Kasvaminen ei ole kaunista katseltavaa. Siinä ei ole mitään jaloa, ei hienostuneisuutta, ei oivalluksen kirkasta kauneutta. Siitä puuttuu kaikki hauraus, eleganssi, ahaa-elämyksen tarjoama rehvakas riemu.
Se tapahtuu väsyneenä, mukavuusrajojen tuolla puolen, omien luonteenpiirteiden kieltämisen ja monimutkaisten defenssien romahtamisen kautta. Se tapahtuu ristiriidan tuloksena, nöyryyttävinä itsetutkiskelun ja rehellisyyden hetkinä. Sen jälkeen, kun on alittanut kaikki itselleen asettamansa tavoitteet. Alisuorittanut äitiyttä, pilkannut teoillaan omia ihanteitaan, vesittänyt jokaisen joskus ammoin sanomansa “minä en sitten koskaan tule…” tai “minusta lasten kuuluu…” tai “kyllä jokainen äiti…” -alkuiset lauseet, jotka ovat olleet täynnä kunnianhimoa, moraalia ja kokematonta visionääristä paremmintietämistä.
Kasvu tapahtuu itseinhon, häpeän ja itselleen kerrottujen tarinoiden murtamisen kautta.
Mutta siinä on oma kauneutensa ja rehellisyytensä, kun siihen suostuu. Se saattaa paikata jotain sukupolvelta toiseen toistettua, katkaista negatiivisen kierteen alenevassa polvessa.
Kun antaa periksi ja katsoo peilikuvaansa, katsoo tapahtumia ja ennen kaikkea katsoo ja kuulee lasta itseään – siinä piilee viisauden, kasvun ja eheytymisen mahdollisuuden.
Lainaus kirjasta Lasten oppeja äideille.
