”Hän vähän hassuttelee.” Päiväkodin täti oli tokaissut iloisesti: ”Onpas sinulla hieno mekko tänään!”

Mitä tapahtuu aikuisen päässä lapsen ikävuosien 0–4 välillä? Vanhemmat melkein itkevät ilosta, kun vauva piereskelee – se tarkoittaa kivun eli itkun loppumista. ”Hieno pieru, hieno kakka!” Mutta kun 4-vuotias päästää mojovan pommin, ilmaan jää usein leijumaan hajua suurempana vanhempien häpeä. Neljävuotiaan kuuluisi jo esittää, että ihminen ei piereskele. (Tai pitäisi osata mennä vessaan piereskelemään. Vaikka rehellisyyden nimissä ehtiäkseen vessaan, ilma täytyy osata vetää akuutisti sisään. Ja siitä alkaa vatsakipu.)

Jokunen aika sitten nousi pieni mediakohu 3-vuotiaasta tytöstä, joka oli uskaltautunut uimahalliin ilman yläosaa. Tai kohu nousi lähinnä siitä, pitääkö 3-vuotiaan jo peittää tissinsä, jotka eivät ole 3-vuotiaan pojan tissejä kummemmat. Ja missä menee (ikä?)raja: milloin tissit on hyvä peittää häveliäisyyssyistä? Ja jos miehellä on roikkutissit, pitäisikö nekin peittää? Ja miksi? Kysyn, koska minulla ei ole vastausta tähän.

Yhtä kaikki. Vanhemmilla (ja muilla lähiaikuisilla) on mielestäni kaksi vaihtoehtoa suhteessa lapsiin: 1) joko siirtää oma (myötä)häpeän tunne lapseen tai 2) pitää häpeän tunne loitolla lapsesta.

Ensimmäisen vaihtoehdon hyvä tarkoitus on suojella lasta ”pahalta maailmalta”, joka kuitenkin kertoo ”totuuden”, ellei aikuinen ennätä sitä ensin tekemään. Aikuinen siis varmistelee ennen muita, että lapsi kokee olevansa vääränlainen – sillä häpeä kohdistuu aina identiteettiin, itsensä kokemiseen olevana.

Toinen vaihtoehto aikuisella on pyrkiä ohittamaan oma häpeän tunne, joka luultavasti kulkee sosiaalisena perimänä, ja olla ylpeä lapsen kaikista olemuksen osista ja niiden ilmauksista. Kun lapsi ei koe häpeää läheltä, hän ei tunnista sitä muidenkaan osalta. Häpeän kokeminen ei nimittäin palvele ketään eikä mitään osaa ihmisestä (toisin kuin esimerkiksi syyllisyys, joka saattaa olla merkki väärästä teosta). Kun lapselle ei aiheuteta häpeää, hän kasvaa oikealla tavalla vahvaksi ja kokee olevansa kokonainen kaikkine piirteineen. Rakastettu sellaisena kuin ON.

Onko siis olemassa jokin ikä, jolloin lapsen on laitettava housut jalkaan kotona, kun tulee vieraita? Ja miksi? Onko jokin ikä, jolloin poikaa ei pitäisi päästää mekko päällä kodin ulkopuolelle? Miksi? Onko määriteltävissä ikä, jolloin tyttöjen kuuluu peittää tissit uimahallissa? Miksi? Onko olemassa ikä jolloin pierun pitää antaa aiheuttaa vatsakipuja? Miksi?

Ei minulla ole vastauksia näihin. Mutta sen tiedän, että häpeän tunteen aiheuttaminen ei ole lapsen suojelua, vaan aikuisen oman häpeän tunteen suojelua.

Aaro Löf: Toinen askel aikuiseen rakkauteen

Juoksen luoksenne ja näen, että olette kaatuneet rappusissa. Olette molemmat itkuisia ja hädissään. Et pysty juuri liikkumaan koska johonkin sattuu. Samalla pidät huolta tytöstäsi joka on pahasti säikähtänyt ja hädissään tilanteesta.

Katson silmiisi ja tunnun jäätyvän paikalleen. Viha, katkeruus ja toive siitä, että en olisi olemassa, niitä näen silmissäsi. Tunnut ajattelevan, että viimeistään nyt sinulle on selvää, ettet halua minua osaksi perhettänne. Pidät minua säälittävänä koska en osaa edes auttaa. Toivot, että en olisi siellä. Näen mielessäni sen mielikuvan kuinka aamulla hyvin kohteliaasti sanomme hyvästit. ”Olihan tämä tiedossa”, mieleni sanoo ja alkaa jo kovettua jotta isku ei tuntuisi niin pahalta.

”Herätys Aaro. Jumankauta, herätys! Kato mitä tässä oikeasti tapahtuu.” Suljen silmäni, ja hengitän pari kertaa syvään. Rentoudun ja annan tietoisuuteni laajentua. Onneksi jokin sisälläni tiesi, että se mitä näen, tunnen ja koen ei aina ole totta.

Kokemani on aina totta minulle.
Se ei silti aina perustu todenmukaisiin havaintoihin tai tulkintaan.

Toinen askel rakkauteen ovat tietoisuustaidot. Ellen olisi harjoittanut taitojani, olisin ehkä ollut sokea sille mitä näin kun avasin silmäni. Tämän ihmisen silmät katsoivat minua rakastavasti. Niissä näkyi hätä ja epävarmuus koska hän oli kaatunut tyttärensä kanssa rappusissa eikä hän tiennyt miksi hänen oli vaikea liikkua. Hänellä oli huoli tyttärestä ja hän tunsi kipua. Häntä myös pelotti se, että katosin omaan painajaiseeni ja sulkeuduin täysin koko tilanteelta. Näin silmissä sanat ”auta minua, jooko, mulla pelottaa”.

Muistan ajatelleeni sitä kuinka monissa elämän tilanteissa en ole ollut läsnä itselleni tai muille koska olen hukkunut omaan kokemukseeni. Omiin tulkintoihini, reaktioihini, tarinaan ja pelkoihin. Kuinka olen epäonnistunut antamaan rakkauden viittä osaa; huomiota, hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta.

Tietoisuustaidot ovat edellytys rakkaudelle. Ilman kykyä itsereflektioon, olemme reaktioidemme ohjaamia. Emme pysty ottamaan vastaan tai antamaan. Meidän täytyy osata rentoutua tietoisuuden neutraaliuteen ja sydämen hiljaisen äänen ääreen sekä katsoa mitä oikeasti tapahtuu. Usein myös päästää irti toiveesta ymmärtää ja kysyä. Joskus vain katsoa ja odottaa, että todellisuus paljastuu.

Tietoisuustaitoihin kuuluvat muunmuassa:

kehotietoisuus
tunnetietoisuus
tietoisuus mielen toiminnasta ja ajatusten luonteesta

Niin keho, tunteet kuin mielikin elävät tahdostamme riippumatonta elämää. Ne toimivat pääosin automaatiolla ja luovat elämäämme toisinaan esteitä rakkaudelle ja tietoiselle toiminnalle. Mitä hyväksyvämmin ja neutraalimmin pystymme tarkastelemaan itseä ja ulkomaailmaa, sitä rakastavampia voimme olla. Tiellä aikuiseen rakkauteen joudut lupaamaan itsellesi seuraavat asiat:

Tiedostan, että ajatukset eivät ole totta ja pyrin katsomaan ja kysymään mitä oikeasti tapahtuu. Lupaan myös tarkastella mitä ajatukset kertovat persoonastani. Sisällytän elämääni jonkinlaista meditaatio ja/tai mindfulness harjoitusta.
Tiedostan, että tunteet syntyvät sisäisen tulkinnan kautta ja otan vastuun tunteistani ja kysyn miksi tunnen näin. Ymmärrän, että tunteet kertovat minusta, eivät ulkomaailmasta. (huomaa ero aistikokemuksen ja tunteen välillä). Otan aikaa avoimelle tuntemiselle ja tunteiden jakamiselle. Hengitän tunteitani.
Lupaan kuunnella kehoa ja sen viisautta. Tiedostan myös sen kyvyn jännittyä suojaamaan minua ja pyrin rentoutumaan kun en ole oikeasti vaarassa. Kehoni reagoi ajatuksiin sekä tunteisiin ja kokiessani vaaraa palaan kohtiin 1 ja 2. Harjoitan kehotietoisuutta lisäävää liikuntaa, esimerkiksi joogaa.

Kun rentoudun syvälle tietoisuuden ja hiljaisuuden syleilyyn, avaudun elämälle ja sen rakastavalle luonteelle. Mitä laajemmin avaudun ja päästän irti, sitä kaukaisemmalta tuntuu kokemus erillisen minuuden olemassaolosta. Sitä syvemmin olen yhtä elämän kanssa. Tällöin tiedän mitä rakkaus on. Sen muotoja ihmisen elämässä ovat huomio, hyväksyntä, arvostus, hellyys ja vapaus.

”Oletko valmis siihen, että sinut pyyhitään, poistetaan peruutetaan ja tehdään tyhjäksi? Jos et ole, et koskaan muutu oikeasti.” D. H Lawrence (kirjassa Kuinka olla aikuinen ihmissuhteissa, Basam Books 2012)

Lyhyesti:

Jos haluat rakastaa, kehitä tietoisuustaitojasi. Hiljenny tarkkailemaan mielen ja kehon toimintaa. Vietä aikaa tunteidesi kanssa ja opi ymmärtämään niitä – ystävysty niiden kanssa. Kuuntele kehosi viestejä ja kommunikoi sen kanssa.
Syvennä yhteyttäsi tietoisuuteen ja anna sen synnyttää sinussa luottamusta elämän kantavuuteen.
Älä ota sitä vakavasti! Hyväksy oma kokemuksesi mutta ota siihen pilke silmäkulmassa etäisyyttä. Anna asioiden olla ja katso mitä tapahtuu.

Lue tästä askeleet 1, 3, 4 ja 5.

rakkaudella, aaro

Onnen ainekset: vähemmän tavaraa, enemmän elämyksiä

Kirjoittaja Suvi Vaarla on kirjailija ja viestinnän ammattilainen. Hänen novellikokoelmansa Täydellisiä ihmisiä ilmestyi vuonna 2013. Kirjoittamisen ohella hän tekee pitkiä juoksulenkkejä metsässä, jossa asuu paljon villisikoja.

Onnellisuuden elementit: vähemmän tavaraa, enemmän elämyksiä

Muutin hiljattain puoleksi vuodeksi ulkomaille. Otin mukaan vain yhden keskikokoisen matkalaukun. Ajattelin, että ostan paikan päältä uusia vaatteita tai haen Suomesta jossain vaiheessa lisää.

Nyt olen oivaltanut, että kaikki mitä tarvitsen, itse asiassa mahtuu yhteen matkalaukkuun. En kaipaa kotoani yhtään huonekalua tai sisustusesinettä. (Vaikka, sivumennen sanoen, joidenkin valitsemiseen on käytetty huomattavan paljon aikaa.)

Tajusin, että voin tarvittaessa elää näin vaikka loppuelämäni.

Ehkä elänkin.

Olen viime vuosina pohtinut paljon onnellisuuden käsitettä. Tilapäisen asketismini myötä olen viimeistään ymmärtänyt, että onni ei ole ainakaan sidoksissa materiaan.

Olen huomannut myös monissa ystävissäni kaipuun yksinkertaisempaan elämään. Tavaranpaljous ahdistaa. Turhasta roinasta on sitä paitsi vaikea päästä eroon. Ekologisesti ajatteleva ihminen ei käyttökelpoista tavaraa halua kaatopaikallekaan viedä.

Havaintoni vahvistaa nykyaikainen onnellisuustutkimus: tietyn elintason saavuttamisen jälkeen tavarat eivät enää tuo onnea.

Länsimainen kuluttaminen on kilpavarustelua

Ainoastaan tulotason alarajalla raha lisää onnellisuuden kokemusta. Ne, jotka ovat jatkuvasti huolissaan asumisesta ja ruoan hankkimisesta, voivat selkeästi huonommin kuin ihmiset keskimäärin. Rahalla voi ostaa tavaroita, joita vähätuloiselta puuttuu. Mutta kun perustarpeet on tyydytetty ja ihminen siirtyy keskiluokkaan, rahalla ja sillä hankituilla tavaroilla ei ole enää selkeää yhteyttä onnellisuuteen.

Onnellisuustutkijoilla on varsin selkeä näkemys siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Tiivistettynä onnellisuutta ylläpitävät seuraavat tekijät:

läheiset, kiinteät ihmissuhteet
motivoiva tekeminen
omaa elämää koskeva hallinnan tunne.

Jos vielä kokee, että kuuluu johonkin itseään suurempaan, on paketti aika hyvin kasassa.

Silti ihmiset käyttävät huomattavasti sekä aikaa että rahaa esimerkiksi merkkivaatteisiin ja muihin statusesineisiin. Onnellisuuden näkökulmasta rahan voisi käyttää toisinkin. Enemmän iloa toisi, jos panostaisi vapaa-aikaan läheisten kanssa, hankkisi elämyksiä esimerkiksi matkustamisen tai hyvän ruoan parissa sekä etsisi innostavaa tekemistä.

Suurin osa länsimaisen, hyvinvoivan väestön kulutuksesta ei liity perustarpeiden tyydyttämiseen. Merkkituotetta ei yleensä osteta tuotteen ainutlaatuisten ominaisuuksien vuoksi, vaan siksi, että merkit ovat viestejä muille. Viestien avulla halutaan vahvistaa omaa asemaa sosiaalisessa hierarkiassa.

Jos paleleva saa lämpimän takin, hänen onnellisuutensa lisääntyy. Jos henkilö, jolla on jo kymmenen takkia, ostaa vielä yhden, hänen onnellisuutensa lisääntyy vain pieneksi hetkeksi.

Tälle on syykin. Se johtuu aivojen sopeutumisreaktiosta. Aivot sopeutuvat uusiin asioihin varsin lyhyessä ajassa. Ihmismieli on erityisen herkkä muutoksille, mutta ei muutoksen absoluuttiselle tasolle. Tuotteen ostamisen jälkeen onnellisuus palautuu lyhyessä ajassa lähtötasolle. Tästä seuraa helposti ostokierre – lyhytaikaisen tyydytyksen oravanpyörä. Silti yhteiskunnassamme kuluttaminen esitetään erityisenä ja tavoiteltavana nautintona.

Tavaroiden ostaminen vain siksi, että yrittää tehdä toisiin vaikutuksen, merkitsee ikuista kilpavarustelua. Aina löytyy joku, jolla on enemmän käsilaukkuja ja hienompi auto.

Vapaaehtoisuuden merkitys

Kulutuksen ja tavaramäärän vähentämisessä olennaista on vapaaehtoisuus. Pakotettuna ihminen ei halua luopua omastaan. En yritä neuvoa ihmisiä olemaan kuluttamatta. Jos tarvitsee hyödyllisen esineen, se kannattaa hankkia. Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa on joka tapauksessa mahdotonta selvitä ilman tavaroita. Oman ostokäyttäytymisen ja sen takana olevia vaikuttimia kannattaa kuitenkin pohtia.

Kuluttaminen ei itsessään ole ongelma. Turhien tavaroiden ostaminen on. Minäkin arvostan edelleen hyvää muotoilua ja kauniita vaatteita. Uskon silti, että tarvitsemme huomattavasti vähemmän kuin kuvittelemme.

Viiden tai kymmenen vuoden kuluttua en todennäköisesti enää muista mitä minulla oli päälläni, muutamia erityistilanteita lukuun ottamatta. Sen sijaan muistan illanvietot ja matkat. Muistan ystävien kanssa vietetyn ajan. Muistan rakkauden ja vapauden tunteen. Muistan yllättävät tapahtumat ja onnistumisen kokemukset.

Vähempi tavaramäärä tekee elämästä hallittavampaa ja yksinkertaisempaa. Ja silloin voi keskittyä niihin elementteihin, jotka tuovat pysyvää onnea.

Sannan kynästä: Ainoa SM-mitalini

mitalit — Isäni löysi mitalini jostain varastosta.

Alkuvuodesta Ylen Taustapeilissä juttelin toimittaja Maria Laineen kanssa muutoksen tarpeesta. Haastattelun jälkeen sain ihanan palautteen Orimattilan kaupunginjohtajalta. Palautteen myötä humpsahdin vuosien taakse, siihen päivään, kun sain ainoan SM-mitalini – se nimittäin tapahtui juurikin Orimattilassa.

Aikuisiän kynnykselle asti juoksin pika-aitoja SM-tasolla. Käytin kaikki nuoruuteni ylimääräisen ajan treenaamiseen, jopa siinä määrin, että minulla oli omat kikat kokeisiin lukemiseen saunassa: ritilä pois, että tuli valoa lisää, riittävästi juomista, ettei kuukahda ja pyyhkeitä koulukirjojen suojelemiseen hieltä.

Silti taisi käydä niin, että olin parempi suorittaja koulussa kuin juoksuradoilla. Silti juokseminen oli tärkeämpää. Koin siitä suunnatonta riemua, iloa. Se tuoksu, kun astuu juoksuhalliin sisään. Ne reaktiolähdöt, joissa läsnäolo on kaikki kaikessa – intensiivisenä ja lopulta palkitsevana. Se tunne, kun treenikavereiden kanssa nauretaan mahat kippuralle alkuvenyttelyn aikana – joka ilta. Se tunne, kun keho ja mieli tekevät saumatonta yhteistyötä.

En muista, millaisia numeroita koulusta sain tai mitä siellä oikeastaa opin. Mitä saunassa luin. Luin, koska oli pakko. Mutta sen hetken muistan elävästi, kun kipusin Orimattilassa elämäni (tähän asti) ainoan kerran SM-palkintopallille, korkeimmalle, ottamaan vastaan kirkkaimman mitalin.

Olipa nimittäin käynyt niin, että heti Orimattilaan koululiikuntaliiton SM-kisoihin saapuessamme olin murtanut pikkuvarpaani enkä pystynyt juoksemaan lainkaan. Kuljin koko viikonlopun kepeillä ja osallistuin kisatunnelmaan katsomosta ja kentän laidalta.

Päättäjäispäivänä jaettiin vielä yksi SM-mitali. Ei nopeimmasta juoksusta, parhaasta suorituksesta, korkeimmasta hypystä tai tiukimmasta puristuksesta. Vaan SM-kisojen positiivisimman urheilijan mitali. Minut kannettiin jalka paketissa kultatuolissa ykköspallille.

Dalai-Lama on sanonut: ”Elä hyvää, kunnioitettavaa elämää. Kun tulet vanhemmaksi ja katsot elämääsi taaksepäin, voit muistoissasi nauttia siitä uudelleen.”

Vaikka nuorempana olisin ehkä halunnut mieluummin tehdä parempia suorituksia ja saada niistä tunnustusta, tämä muisto muistuttaa minua tässä vaiheessa elämääni ilon merkityksestä kaikessa tekemisessä – ja ennen kaikkea olemisessa. Kulta ei ole kultaa vasta palkintopallilla, kulta on niissä hetkissä, kun on ihan vaan riemuinnut tavallisesta elämästä. Ja paras kulta on sellaista, joka pursuaa yli äyräiden.

Laitan sydännuppineulan Orimattilan kohdalle. Ihana muisto ja muistutus.

Teksti on julkaistu myös Sannan koulutussivustolla: sannawikstrom.fi. Sannan seuraava avoin koulutusryhmä on UNELMAtyöpaja, lue lisää TÄSTÄ.

Sinä, joka haluat rikkoa vanhoja kaavoja ja luoda uusia alkuja: Mitä uusi minäsi tekisi?

Tiedätkö ne hetket, jolloin kuppi menee niin sanotusti nurin ja reagoit tilanteessa äkkipikaisesti ärräpäillä tai muulla tavalla, joka saa häpeän pintaan? Tai kun kävelet (tai pahempaa, ajat autolla!) jonnekin ja perille päästyäsi et muista matkasta mitään? Tässä kaksi esimerkkiä ”vanhan minän” ominaisuuksista, joista yritän päästä lempeästi eroon.

Älkää käsittäkö väärin, rakastan toki vanhaa minääni. Se on tuonut minut siihen hetkeen, jossa tällä hetkellä olen. Olen nauranut, itkenyt ja rakastanut vanhan minäni kanssa ja avulla. Olen kokenut sen kanssa hyviä ja huonoja hetkiä. Vanhan minän alta kuoriutuva uusi minä kuitenkin tuntuisi haluavan kahta asiaa:

1) Olla enemmän läsnä ja tietoinen. Uusi minä haluaa nähdä, tuntea ja haistaa jokaisen kävelyaskeleen sen sijaan, että liikkuu autopilotilla loputonta to do -listaa mielessä pyöritellen.

2) Päästää irti vanhoista emotionaalisista kaavoista, jotka usein saavat vallan arkipäivässä. Uusi minä haluaisi tunnistaa tuo vanhat kaavat ja pystyä ratkaisevalla hetkellä kysymään ”mitä uusi minä tekisi” ennen kuin reagoi vanhan tunne- tai toimintamallin mukaan.

Tämä uusi minä ei ole ideaalitilanteessakaan pyhimys, jolla on sädekehä pään päällä ja joka on koko ajan läsnä ja tunteiden ulottumattomissa. Se pikemminkin yrittää nauttia hetkestä kaikki aistit valppaana ja samalla tunnistaa, miksi tietyssä tilanteessa tuntee ja käyttäytyy tietyllä tavalla. Tärkeää on myös hyväksyä hetket, jolloin ennalta ohjelmoidut uskomukset, tunnelukot tai valoakin nopeammat ajatukset ottavat vallan, koska nämä tilanteet eivät lopu niin kauan kuin olen ihminen.

Uusi minäni on pyrkinyt esiin jo muutaman vuoden, mutta alkoi toden teolla kuoriutua viime kesänä retriitillä Portugalissa. Sen takia aloin opiskella tietoisen elämän ohjaajaksi tavoitteen oppia elämään tietoisemmin ja ehkä joku päivä myös jakaa muille, mitä olen oppinut.

Uusi minä = aito minä

Itselleni termi ”uusi minä” on hieman harhaanjohtava, koska itse asiassa koen uuden minän tarkoittavan alkuperäistä ja autenttista itseä.

Tämä ”aito minä” löytyy kaikkien niiden kerrosten tai kuorien alta, joita rakennamme syntymästä saakka. Kuoria ovat uskomukset, kuten kuka olet ja miten sinun pitäisi elää – asioita, jotka on opittu perheeltä tai yhteiskunnalta – nuo loputtomat syy-seuraussuhteet, jotka saavat sinut toimimaan tietyllä tavalla.

Minulle näitä syy-seuraussuhteita ovat esimerkiksi ”jos teen työni täydellisesti, ihmiset hyväksyvät minut ja rakastavat minua” (tyypillinen suorittaja-perfektionisti) tai ”jos vain treenaan tarpeeksi, en liho, ja jos en liho, minut hyväksytään” (tyypillinen suorittaja-painon seurailija).

Voit kuvitella, että olen käyttänyt paljon aikaa elämässäni työn tekemiseen ja treenaamiseen! Ja käytän vieläkin, vaikka olen tietoinen näistä kaavoista, sillä ne istuvat lujassa.

Joten itse asiassa, ”uuden minän” löytäminen onkin kaiken sen roinan siivoamista, joka on kerääntynyt vuosien varrella aidon minän päälle. Irti päästämistä niistä ennakko-odotuksista, jotka olen oppinut vuosien varrella ja joista on minulle nykyisin enemmän haittaa kuin hyötyä. Ja tämä siivoamistyö on kovaa duunia!

Sinulle ”uusi minä” voi tarkoittaa jotain aivan erilaista, mutta tunnistaaksesi, miltä se näyttää, on tärkeää pysähtyä hetkeksi vain tuntemaan ja kuuntelemaan. Vastaus löytyy sisältäsi, ei naistenlehden kannesta, joka kirkuu ”kesäkuntoon” kissan kokoisilla kirjaimilla eikä vanhemmiltasi, jotka sanovat, että tärkein asia elämässäsi on vakituinen työ.

Kysymystä ”mitä uusi minä tekisi” voi käyttää työkaluna arkipäivässä. Se ei ole helppoa ja vie varmasti jokaisen pois epämukavuusalueeltaan, mutta onnistumisen hetkellä aiheuttaa järisyttäviä oivalluksia ja tunteen kuin olisi herännyt satavuotisesta unesta.

Lupa elää ja säteillä

Oman epätäydellisyyden hyväksyminen ei ole helppoa. Muiden epätäydellisyyden kustannuksella taas voi tehdä itsestään paremman. Voi verrata ja todeta itsensä onnistuneemmaksi. Siihen keltaisen lehdistön myynti taitaa perustua.

Vertaaminen, palkitseminen ja rankaiseminen on tuhoisaa.

Vertaaminen merkitsee, ettei arvosta itseään. Ettei ole riittävä tai tyytyväinen, eikä myöskään pysyvästi onnellinen.

Maailmassa on aina niitä, joilla menee minua ”paremmin” tai ”huonommin”. Täydellisyyteen (mitä se kellekin onkaan) voi pyrkiä, mutta sitä ei voi saavuttaa.

Parhaimmillaan epätäydellisyys juuri ajaakin eteenpäin, kehittymään ja tavoittelemaan kasvua. Ja samalla, epätäydellisyyden hyväksyminen on iso osa ihmisyyttä.

On hyväksyttävä, että on keskeneräinen ja matkalla – ja samalla täydellinen sellaisena kuin on. Täydellinen ihminen kaikkine epätäydellisyyksineen.

Kukaan muu ei osaa elää minun elämääni paremmin kuin minä itse. Mutta minun on annettava itselleni lupa elää ja säteillä. Tätä eivät muut voi tehdä, vaikka usein odotamme apua ulkopuolelta. (Rakastathan, pidäthän minua kauniina ja korvaamattomana?)

On ihmisiä, joiden seinät ovat täynnä sertifikaatteja ja käyntikortissa monta titteliä. En tarkoita, että tämä olisi pahasta: kouluttautuminen useimmiten kannattaa, enkä minä ainakaan haluaisi käydä kouluttamattoman joogaopettajan tunnilla tai itse oppineen hammaslääkärin vastaanotolla.

Vaarana on kuitenkin se, että pätevyys tulee ulkopuolelta. Arvostus tulee plakaattien ja arvonimien kautta.

Mutta mikä tekee minusta pätevän kirjoittajan, joogaopettajan tai äidin?

Äitiys on hyvä esimerkki. Se on jatkuvaa tasapainoilua vaatimusten ja syyllisyyden – toki myös onnellisuuden – välissä. Joskus ei vain jaksa antaa enempää, joskus ei vain pysty venyttämään omaa kärsivällisyyttään.

Sellaisissa tilanteissa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa omaan äitiyteensä ja luottaa siihen, että on omille lapsilleni paras mahdollinen äiti. Minun lapseni tarvitsevat tässä elämässä jostakin syystä juuri sellaisen äidin kuin minä heille olen ja juuri sellaisia kokemuksia joita minä heille pystyn antamaan.

Vain minä voin pätevöittää itseni äitinä ja sanoa itselleni olevani siinä hommassa hyvä. Ainoastaan minä voin tehdä itsestäni pätevän ihmisen: pätevän elämään juuri minuna, omine hyvine ja huonoine puolineni, omalla polullani kulkien. Minulla on oikeus olla olemassa ja nauttia siitä. Nämä ovat aika itsestään selviä asioita, mutta harva tuntuu toteuttavan niitä oikeasti omassa elämässään ja käytöksessään.

Myötätunto itseä kohtaan on valtavan iso asia. Jos osaa antaa armoa ja antaa anteeksi itselleen, voi sen tehdä myös muille.

Niinpä on tärkeää miettiä, millaisella äänellä itselleen puhuu. Kannustaen ja kiittäen vai jatkuvasti muihin vertaillen? Itselleen rangaistuksia ja palkintoja vertailun pohjalta antaen?

Epätäydellisyys on olennainen osa ihmisyyttä. Eikä kannata hävetä sitä, että on ihminen.

Yogi Bhajanin sanoin: ”I’m not interested in how bad you are. All I’m interested in is how good you can be.”

Tie Herttatuvalle: Katsaus maalle

Sain sivuston mestarilta pienen pyydön kirjoittaa paikasta nimeltä Herttatupa. Tämä kirjoitus toimii ensimmäisenä alustana esitellen kodin lisäksi, ajatusmalleja ja tunteita, joita kyseinen paikka voi herättää.

Maailman paras paikka

Koti. Muutama vuosi on mennyt vaellellessa siellä täällä. Koti on ollut siellä missä sydän on milloinkin päättänyt sykkiä. Aikaan ja mahdollisuuksiin nähden, se on ollut parasta siihen hetkeen mitä on voinut olla. Kuitenkin pieni kaipava kaipuu, tai enemmänkin sisäinen tieto, siitä että koti odottaa vielä tulemistaan. Paikat, missä olen viimeiset vuoden ollut, ovat olleet kämppiä, kodin sijaan. Tähän asiaan tuli viime syksynä muutos, kun löysimme kodin. Eikä minkä tahansa kodin, vaan hyvin pitkälti sellaisen mistä olemme molemmat rakkaani kanssa unelmoineet. Tämä on muuttanut monta asiaa elämässäni, joista olen hyvin kiitollinen kodille, joka lämmittää kehoa kokonaisesti hyväillen.

Koti

Kodin merkitys on pitkälti turvan antaminen, lämmön ja rauhan tuomisen lisäksi, rakkauden tyyssijan tarjoaminen. Näin ainakin itse sen määrittelisin. Vaikkakin koti on aina mielentila, joka luodaan, joko itse tai hyväksyen kulttuurilliset määritelmät asiasta, on se myös älyttömän hienoa saada se fyysisesti toteutumaan omassa elämässään. Itse seinät ja katto ei vielä takaa turvallista kotia. Jokainen kuitenkin, joka on saanut rakkaudellisen kasvatuksen, kokee lämpimiä muistoja synnyinkodistaan. Pullan tuoksun, pestyjen pyykkien raikkauden, tai vanhempien lämpimän olemisen tuntemisen. Paljolti nämä muistot ja tunteet vaikuttavat meidän identiteettiin ja myös tulevaisuuden kodin hankkimiseen. Toki matkan varrella hankitut opit ja kokemukset voivat olla muokkaamassa yhtä paljon, joskus jopa enemmänkin omaa kiinnostavuuttamme. Kuitenkaan kodin merkitys ei ole syytä vähätellä.

Hertalla pääsee uimaan heti kotiovelta keväästä pitkälle syksyyn

Oli miten oli, meidän unelma tuli hyvin selkeästi vastaan. Molemmat olemme pienistä paikoista kotoisin, läheltä luontoa, rauhaisilta alueilta. Vaikkakin reissaaminen ja meneminen on edelleen lähellä sydäntäni, on oma jaksaminen noussut viime vuosina entistä tärkeämmäksi elementiksi omassa elämässäni. Tajusinkin, että kuinka paljon omalle terveydelleni olen tehnyt hallaa monella alueella vuosien varrella. Yksi niistä on asuminen kaupungissa. Tähän tuli onnekseni muutos ja nyt saan toteuttaa itseäni Hertalta käsin, luonnon keskeltä.

Herttatupa

Herttatupa on vanha tupa keskellä pientä kylää Yli-iin liepeillä. Lyhyesti maailman paras paikka. Tosin mielipide on erittäin puolueellinen. Vaikkakin tässä on tarkoitus hieman avata miten asumme, on myös mielestäni tärkeää liittää siihen muutamia pointteja.

Unelmat

Niin moni meistä (itseni mukaanlukien) puhuu tässä ajassa unelmista ja ennenkaikkea niiden toteuttamisesta. Unelmat on äärimmäisen tärkeitä ja jokaisella meistä niitä on. Elämä on kuitenkin yllättävän lyhyt pelkkään fiilistelyyn. Tarvitaan konkreettisia toimia, jotka vievät meitä eteenpäin. Vaikkakin työskentelen kehollisten toimintojen parissa pääsääntöisesti, olisi täysin kompromissi asua paikassa, joka ei tue täydellistä lepoa ja uusiutumisprosessia kehossani. Näin ollen oman tilan osto oli välttämätön hyvinvoinnin näkökulmasta, puhumattakaan siitä, kuinka iso unelma on ollut asua lähellä luontoa. Jopa niin iso, etten ole sitä uskaltanut edes raottaa aina elämässäni. Nyt ajateltuna, miten olen pystynytkään pitämään omia unelmiani niin kaukana todellisuudesta, kun kaikki todellisuudessa on mahdollista? Ihmeellistä elämää, jota saamme elää.

Seuraa unelmiasi, oli ne miten poikkeavia tahansa, jos ne elvyttävät sinua ja lähelläsi olevia ihmisiä.

Ravinto

Tämä voi olla yllättävää, mutta yksi unelma, joka pienessä päässäni on muhinut pitkään, on ravinnon tekeminen ihmiselle luontaisimmalla tavalla, eli tulella. Sähkö on superuusi keksintö, eikä sillä tehty ruoka vastaa luontaisen elementit lopputulosta. Tuli ja sen tuoma lämpö, tuoksu ja energia taloon on jotain mikä ihmetyttää joka ikinen päivä. Ei pelkästään sen vaikutus makuihin, mutta kaikkeen siihen mikä liittyy luontaisiin tuoksuihin, niiden herättämiin tunteisiin, fyysiseen lämpöön ja koko kodin tunnelmaan. Tuli on ollut yksi tärkeimmistä elementeistä ihmisen evoluutiossa. Sen tarkoitus on pysynyt lähes samana 300-400 tuhatta vuotta. Ruuan valmistus ja asuntojen lämmittäminen ovat edelleen tapoja, joissa tulen voimallisuutta voidaan ihmetellä.

Hertalla se onnistuu. Eikä pelkästään onnistu, vaan toimii päivittäisenä rituaalina lämmityksen yhteydessä. Talomme lämpiää pääsääntöisesti 3 eri tulipaikalla. Yhditettynä lämpöön, tulee ruoka samalla luontaisella elementillä.

Tulevaisuus

Tuleva tuo tullessaan monenlaisia juttuja, joista myöhemmin lisää. Mutta yksi erikoisuuksista, minkä maalla tai lähellä luontoa pääsee aina kokemaan, on luonnon rytmitys ja sen vaihtuvuus.

Jo pelkästään sillä tosiasialla, että emme juuri käytä valoja, keho tottuu samaan ”aikataulutukseen” luonnon kanssa. Kun tulee pimeää, kynttilät valaisevat talon, antaen aikaa rauhoittumiseen. Tällä on hyvin erilainen vaikutus, kuin jos iltamyöhään työskentelisi koneen äärellä, antaen sille keinotekoista valoa, pitäen kehoa valmiustilassa, eli hereillä. Vaikkakin tämä kuulostaa monelle paluuta vanhaan, näkisin, että nykytiedon mukaan, ennenkaikkea oman tuntemuksen mukaan, se on luontaista biologiamme kunnioittamista. Ei poistaen mitään, vaan panostaen siihen kuinka olemme aina toimineet. Kynttilänvalo on myös mahdottoman hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja rakas kainaloon. Takuuvarma hyvinvointi yhtälö!

Kun kausi mukavasti vaihtuu kohti kevättä, se tarkoittaa oman puutarhan valmistelua. Minun tapauksessani siis fiilistelyä, kun puutarhuri rakkaani kaivaa lehtiöllisen suunnitteluja mitä tuleman pitää. Oma puutarha, askel kohti omavaraisuutta, askel kohti vastuunottamista, luonnon kunnioittamista, sen ruokkimista, ei pelkästään vaan ottaen maaperää ja siemeniä sieltä, vaan pyrkien ymmärtämään kokonaiskuvan, kuinka, miten ja millä maaperä pysyy ravitsevana. Loppuelämän kestävä tie, jolle hertalle on hyvät mahdollisuudet oppimiseen. Tulevaisuus tuo äärimmäisen mielenkiintoisia projekteja, sekä ”ulkomaailmassa”, kuten myös kotona.

Hertalla eletään siis entistä vahvemmin vanhoilla toimivilla keinoilla, unohtamatta nykyhetken teknologiaa, jolla työskentelyä edelleen harjoitetaan. Pyrkimyksenä on rauhoittaa keho nauttimaan yksinkertaisuuksista, elämän ihmeellisyyksistä. Puiden havina, lintujen äänet, ladon hiirten rapinat, lintujen ruokkimisen, täydenkuun katseleminen, aamuharjoituksen tekemisen omalla pihalla, ruokailuhetkistä, aina yhteiseen riemuun. Mitä vähemmän ärsykkeitä, sen helpompi on kuulla pienet ja ihmeelliset asiat ympärillä. Suosittelen.

Herttaharjoitus:

Harjoitus ei välttämättä vaadi omaa kotia, vaan metsän, jonne voit kävellä (mieluusti päivittäin).

Ota mukaan makoilualusta ja riittävästi lämmintä vaatetta.
Kävele mettään, minne ei kuulu muita ääniä juuri.

Pistä patja mättääseen, mene makaamaan, sulje silmät ja kuuntele luontoa. Se kertoo kaiken tarvittavan. Jatka niin pitkään, kunnes tunnet olevasi ladattu täyteen äiti maan puhdasta, ravitsevaa energiaa, jonka voit mennä maailmaan sitten ilmentämään omana itsenäsi!

s

Missä sinä asut tällä hetkellä ja mikä on sen vaikutus jaksamiseesi?

Mikä on sinun unelmakotisi? Miltä se näyttää ja miltä siellä tuoksuu? Kenen kanssa jaat talosi?

Onko unelmasi jo tässä vai odottaako se seuraavaa elämää? Pikku Aki lainaus tähän loppuun:

”Jos odotat aikaa, parempaa aikaa, odotat seuraavaa elämää”

Missä tahansa asut, tee siitä sen hetkinen paratiisisi. Täytä talo rakkaudella, arvostuksella ja suunnattomalla lämmöllä, jolla lämpiäisi vaikka koko pitäjä. Pidä rakkaasi lähellä otteessasi, hellästi kasvattaen yhteisö eteenpäin. Voi hyvin, nähdään ja kuullaan jälleen!

Rakkaudella Hertalta:
Ulla-maija & Teemu